Karri Laitisen aloitteesta olen vedellyt toisinaan Orivedellä kurssia ”sarjakuvasta kirjoittaminen”. Pari päivää ja harjoitustehtävä.
Ei se mitään erityisempää sisällä. Klassiset kritiikin kirjoitustavat ja periaatteet, joista kaikista olen hieman eri mieltä, Platon ja Koraani, El Greco ja Luther, ainaiset kysymykset siitä, mitä saa sanoa ja mitä pitäisi sanoa, joista niistäkin olen jokseenkin eri mieltä. Minulla on mukana vitsikirjana Teivas Oksala, josta heittelen herjoja, jotka antavat käsityksen klassisesta näkemyksestä. Sitten vartissa taitelijakuvan ja taiteenfilosofian historiallinen kehitys ja lopuksi postmodernismi, josta muistan mainita, että se on ikäloppu ja vanhentunut virtaus, joka odottaa vain että joku tulisi ja syrjäyttäisi sen.
Hauskinta tunnilla on koota taululle teoksen eri ominaisuuksia, joihin saattaa sisältyä jotakin huomioimisen arvoista. Sitten kun taululla on 30 asiaa, totean että niin muuten, normaalissa lehtikritiikissä teillä on tämän kaiken sanomiseen tilaa 150 tai 300 sanaa, joten taitaa olla parasta karsia tärkein esiin. Jos kirjoitatte Kvaakiin tai blogiin, niin saatte laverrella niin paljon kuin viitsitte.
Viimeiseksi päädytään johtopäätökseen, että kiusallisen paljon on kysymys siitä, mitä kriitikolla itsellään on ammennettavaa aikana, jolloin vanhanaikainen yleissivistys on joko kumottu tai käynyt mahdottomaksi hallita. Taiteilijalla on vapaus tehdä mitä tahansa mistään välittämättä, mutta kriitikolla ei sellaista oikeutta ole. Kriitikko on journalisti, jolla on tiedonvälitystehtävä, ja lukija odottaa häneltä asiaa. Tyylistä en sano mitään. Itse yritän ajatella optimistisesti, että jokaisella teoksella on jokin ansio, ja on oikein tuoda se esiin.
Simon Cowell lausui idolikilpailussa Jedwardista tunnetut sanansa ”not very good and incredibly annoying”. Jedwardin energiset esitykset olivat muutoin kelvollisia, paitsi että parivaljakko ei osannut tanssia eikä laulaa. Yleisö kuitenkin äänesti sinnikkäästi Jedwardin jatkoon kerta kerran jälkeen ja buuasi Cowelille, jolloin Cowell lausui merkittävät sanansa: ”Tiedättekö mitä. Sillä mitä minä sanon, ei ole merkitystä, koska tämä yleisö täällä on selvästi päättänyt, että se haluaa rakastaa teitä. Näin tämä toimii.” Toisinaan tulee miettineeksi, eikö Cowellin huomio yleisönsuosiosta ole julmin mahdollinen kritiikki, minkä maailmassa voi kuulla.
Viime aikoina olen pähkäillyt kirjoitusta, jossa puolittain provokatiivisesti on nimetty F.Wertham kaikkien aikojen parhaaksi sarjakuvakriitikoksi - koska hän on ottanut kohteensa tosissaan. Ja se on totta. Se, mikä Werthamilta jäi puuttumaan, kertoo olennaisia asioita taidekritiikistä.
Jotakin tuollaista.
