Blogikirjoittaminen on luonut omiin karsinoihinsa jakaantuneen hymistelevän kritiikin, jota tikapuuhermostoinen kannattajajoukko hysterialla myöntelee. Kaikilla on niin kivaa, kun ei tarvitse vaivata päätään. Happy, happy! Joy, joy!
Kulttuurissa on kieltämättä repeämä. Silti aika harva blogisti pitää itseään kriitikkona tai yrittää olla kriitikko. Monet bloggaajat ovat korostetusti maallikoita, joiden blogit eivät ole taidekritiikkiä eikä niitä pidä lukea sellaisina. Miksi jotkut kuitenkin niin tekevät ja tällä tavoin tuovat esiin maallikoiden puutteita tai omaa asemaansa suhteessa teoksiin tai kulttuuriin, en tiedä.
Blogit ovat tuoneet kirjallisen muodon sellaiselle tavallisten maallikoiden tuottamalle taiteen vastaanottamiselle, jolle ei ole ollut aikaisemmin paikkaa kuin ehkä lukupiireissä, kahvikeskusteluissa ja kassakoneissa. Jotkut hehkuttavat arvioissaan, koska kirjoittavat enimmäkseen teoksista, joista pitävät. Koska päivätyö on jotain muuta, miksi tuhlata vapaa-aikaa teoksiin, jotka eivät kiinnosta? Eikä kritiikin tarvitse olla murskaavaa ollakseen mielenkiintoista. Ks. esim. Tuomas Anhava.
Miksi Suomessa ei ilmesty sarjakuvakritiikkiin erikoistunutta lehteä? Taidekritiikki on ammattitaitoa, jonka kehittämiseen menee vuosia. Pitkälle viedystä erikoistumisesta pitäisi voida saada elanto, mikä näyttää olevan nykyään vaikeaa. Toki ammattimaisen kritiikin hedelmistä moni haluaisi nauttia, mutta harva haluaa siitä mitään maksaa.
Itse lukisin mielelläni haastavampia ajattelemaan pakottavia kritiikkejä sarjakuvista, elokuvista, kirjoista ja musiikista. Tuulet ei nyt vaan tunnu puhaltavan siihen suuntaan.
Jos kukaan riittävän älykäs ja taitava kirjoittaja ei tartu haasteeseesi, voit joutua nostamaan hansikkaan itse. "Omin käsin onneen!" kuten Teekkarikylässä tapaavat sanoa.
Tuulia odottelemalla ei tapahdu mitään.