Täällähän on ollut hurja keskustelu, jossa on keksitty niin ruuti kuin pyöräkin jälleen kerran uusiksi, ja varmaan 2000-luvun malliin sopiviksi.
Semmoista nyt kuitenkin, ettei, Vanity Publishing (yleisnimi "kustantamoille" joissa tekijä maksaa itse), Book-on-Demand tai edes Print-on-Demand ole mitään autuaaksitekeviä ratkaisuja kustannuspolitiikkaan. Siinä vaiheessa kun omakustanteinen kama on "valmista oikeaan julkaisuun" on melkoisella varmuudella vähintään jokin seura, kerho tai yhteisö löytänyt sen ja tarjoutuu julkaisijaksi. Jos tällaista ei ole tapahtunut, on ihan fiksua pidättäytyä edelleen niissä sadassa käsinnidotussa tulosteessa ja miettiä mikä pitäisi tehdä toisin.
Fiksua sen sijaan on ehkä sellainen, että vaikka kilpailevia tarjouksia kuuluu niin julkaisee silti ennemmin itse ja pitää langat käsissään. Näinhän esimerkiksi Gilbert Shelton aloitti, muutti kavereineen Texasista Kaliforniaan ja ostivat sitten porukalla vanhan painokoneen painaakseen itse omat sarjansa vallatussa entisessä pormestarinvirastossa; syntyi Rip-Off Press, joka edelleen omistaa Sheltonin ja Sheridanin sarjojen oikeudet ja kerää voitot lyhentämättöminä.
"Tirri" huomautti ihan oikein, että jokainen joka on piirtänyt kolme strippiä tulee jakamaan kakkua, vaikkei vielä ole päässyt edes marginaalissa tutuksi. Täällä on jotenkin kamala kiire saada asioita ulos: ihan ne ekat sarjakuvaharjoitelmat laitetaan nettiin ja niistä tehdään pienlehteä: hyvä homma, mutta ei noiden julkaisuiden tarkoitus vielä ole myydä vaan näyttää isille ja äidille ja kavereille että uusi harrastus on otettu haltuun. Ei sarjakuvantekijäksi tulla vielä silloinkaan kun koulun tai yliopistonlaitoksen lehti ottaa sarjasi julkaisuun; sillä pitää myös elää (vaikka köyhästikin) ja siitä pitää tulla ensisijainen ammatti-identiteetti.
On hurjan hauskaa leikkiä sarjakuvantekijää. Kukapa meistä ei olisi rakentanut isoa työhuonetta monine piirustus- ja valopöytineen, kopiokoneineen, lähdekirjastoineen ja kahvittelunurkkauksineen ainakin mielikuvituksessaan (mun työhuoneita on nähty telkkarissakin). Se on tärkeä askel ammatti-identiteetin rakentamisessa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin opetella tekemään työt loppuun ajallaan, tekemään uutta jo kun vanha on vielä loppusuoralla, ja tarvittaessa tekemään kaikki uusiksi nopeasti ja murehtimatta heti jos tuntuu että jokin voisi olla paremmin, tai sitten hyväksyä työ sellaisenaan ja siirtyä eteenpäin. Sitten kun identiteetti ja työmoraali on kunnossa, yleisö kyllä löytyy, tavalla tai toisella, ja aikaa myöten kova työ hioo ne työtkin vastaamaan vaikka kuinka kovia vaatimuksia.
Ei kukaan ollut valmis aloittaessaan. Kaikkien pitää maksaa oppirahat. Ei palvele ketään, jos tekijöitä lähdetään arvottamaan ensimmäisen sadan, 500 tai edes tuhannen piirretyn sivun perusteella vertailussa sellaisten maiden ammattilaisiin, joilla on alusta alkaen ollut tukenaan ja tuomarinaan valmis ammattimainen sarjakuvantekijöiden yhteisö.
Mutta vielä kerran: Ensin tehdään pientä ja hiotaan kunnes yleisö löytyy. Yleisö pitää olla. Jos ei ole yleisöä, ei auta vaikka kirjoja jaettaisiin ilmaiseksi. Jos on yleisöä, on jo ammattilainen ja ammattilaisen ei tarvitse turvautua Vanity-kustantamiseen ellei itse niin tahdo.
Kivi
