Keski-Suomen sarjakuvaseuran viides vuosijulkaisu on ottanut aiheekseen mitä ajankohtaisimman aiheen: ruoan ja syömisen. Televisio on täynnään kokkisotia ja kauhukeittiöitä, joissa kilpaillaan ja kiusataan, raastetaan ja rääkätään, tai sitten laihdutusohjelmia, joissa rakkaasta on tullut pullukka. Lihaa syödään, lihan himosta kärsitään ja liioista lihoista halutaan eroon.
Näistä ohjelmista on enää hyvin pieni askel aitoon kauhuun. Tämä askeleen on Päätä vadilla -sarjakuva-albumi ottanut. Ruoka on elämä, mutta sille, joka syödään, ruoka on kuolema.
 |
Päätä vadilla
(Keski-Suomen sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2017)
Tekijät: Juha-Matti Kinnunen (kansi), Jari Moilanen, Juho Hautala, Maria Lehikoinen, Christina Lokkinen, Heidi Ruotanen, Ville Rautiainen, Raimo Saastamoinen, Antti Arvola, Anna Ruotanen, Iikka
Nid., 93 ss.
7 €
Päätä vadilla -albumin raflaava kansi on tehty apinan raivolla, apinan aivoista, ja se virittää lukijan juuri oikealle groteskille aaltopituudelle, vanhan ajan Shokki-lehden kalmanhajuisiin tunnelmiin. Ammattitaitoisesti tehty kansi ei tosin anna aivan oikeaa kuvaa sisällöstä, sillä tekijät ovat amatööritasoa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Monen tekijän kohdalla näkyy selviä merkkejä siitä, että sarjakuva ollaan välineenä ottamassa jo haltuun, jotkut vasta opettelevat. Shokki-lehden tasosta ollaan tosiaankin vielä hyvin kaukana, sen sijaan messevän anarkistista underground-meininkiä on luvassa.
Antti Arvola: Tuoretta lihaa, Raimo Saastamoinen: Prosessi, Iikka: Pieni purukumityttö
Jari Moilasen amuse-bouche Art on sketsimäinen aloitus Kummelin hengessä, joka ei kanna oikeastaan sanaleikkiään edemmäs. Loppukuva on kömpelö, mutta kauhusarjakuvan perinnetietoisuus on hallussa: viimeisessä ruudussa pitää olla yllätys.
Juho Hautalan Kielletty ravintola on tarinansa puolesta tasokasta tavaraa, kuin brittiläisen science fiction -sarjan Black Mirrorin käsikirjoitus konsanaan. Monitasoinen kerronta etenee yllätyksekkäästi. Tekijän kannattaa ehdottomasti satsata vielä visuaaliseen puoleen, vaikkapa perspektiiviharjoituksilla, tai sitten antaa taiteen tekemisen jollekin toiselle. Ehdottomasti yksi albumin parhaista! Tätä lukiessa pelkäsi ihan oikeasti. Hautala on aina hyvä nimi kauhuntekijälle.
Maria Lehikoisen Elämä on kuin on sitten toisinpäin kuin Hautalalla, kuva on hallussa mutta tarina on löysähkö vitsi. Mutta kuten sanotaan, kehnokin idea on parempi kuin ei ideaa ollenkaan. Hämyisissä ruuduissa on tenhoavaa tunnelmaa.
Christina Lokkisen Räyhähenki on piirretty lähes naivistiseen tyyliin, joka luo mielenkiintoisen kontrastin kirjaimellisen raatelevaan sisältöön. Mitään selitystä eläville kuolleille ei anneta, ja eikös räyhähenki tarkoita suomeksi poltergeistia? Kahden viimeisen sivun kauhuromanttinen käänne antaa sentään anteeksi paljon. Hahmoissa on ilmeikkyyttä, mutta kuvitukseen kaipaisi vielä lisää vaihtelua, vaikkapa eri kuvakulmia, nyt sivutaiton vaikutelma on turhan monotoninen.
Heidi Ruotasen englanniksi esitetty Phosporus on kuin lyhyt tietoisku, vähän liiankin lyhyt. Tekijällä on hallussaan niin sana kuin kuva. Mutta nälkähän tästä jäi.
Ville Rautiaisen Lihan kartano on vanhan ajan goottilaista kauhua maustettuna gore-elokuvien kekseliäillä kummajaisilla, ja aivan kuin tässä olisi lievää vahvempia mangavaikutteitakin nähtävissä. Minä-muotoinen päiväkirjakerronta on tosin vähän harhaanjohtavaa, jos kertoja itse poistuu elävien kirjoista. Loppukohtauksen hulluuskertoimista myönnettäköön lisäpisteitä.
Raimo Saastamoisen Prosessi tarjoilee lovecraftiaanisen modernia horroria kahdeksan sivun verran, ja joka sivulla on muutamakin viittaus Cthulhu-mythokseen. Tarina on tässäkin erittäin kelvollista laatua, ja kuvituskin on yllättävän hyvällä tasolla, referenssikuvia on selvästi käytetty taiten; mutta tekstilaatikot täyttävät sivut kummallisen hallitsevasti, ja lisäksi valittu fontti on häiritsevän ruma.
Antti Arvolan Tuoretta lihaa on silkkaa slapstickia ja niin överiä verilettupöllöilyä, että saa se aikaan muutaman hymähdyksen. Varjostusta on käytetty viitseliäästi, simppeliin piirrosjälkeen on saatu tuunaamalla syvyyttä. Ruuduissa on elokuvallista vauhtia yllin kyllin, ehkä vähän liikaakin.
Heidi Ruotanen: Phosporus, Ville Rautiainen: Lihan kartano
Anna Ruotasen piirtämä ja Avi Heikkisen Karviaispiiras on kelpo esimerkki vanhasta viisaudesta, että kaksin aina kaunihimpi. Jos on kaksi tekijää, laatu paranee, kun saa käyttää aikaa ja vaivaa oman osuutensa tekemiseen. Tarina on tunnelmaltaan jotenkin muita aikuisempi ja kypsempi. Ruutuihin on jätetty paljon valkoista aivan kuin ruudut olisivat ylivalottuneet. Tämä sopivan häiriintynyt ja häiritsevä tarina karvapiira-, eh, karviaispiirakasta, olisi ollut sopiva loppuhuipennus albumille. Vaan jälkiruokaa on vielä tarjolla.
Ella-Leena Anttilan Kevätkestit tarjoilee ruokahalun taatusti tappavaa kakkahuumoria herttaiseen tyyliin. Porvariston hillitty charmi ei pienistä hätkähdä. Iikan Pieni purukumityttö on mustanpuhuva iltasatu siitä, kuinka liika on aina liikaa. Kauhutarinat ovat usein konservatiivisia moraliteetteja. Ja kuten niin usein on todettu, sarjakuva totta vie on liioittelun taidetta.
Hyvä maku tästä jäi suuhun. Näistä tekijöistä kuullaan vielä.
Albumin lopussa on esittelyt, jotka avaavat tekijöiden taustoja. Osa on tehnyt sarjakuvaa pidemmän ajan, osa vasta aloittelee. Juha-Matti Kinnunen on taittanut albumin tyylikkäästi, painoasu on laadukas. ISBN-numero puuttuu, samoin kuin painopaikka.
Päätä vadilla -albumia on syytä suositella kaikille, jotka haluavat mässäillä kauhulla. Ihminen on sitä, mitä hän syö.
Keskustele Kvaakissa Keski-Suomen Sarjakuvaseuran albumeista.