“Ainutlaatuinen yhdistelmä suomalaista kansanperinnettä ja japanilaista mangaa”, siteerataan sarjakuvahistorioitsija Paul Gravettia Vesi oli mustaa -teoksen takakannessa. Gravett tunnetaan sarjakuvailmaisun muotokielen ja sarjakuvakulttuurin kansainvälistymisen puolestapuhujana, mutta “ainutlaatuinen” ei kuitenkaan aina automaattisesti ole kehu. Katsotaanpa siis, mistä puusta tämä helmikuussa julkaistu teos on veistetty.
 |
Hieman itseironisen nimimerkki Infamyn takaa löytyvät suomalaisgraafikko Nina von Rüdiger ja ruotsalaiskäsikirjoittaja Karim Muammar, jotka eivät aluksi halunneet liikaa julkisuutta. Hyvin julkkiselo on kuitenkin sujunut ainakin von Rüdigerilta, jota on haastateltu sittemmin yhteen sun toiseenkin mediaan – teoksen kohoaminen myydyimmän käännöskirjallisuuden kärkikymmenikköön ei tässä ole ainakaan haitannut. Käännöskirjallisuudestahan tosiaan on kyse, sillä Muammar tekee mieluiten töitä englanniksi, ja teoksen alkuperäisnimi kuuluu Across the Water. Suomennoksen on tehnyt Johanna Koljonen.
Näkki maalle, minä veteen
Tarinan pohjana on J. L. Runebergin Näkki-runo. Sen päähenkilöinä toimivat kauniskasvoinen Näkki sekä tältä tämän viemää lasta takaisin hakemaan tullut, nimettömäksi jäävä äiti.
 |
|
Parhaimmillaan teos kuvittaa Runebergin runoa upeasti, herättäen sen henkiin kiehtovalla tavalla.
|
Tarinankerronta on sinällään hyvin runon tapahtumille alisteinen, mutta sen lisäksi sen päällimmäinen taso sijoittuu Runebergin runossa olevaan kerronnalliseen aukkoon: Näkki ilmoittaa äidille, että pojan kyyneleet, henki ja siivet eivät ole enää hänen hallussaan, mutta suostuu siitä huolimatta tämän ehdottamaan vaihtokauppaan. Missä välissä kyyneleet, henki ja siivet noudettiin takaisin? Vesi oli mustaa kertoo tarinan näiden kolmen asian takaisinsaamisesta. Useimmiten tarinanpätkien keskiössä ovatkin erilaiset vaihtokaupat, joiden yksityiskohdat jäävät usein hämärän peittoon.
Graafisesti teos on kelvollista doojinshilaatua: enimmäkseen keskitasoista ja ajoin hyvinkin näyttävää, vaikka paikoin onkin lähdetty yrittämään hieman liian vaikeaa kuvakulmaa. Hahmoista eniten on panostettu Näkkiin, jonka ulkomuoto on hiottu ja erottuva. Sivuhahmot jäävätkin sitten enemmän tai vähemmän statisteiksi, ja etenkin äidin kohdalla piirtäjä pääsee toteuttamaan nännifiksaatiotaan (joka silmiinpistävyydessään tuo ajoittain mieleen jopa erään edesmenneen kalifornialaisen scifikirjailijan). Välillä tuntuu siltä että asioita on ympätty teokseen vain hetken mielijohteesta – esimerkiksi Lemminkäisen osa juonelle on hyvin hyvin irtonainen. Loppujen lopuksi teos pursuaa paljon varsin vinkeitä ideoita – tunteendiilausta, Tuonen tyttären synkkää palatsia, ikuisesti kehää kiertävää tapahtumien jatkumoa – joista kuitenkin otetaan irti valitettavan vähän.
 |
|
Monia kiehtovia elementtejä on hyödynnetty harmittavan vähän – näistä ideoista olisi riittänyt pitempäänkin tarinaan.
|
Ulkoasussakin keksii helposti parannettavaa: siitä paistaa piirrosjäljen valitettava paljaus. Varjostukseen on käytetty rastereita, jotka näin hyvänlaatuiselle paperille painetussa teoksessa näyttävät hieman karkeilta. Toisaalta varjostuksen vähäisyys antaa välillä hieman liiankin tusinatuotetun kuvan; näin lyhyessä teoksessa se on varsin selvästi erottuva puute. Lopputuloksesta puuttuu se viivan vaivattomuus, joka monelle piirtäjälle kehittyy vasta vuosien harjaantumisen tuloksena.
Tarinallisesti teoksen vakavin puute ja suurin vahvuus löytyvät molemmat sen rakenteesta. Juoni etenee epäkronologisesti kahdessa tasossa ja on näin hyvin episodimainen luonteeltaan – toinen taso on Saimaan rannalla tapahtuvaa takaumaa, toinen taas kyyneleiden, hengen ja siipien etsimistä Tuonelassa. Toisaalta huolellisesti rakennettu tasojen vaihtelu antaa tarinalle syvyyttä ja pakottaa lukijan ajattelemaan, mutta samalla tasojen välinen miljöökontrasti syö maailmankuvan uskottavuutta jonkin verran. Asiaa ei auta tarinan pätkivyys eikä se, että tarinan alun omaperäisen Helsinki-Tuonelan jälkeen jämähdetään anonyymiin, haudantakaiseen rantamaisemaan, jolla ei ole paljoakaan tekemistä aikaisemman tapahtumapaikan kanssa. Lopullinen yhtenäinen näkemys jää puuttumaan.
Mielikuvien käyttö mainostuksessa
STT julisti tämän pseudomangateoksen – jollaiseksi tekijät eivät sitä haluaisi kutsua – olevan “ensimmäinen suomalaiskustantajan julkaisema manga”. Metro-lehti lisäsi soppaan vielä otsikon “Kalevala-magnaa”, käyttäen järkähtämättömällä varmuudella tuota hyväksi havaitsemaansa kirjoitusasua. Teoksen kustantaja Otava taas on mainostanut sarjakuvaa yksinkertaisesti “ensimmäisenä suomalaisena mangana”, mikä sai animeyhteisö Kupolin esittämään asiasta julkisen vetoomuksen.
 |
|
Näkki on tarinan antisankari naisen jäädessä äidin arkkityypiksi. Hän, kauniskasvoinen psykopaatti, liikuttaa tarinaa.
|
Toisaalta, väittihän Otava aikoinaan julkaisseensa myös ensimmäisen suomalaisen sarjakuvaromaanin. Lisäksi Otavan logiikka näyttää väittävän, että pohjoismaisena yhteistyönäkin voi syntyä suomalaista sarjakuvaa (vaikka tekijätiimin suomalainen osapuoli onkin ilmeisesti muuttunut ruotsinsuomalaiseksi Tukholmaan muuttamalla).
Tällaista tienavaajateosta – suuren kustantamon julkaisemaa siis – on luonnollisesti pakostakin verrattava muihin länsimaisiin mangasta vaikutteita saaneisiin sarjakuviin. Rapakon takana Yhdysvalloissa mangakustantamo Tokyopop on jo vuodesta 2002 lähtien kilpailuttanut innokkaita sarjakuvantekijäkokelaita Rising Stars of Manga –kilpailullaan, jonka voittajat kootaan kahdesti vuodessa ilmestyvään samannimiseen antologiaan ja joista parhaimmat ovat saaneet oman julkaisusarjansakin.
Vesi oli mustaa kestää vertailua esimerkillisesti. Jenkkilän tuotoksiin verrattuna siitä tekevät poikkeuksellisen paitsi julkaisun komeat irtokannet myös itse teoksen sen novellimaisuus ja taiteellisuus; englantia puhuvien maiden kustantamot nimittäin pitävät yleensä ensisijaisina kriteereinään viihteellisyyttä. Kiintoisana tietona mainittakoon, että Yhdysvalloissa ei tunneta termiä “pseudomanga” – sen sijasta on aina viime aikoihin asti käytetty ilmauksia “OEL” (Original English Language manga) ja “World Manga”, jotka kattavat osan korealaisesta ja kiinalaisestakin sarjakuvasta. Termin “Amerimanga” käytöstä on hiljalleen luovuttu kustantajien alettua tiedostaa maailmassa olevan muitakin englantia puhuvia maita kuin Yhdysvallat – esimerkiksi Britannian pseudomangamarkkinoilla mellastaa kokonainen brittimangafirma, Sweatdrop Studios.
Aioin kirjoittaa tähän nyt olevan vielä paikallaan muidenkin kielien kuin englannin olemassaolon huomaaminen (onhan kotimaisessa Jysäyksessäkin nähty ranskalainen pseudomanga, Patricia Lyfoungin Liekehtivä ruusu, joka tosin kliseisen juonensa ja pelkästään japanilaisen sarjakuvan pinnallisimpia ja joutavimpia konventioita hyödyntävän ulkoasunsa vuoksi on haukuttu kuoliaaksi). Hiljattain Tokyopop on kuitenkin ilmoittanut luopuvansa termien World Manga ja OEL käytöstä ja siirtyvänsä termiin “Global Manga”. Ota siitä nyt sitten selvää.
Loppujen lopuksi tekijöiden kansallisuus ja teoksen otsaan lätkityt leimat ovat kuitenkin täysin yhdentekeviä. Mangaa Vesi oli mustaa ei ole, eikä se sitä pyri olemaankaan. Ja totuus kuitenkin on, että modernisoitua suomalaista kansanperinnettä eivät ole aiemmin sarjakuvissa käyttäneet juuri muut kuin Petri Hiltunen.
Kokonaisuutena Vesi oli mustaa on kiintoisa, traaginen ja kaunis, joskin hieman hiomaton teos. Sen kiinnostavimmat piirteet liittyvät kuitenkin sen merkitykseen tienavaajana ja lupaavaan tekijätiimiin. Toivon mukaan sen julkaiseminen rohkaisee myös muita kotimaisia sarjakuvantekijöitä lähettämään sarjakuviaan kustantajien kriittisten silmien alle.
Vesi oli mustaa
Infamy (Nina von Rüdiger & Karim Muammar)
Suomentanut Johanna Koljonen
72 s.
ISBN 951-1-20856-X
Otava, Keuruu 2006
Keskustelua Kvaakissa
Keskustelua Animeunionissa
Vaihtoehtoinen mielipide teoksesta