Mangaka Nobuyuki Fukumoto Desuconiin

Lahdessa järjestettävän Desucon-animetapahtuman kunniavieraaksi saapuu lännessä kulttisuosiota nauttiva mangapiirtäjä Nobuyuki Fukumoto. Hän tulee pitämään conissa paneelin ja nimikirjoitustilaisuuden.

Vuodesta 1977 mangaa piirtänyt Fukumoto tunnetaan rujosta ja omaperäisestä piirtotyylistään, mutta tunnusomaisimmin hänen kaikkia teoksiaan yhdistää ihmisluonnon tarkka psykologinen kuvaus. Uhkapelaamisen ohella myös musta huumori ja yakuzat ovat hänen sarjojensa vakioteemoja. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän on vieraana ulkomaisessa tapahtumassa.

Vaikka Fukumoto onkin leimallisesti nuorille miehille suunnatun mangan piirtäjä on kokeillut siipiään myös shounenmangan (syyttömänä vankisiirtolaan joutuvasta teinistä kertova Buraiden Gai) ja arkisemman, vanhemmille miehille suunnatun tarinankerronnan (työkaveriensa hyväksyntää hakevasta nelikymppisestä rakennustyöläisestä kertova Saikyoo densetsu Kurosawa) puolella.

Saikyoo densetsu Kurosawa
Saikyoo densetsu Kurosawa
Buraiden Gai
Buraiden Gai

Fukumoton tunnetuimmat teokset ovat hänen kaksi nykyistä sarjaansa, jotka on molemmat sovitettu myös myöhäisyön TV-animesarjoiksi. Nämä ovat vuonna 2005 TV-animeksi sovitettu, kiinalaisen mahjong-pelin legendaarisesta mestarista kertova Akagi sekä useammasta itsenäisestä sarjasta muodostuva Kaiji, jonka nimihenkilö on nuori luuseri, joka joutuu pelaamaan uhkapeliä lähes hengestään mitätöidäkseen niskoilleen sälytetyn massiivisen velan.

Kaijin ensimmäinen osa Tobaku mokushiroku Kaiji nimettiin vuonna 1998 Kodanshan mangapalkintojen yleiskategorian voittajaksi. Se on vuonna 2007 esitetyn TV-animen lisäksi sovitettu myös vuonna 2009 ensi-iltaan tulleeksi näytellyksi elokuvaksi, joka on saamassa tänä vuonna jatko-osan. Fukumoton kolmas toistaiseksi kesken oleva sarja Tobaku haooden Zero on parhaillaan tauolla.

Desucon järjestetään Lahden Sibeliustalolla 12.-13. kesäkuuta.

Keskustelua tapahtumasta.

Ravintoketjun huipulla

Parasyte
Hitoshi Iwaaki
Del Rey Manga, 2007

Eräänä yönä taivaalta sataa tuntematon määrä tennispallon kokoisia koteloita. Niistä kuoriutuu toukkia, jotka ryömivät vaistomaisesti ihmisten koteihin ja sänkyihin, porautuvat sisään korvasta tai nenästä ja tappavat heidät ennen kuin he ehtivät edes kunnolla herätä. Sitten ne syövät heidän aivonsa ja aikuistuvat, sulauttaen pään kudokset osaksi omaa rakennettaan. Seuraavana aamuna muut ihmiset eivät herätessään osaa aavistaa tapahtuneesta mitään – ei ennen kuin erään heidän (sinä aamuna kovin vaiteliaalta vaikuttavan) perheenjäsenensä kasvot avautuvat epäinhimilliseksi kidaksi, joka syö heidät ensimmäiseksi ateriakseen.

Näin alkaa Hitoshi Iwaakin seinensarja Parasyte (Kiseijuu), joka ilmestyi Afternoon-seinenlehdessä 1990-2003 ja voitti päätyttyään Kodanshan scifipalkinnon. Miten tällaista voisi olla rakastamatta?

Yeerkit ovat mameroille

Myös ensimmäistä lukiovuottaan käyvälle Shinichi Izumille on vähällä käydä näin. Hänen onnekseen hän sattuu nukahtaneen nappikuulokkeet korvissa, joten hänen ikkunastaan sisään ryöminyt parasiitintoukka ei pääsekään hänen päänsä sisään. Shinichin herättyä ja panikoitua se porautuu hänen ihonsa alle hänen kämmenestään, muttei hänen tekemänsä puristussiteen takia pääse pois hänen käsivarrestaan. Shinichin vanhemmat eivät usko sanaakaan hänen sekavista puheistaan – eihän hänen kädessään ole edes haavaa.

Seuraavana päivänä Shinichi huomaa muutaman kommelluksen kautta, että hänen oikea kätensä ei ole enää entisensä. Ja kun hänen kädessään aikuistunut parasiitti lopulta on kuuntelemalla tarpeeksi oppinut pystyäkseen puhumaan hänelle, hän luonnollisesti kauhistuu.

Parasiittien älykkyys peittää asian usein näkyvistä, mutta niillä ei ole tunteita eikä huumorintajua. Ihan totta!
Parasiittien älykkyys peittää asian usein näkyvistä, mutta niillä ei ole tunteita eikä huumorintajua. Ihan totta!

Shinichi tottuu kuitenkin uuteen seuralaiseensa kohtuullisen pian. Hän alkaa kutsua parasiittia Migiksi eli ”Oikeaksi”, ja huomaa pian sen olevan varsin kummallinen olento: vaikka se ei tiedäkään mitään alkuperästään, se on kuitenkin äärimmäisen nopea oppimaan, valtavan utelias ja lukee paljon (jopa Shinichin nukkuessa). Se pystyy muuttamaan muotoaan ja tiheyttään sekä muodostamaan silmiä, raajoja, teriä ja muita ulokkeita silmänräpäyksessä. Se pystyy myös irtautumaan Shinichistä, vaikkei selviäkään erossa hänen verenkierrostaan kolmea minuuttia kauempaa kuihtumatta ja kuolematta. Lisäksi se on älykkyydestään ja persoonallisuudestaan huolimatta täysin itsekäs ja vailla mitään inhimillisiä tunteita: kun Shinichi uhkaa kertoa siitä muille jotta lääkärit voisivat leikata sen irti hänestä, se ilmoittaa täysin suoraan voivansa siinä tapauksessa puhkaista häneltä silmän tai korvan häntä kiristääkseen.

Samaan aikaan ympäri maata alkaa tapahtua uskomattoman väkivaltaisia ja raakoja murhia, mutta liian hajanaisina jotta kyseessä voisi olla sarjamurhaaja ja liian usein jotta sen voisi kuitata sattumana. Alkaa levitä huhuja murhaajakultista, mutta Shinichi ja Migi tietävät, että kyseessä ovat toiset parasiitit; sellaiset, jotka ovat onnistuneet siinä missä Migi epäonnistui. Parasiitit pystyvät aistimaan toistensa aivoaallot parinsadan metrin päästä, joten kohtaaminen sellaisen kanssa on lopulta väistämätön – toiset parasiitit pitävät sitä, että Shinichi tietää niistä, uhkana omalle olemassaololleen. Shinichin onneksi hänen hengissäpysymisensä on myös Migin elinehto.

Eräänä päivänä Shinichin kouluun saapuu parasiitti – uusi sijaisopettaja nimeltä Reiko Tamura. Hän pitää Shinichiä ja Migiä kiinnostavina, ja päättää olla tappamatta heitä ainakaan vielä. Hän myös esittelee heille tuntemansa toisen parasiitin, herra A:n, jonka kanssa hän kertoo kokeilleensa parittelemista. Hänen odottamansa lapsi on kuitenkin ihminen, mikä herättää kysymyksen siitä, voivatko parasiitit lisääntyä lainkaan. Häntä kiehtoo myös se, miksi parasiitit kokevat niin voimakasta viettiä syödä ihmisiä, vaikka selviäisivät ihmistenkin ruualla.

Pahaksi onneksi herra A ei ole yhtä utelias eikä looginen kuin Reiko Tamura tai Migi, joten hän seuraa Shinichiä tämän kouluun tappaakseen tämän. Shinichi ja Migi selviävät, mutta ihmisten suissa ja roskamediassa kiertelevien huhujen joukkoon ilmestyy yksi lisää: huhu ihmisenkaltaisista hirviöistä, joiden pää on pelkkää suuta.

Scifisääntö #362: alienien läsnäolo keskuudessamme on aina salattava kansalta, etenkin jos ne ovat ihmissyöjiä.
Scifisääntö #362: alienien läsnäolo keskuudessamme on aina salattava kansalta, etenkin jos ne ovat ihmissyöjiä.

Ennen pitkää parasiitit oppivat salaamaan metsästyksensä sekä alkavat toimia yhdessä ja suunnitella yhä kauaskantoisempia suunnitelmia. Reiko Tamura jatkaa kokeitaan ja tutkimuksiaan, ja pyrkii selvittämään lajinsa alkuperää ja tarkoitusta. Uuden parasiittimassamurhan jälkeen myös viranomaiset alkavat saada vihiä siitä minkä kanssa ollaan tekemisissä, minkä lisäksi Shinichille koituu päänvaivaa Kanasta, tytöstä, joka pystyy aistimaan parasiittien aivoaallot. Migi vastustaa kuitenkin edelleen ehdottomasti heidän salaisuutensa kertomista kenellekään.

Joka tapauksessa Shinichin elämä pysyy enimmäkseen normaalina – kunnes hänen vanhempansa eräänä päivänä päättävät lähteä kahdestaan lomamatkalle.

Juonenkaappaajien invaasio

Tavallisella ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia parasiittiä vastaan...
Tavallisella ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia parasiittiä vastaan…

Tietyssä mielessä Parasyte on palkintonsa ansainnut: se saattoi hyvinkin olla Kodanshan vuonna 2003 julkaisemista scifimangoista paras, ja se käsittelee helvetin syvällisiä teemoja: oikeutta elää ja olla olemassa, oikeutta tappaa, vastuuta luonnosta. Siinä on kuitenkin ongelmansa, joista monet toki ovat tekijän kokemattomuudella kuitattavissa – olkoonkin, että Parasyte oli jo hänen kolmas pitempi sarjansa.

...ne ovat nimittäin nopeita.
…ne ovat nimittäin nopeita.

Loppujen lopuksi sarjan peruskaava ei ole mitenkään ihmeellinen ja on tuttu jo vanhoista japanilaista taruista. Se muistuttaa paljon vaikkapa Go Nagain sleaze-klassikko Devilmania: demonit uhkaavat ihmiskuntaa, ja sen voi pelastaa vain poika, jonka on antauduttava demonin riivaamaksi saadakseen voimat muiden demonien voittamiseen. Samoin käy Shinichille, joka saa Migin ansiosta valtavat voimat, tarkat aistit ja nopeat refleksit, mutta menettää parasiitin kylmälle loogisuudelle suuren osan empatiantuntemiskyvystään. Vertaus ei ole edes erityisen kaukaa haettu, koska eräs Neo Devilmanin tarinoista on Iwaakin käsialaa. Sillä saralla ei siis ole odotettavissa juurikaan mitään uutta.

Iwaakin taide ei myöskään ole mitenkään erityisen loistakasta, etenkään sarjan alussa (jossa hänen hiuksensa ovat suorastaan rumia). Hän käyttää piirtoterää – myös varjostamiseen, mikä saa tuloksen näyttämään paikoin vähän sotkuiselta – ja tekee paikoin kohtuullisen yksityiskohtaistakin jälkeä, mutta useimmiten hän menee siitä mistä aita on matalin ja piirtää vain olennaisen. Taide tekee siis tehtävänsä, mutta ei juurikaan sen enempää. Pari kertaa Iwaaki sortuu jopa muutamiin aika aloittelijamaisiin kömmähdyksiin, kuten miljöönvaihtoon ilman suurempaa esittelyruutua.

Jokainen parasiitti on kuitenkin riippuvainen isäntäruumistaan, joka on sen Akilleen kantapää.
Jokainen parasiitti on kuitenkin riippuvainen isäntäruumistaan, joka on sen Akilleen kantapää.

Lisäksi sarjaa kokonaisuutena tarkasteltaessa sen etenemisestä ja rakenteesta löytyy aika lailla ongelmia. Juoni etenee pienin nykäyksin, eikä siitä löydy loppujen lopuksi mitään kovin selkeää punaista lankaa eikä suurta kuviota. Reiko Tamura vihjaa, että parasiitit ovat ehkä ihmisen luomia – ja entä sitten? Iwaaki on selvästi tiennyt mitä haluaa sarjallaan saavuttaa, mutta ei ole oikein tiennyt miten sen tehdä – puhumattakaan siitä, että mitään lopullista katharsista ei lopultakaan saavuteta. Vähemmän tyydyttävää lopetuskohtaustakin saa hakemalla hakea.

Myöskään sivuhenkilöt eivät tunnu kovin ehjiltä kokonaisuuksilta: he ovat vain valmiiksi kirjoitettuja nappuloita, jotka tuodaan peliin silloin kun tarinankuljetus sitä vaatii ja poistetaan siitä kun he ovat tehtävänsä tehneet. Miten kävi Izussa asuvan Makikon? Entä Yukon, tytön, joka tajusi Hideo Shimadan olevan parasiitti? Parasiittileukainen Uda – toinen tapaus, jossa parasiitti epäonnistui valtaamaan isäntäruumiinsa aivot – ei esiinny sarjassa ensiesiintymisensä jälkeen kuin kahdesti, ja toisella kertaa vain parin ruudun pituisen puhelinkeskustelun ajan. Shinichin tyttöystäväksi kirjoitettu Satomikin tuntuu aika ohuelta persoonalta; vain Shinichin motivaattoriksi tarkoitetulta hahmolta. Etenkin tämänkaltaisessa jatkuvajuonisessa sarjassa se on aika lailla sääli.

Jokainen parasiitin soluista on tavallaan myös hermosolu, joten tuli ja kemikaalit voivat vahingoittaa niitä pahastikin.
Jokainen parasiitin soluista on tavallaan myös hermosolu, joten tuli ja kemikaalit voivat vahingoittaa niitä pahastikin.

Mutta on sarjassa hyvätkin puolensa. Niitä muutamaa syvällisempää teemaa onnistutaan puimaan aika onnistuneestikin etäännyttävän elementin, tässä tapauksessa parasiittien, avulla. Mikä oikeus ihmisillä on nimittää hirviöiksi olentoja, jotka vain syövät elääkseen – vaikka nyt sitten sattuisivatkin pyydystämään saaliinsa iskurepliikein eivätkä pusikoissa väijymällä? Eivätkö ihmiset eläinten näkökulmasta katsottuna ole vielä pahempia hirviöitä? Eikö jokainen ansaitse edes mahdollisuuden? Onko ihmisillä oikeus hävittää toinen laji sukupuuttoon itsensä suojelemiseksi? Ja oli miten oli, parasiittien mielikuvitukselliset ulkonäöt ja muodonmuutokset ovat varsinaista silmänkarkkia. Ällöä sellaista, mutta kuitenkin.

Korjattu, kiillotettu ja jälleen kaupoissa

Englantia lukeva yleisö sai tutustua Parasyteen ensimmäistä kertaa vuonna 1998 Mixx Entertainmentin julkaisemissa Mixxzine-antologialehdissä, joissa sitä julkaistiin 17 luvun verran ennen pelkkään pokkarijulkaisuun siirtymistä – tämä oli aikaa, jolloin kuviteltiin mangan jäävän kaupan hyllyille nököttämään, jos sitä ei julkaista lehtiformaatissa. (Mixx julkaisi myös shoujolehti Smilea, mutta kumpikaan niistä ei menestynyt sanottavasti.) Vuoden 2001 kieppeillä Mixx morfasi Tokyopopiksi ja mullisti koko Pohjois-Amerikan sarjakuvakustannusalan alkamalla julkaista mangaa flippaamattomina, pieninä ja halpoina tankouboneina. Parasyte, Sorcerer Hunters ja muut vanhemmat sarjat julkaistiin silti loppuun vanhassa formaatissa – päätös miellyttänee pokkaririvin yhtenäisyyttä katsovan silmää, joskaan ei lompakkoa. Vanhoissa laitoksissa – joiden painos on jo aikaa sitten loppunut niin kustantajilta kuin jälleenmyyjiltäkin – komeili nimittäin nykyään musertavan tuntuinen 18 euron hintalappu.

Jos sarja on aloittelijamaisten virheiden riivama, niin oli myös sen ensimmäinen englanninkielinen julkaisu. Se oli flipattu, minkä takia Migi oli jouduttu kääntämään ”Leftyksi”. Kokeilunhaluinen toimituskunta on testaillut muutamia mielenkiintoisia typografisia erikoisuuksia, joihin lukeutuu esimerkiksi kakkososan lähes lukukelvoton, kiemurteleva sisällysluettelo. Sarjan käännös on laadultaan varsin heittelevä. Osa nimistä on amerikkalaistettu, osa ei: Shinichi on ”Shin” ja Satomi ”Sara”. Sama seinäkirjoitus on sarjan eri osissa ihan eri näköinen, ja ääniefektit kulkevat joskus lukusuuntaa vastaan. Tekstin sekaan on päässyt satunnaisia kirjoitusvirheitä, ja parasiittien puheessa käytetyn onton fontin kanssakin on sekoiltu silloin tällöin – ärsyttävintä tämä on niissä parissa kohdassa, jossa jännitettä revitään irti siitä, ettei lukijan ole tarkoitus tietää onko joku parasiitti vai ei. Lisäksi kääntäjinä ovat olleet vuoroin Ray Yoshimoto, Mika Onishi kuin itse Stu Levykin, mikä näkyy parissa kohtaa erilaisina käännösratkaisuina. Vähäisiä, mutta ärsyttäviä yksityiskohtia.

Kenties juuri tästä johtuen Parasyte ei koskaan ole saanut lännessä ansaitsemaansa mainetta ja arvostusta. Kaikeksi onneksi sen oikeudet osti sittemmin Random House, jonka spefi- ja sarjakuvaosasto Del Rey on parhaillaan tuomassa sarjaa uudestaan myyntiin omana, nykyisen julkaisukulttuurin mukaisena versionaan. Tätä kirjoitettaessa vasta kaksi ensimmäistä osaa on saatu uudelleen myyntiin, mutta otakuystävällisistä käännöskäytännöistään tunnettu Del Rey on tehnyt jälleen kerran hyvää työtä.

Lisäksi Parasytestä on jo pitkään ollut suunnitteilla Hollywood-elokuva: Tokyopopin vuonna 2002 painettu viimeinen pokkari puhuu Don Murphysta ja Men in Blackin ohjaaja Bo Welchistä ja haastatteleekin heitä, mutta Del Reyn viimevuotisen lehdistötiedotteen mukaan asialla ovat nykyään New Line Cinema ja Grudgen ohjannut Takashi Shimizu. IMBD listaa Parasyten vuoden 2008 elokuvaksi; toivokaamme parasta.

Tästä kaikesta huolimatta Parasyte on ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja. Se ei ole virheetön eikä ongelmaton manga, mutta sen mielikuvituksekas konsepti ja ajatuksia herättävät teemat korvaavat näitä puutteita yllättävän hyvin. Toivottavasti se löytää uuden painoksensa myötä itselleen myös uuden yleisön, joka ei ennen ole saanut mahdollisuutta tutustua siihen.

Keskustelua Parasytesta Kvaakissa

Arvostelu on julkaistu Otakussa 1/2007.
Kaikki kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta ovat Mixxin versiosta.

Mangaomakustanteet 2006

Mangasta vaikutteita saaneiden sarjakuvantekijöiden omakustannejulkaisut ovat mm. Yhdysvaltojen anime- ja mangatapahtumien myyntialueilla yleinen näky, ja ns. ”world mangan” suosion nousun myötä toiminta on alkanut siellä muuttua hieman Japanin kaltaiseksi – kustantamot tutkailevat omakustannejulkaisijoita uusia kykyjä löytääkseen.

Suomen mangaharrastajaskenessä omakustannekulttuuri on myyntimahdollisuuksien puuttuessa viettänyt vuosia hiljaiseloa (esimerkiksi Helsingin sarjakuvafestivaaleilla myyjä on saattanut kohdata vain ah-niin-hauskaa ”anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hihittelyä). Taidekujien tultua osaksi myös suomalaisten animeconien ohjelmaa on tätä puutetta kuitenkin lähdetty nopeasti paikkaamaan.

Vuonna 2006 omakustanteita julkaisi ainakin kolme mangasta vaikutteita ottanutta aloittelevaa sarjakuvantekijää. (Reima Mäkistä emme laske aloittelevaksi, joten Erogurugaroja ei tässä läpikäydä.) Näistä kaksi oli originaalitöitä ja yksi doojinshi, japanilaistyylinen fanisarjakuva.

Something Important
Katastrophe (Kata Seppänen)
A4-koko, 23 sivua, värikannet
Melancholy-protection.net/

Doojinshin tarkoitus on tuoda esiin taiteilijan, siis fanin, omia näkemyksiä tai ideoita alkuperäisteoksesta ja jakaa se muiden kanssa. Sen ei siis olettaisi antavan kovinkaan paljon henkilölle, joka ei taustatarinaa tunne. Katastrophen Kingdom Hearts -peliin pohjautuva teos Something Important toimii kuitenkin yllättävän hyvin ilman minkäänlaisia taustatietojakaan.

Tietämättömällekin lukijalle jää käteen ne asiat, joita Katastrophe halusi tuotoksessaan korostaa, ja lukukokemusta voi sanoa mielenkiintoiseksi spoilaamatta silti mitään elintärkeää. Kingdom Heartsia pelannut repii luonnollisesti tarinasta enemmän ja voi bongailla myös peleistä tuttuja yksityiskohtia.

Katastrophen englanninkielinen, kaksiosainen shounen-ai eli poikarakkaus-doojinshi keskittyy kakkospeliin, ja sen paritukset ovat Hayner/Roxas ja Axel/Roxas. Lisäksi opuksesta löytyy myös yhden sivun väliosuus 1.5 ja tekijän loppusanat. Piirrosjälki tekee tehtävänsä: hahmot ovat tunnistettavissa ja lukeminen on vaivatonta, vaikka lyhyeen teokseen ei fiilistelyn ohella liiemmin juonta mahdukaan. Kokonaisuus on koostettu huolellisesti ulkoasua myöten. Kaiken kaikkiaan Something Important on fanisarjakuvana laadukas teos, joka varmasti miellyttää kohdeyleisöään. Toivottavasti Katastrophen sarjakuvatuotanto ei lopahda tähän, sillä hänen jäljessään on paljon lupaavaa.

Something Important on luettavissa tekijänsä nettisivulla.

CHU
Mew (Nelly Sääksjärvi)
A5-koko, 15 sivua
Kissakuja.net

Toimivan sarjakuvanovellin kasaaminen vaatii kokemusta – pahimmassa tapauksessa hyvin pieneen sivumäärään olisi ahdettava tarinan lisäksi myös henkilöiden ja maailmankuvan esittelyt. Tämä näppärä pieni omakustanne onnistuu tässä kaikessa harvinaisen hyvin.

Vain 15 sivun tarinaan on saatu kohtuullisen hyvin mahtumaan niin päähenkilö Moroyon kuin hänen ammattinsakin, sielunsaattajana toimimisen, esitteleminen. Pienet taustalle jäävät aukot (kuka sielunsaattajille maksaa?) voi laittaa rajallisen sivumäärän piikkiin, ja siitä taas saa syyttää sivumäärärajoituksella varustettua kilpailua johon sarjakuva alkujaan on tehty. Tarinakaarikin on kaikessa yksinkertaisuudessaan häiritseviä kömpelyyksiä vailla.

Mewn piirrosjälki on tyylipuhtaaksi hiottua kimalleshoujoa kaikkine konventioineen, joka on oikein hyvä asia silloin kun sen saa toimimaan. Tässä tapauksessa näin on, joten lopputulosta on varsin mukava katsella. Sarjakuva on printattu paksulle kartongille, mikä tekee julkaisusta mukavan jämäkän. Harmi vain, että inhimillisten ongelmien (tulostimen rajoituksien?) vuoksi sivut ovat ikävän pikselöityneet. Sarjakuvan lukukelpoisuutta se ei kuitenkaan pääse haittaamaan.

CHU on julkaistu myös Finnmanga 3 -antologiassa, joka löytyy lehtipisteistä.

Shunkashuutou 1
Erwil (Elli Puukangas)
Pokkarikoko, n. 150 sivua
Erwil.deviantart.com

Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.

Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon ”oikean” tankoubonin kaltaisen – aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä ”Seis! Aloitit väärästä päästä” -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin – jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.

Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.

Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista; eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä tuntuu olevan keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.

Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi ”yhden naisen tuotanto tiimille” voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.

Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangatyylillä piirtävien sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.

Shunkashuutou 1 on (tekstittä ja pätkittynä) nähtävänä tekijänsä deviantArt-galleriassa.

(Something Important –arvostelu: Nita Lohi)

Poikien sarjakuva jolla on aivot

Gunnm
Piirtänyt ja kirjoittanut Yukito Kishiro
Suomennos Juha Mylläri
Kustantanut Punainen jättiläinen
9 osaa
Hinta kustantajalta ostettaessa 6 € + postikulut

Gunnm – lännessä tunnettu paremmin jenkkijulkaisunimellään Battle Angel Alita ja japaniksi alaotsikolla Hyper Future Vision varustettuna – on Yukito Kishiron tunnetuin teos. Se julkaistiin 1990-1995 seinenlehti Business Jumpissa.

Gunnm sijoittuu postapokalyptiseen 2500-luvun Pohjois-Amerikkaan ja aloittaa tarinansa Rautakaupungista, leijuvan kaupungin Salemin maahan syytämästä romusta kasatussa asutuskeskuksessa. Kehojen kyberneettinen parantelu on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja väki onkin yhtä rähjäistä ja kokoon kursittua kuin kaupunkinsakin. Kyberneetikkotohtori Daisuke Ido löytää osienkeruureissullaan yhä hengissä olevan vanhan kyborginpään ja onnistuu herättämään tämän henkiin. Tyttö ei muista mitään menneisyydestään, joten Ido nimeää hänet kissavainaansa mukaan Gallyksi ja rakentaa tälle uuden vartalon.

Elo Rautakaupungissa ei kuitenkaan ole vaaratonta. Lainvartijoiden virkaa toimittavat metsästäjäsoturit, palkkionmetsästäjät, jollaiseksi Gallykin päättää ryhtyä. Sattumien seuratessa toistaan, loppujenkin henkilöhahmojen tullessa mukaan ja juonen keriytyessä hiljalleen auki Gally kasvaa ja kypsyy jokaisen uuden kehonsa myötä, ja lopulta paljastuvat myös Salemin ja Gallyn menneisyyden salaisuudet – kaikesta muusta puhumattakaan.

Gunnm on Punaisen jättiläisen ensimmäinen mangasarja, ja Japanin suuntaan oikein laadukas päänavaus. Se ei ole Suomen ensimmäinen seinensarja (kyseinen kunniahan kuuluu Akiralle), mutta sen sijaan se saa kunnian olla ensimmäinen moneen vuoteen Suomessa julkaistu toimintapohjainen poikien manga joka ei perustu huumorille ja/tai aivottomalle mätölle. Sarjaan ei myöskään missään vaiheessa pääse kehittymään mitään status quon kaltaistakaan, vaan juoni porhaltaa eteenpäin kuin juna kaikkien yhdeksän osan ajan. Kishiro itse on sanonut halunneensa kuvata sarjakuvallaan sekä elämän pimeää puolta että ihmisluonnon hyvyyttä, ja sarjan viehättävän raadollinen ja ultraväkivaltainen kyberpunkmiljöö onkin eittämättä vahvinta fiktiivistä maailmanrakennusta mitä mangasuomennoksissa on toistaiseksi nähty. Tuleepa silloin tällöin esille myöskin pohdintaa ihmisyyden perimmäisestä luonteesta.

Gunnmista on tehty animaatiosovituskin, mutta valitettavasti vuonna 1993 tuotettu OVA on paitsi oman aikansa standardeillakin heikkolaatuinen myös vain kaksiosainen, ja sisältää siten vain kahden ensimmäisen pokkarin tapahtumat. James Cameron on tosin kovasti väsäämässä teoksen kolmesta ensimmäisestä osasta myös Hollywood-elokuvaa, jonka on viimeisimpien tietojen mukaan ounasteltu valmistuvan vuonna 2009. Jää nähtäväksi, saako hän tosiaan kuvernaattori Arnold Schwarzeneggerin suostuteltua Idoksi. (Etenkin kun selvästi parempiakin ehdokkaita olisi.)

Kishiron piirosjälki on selkeää ja ilmaisuvoimaista, eikä se juuri laadullisesti muutu tarinan edetessä – onhan miehen ensimmäiset työt julkaistu jo 80-luvun alkupuolella. Kuvakerronta pysyy selkeänä myös taistelukohtauksissa, mikä ei ole ollenkaan niin itsestään selvä asia kuin voisi toivoa.

Sarjan edetessä tulee kuitenkin aavistuksen verran mieleen myös se, oliko Kishiro sitä tehdessään vielä tarpeeksi kypsä näin pitkälle tarinalle; juonella on nimittäin ylä- ja alamäkensä. Kishiro myös kyllästyi aikanaan sen tekemiseen ja joutui saattamaan sen loppuratkaisuun, johon hän ei itse ollut lainkaan tyytyväinen. (Les Bijoux -tyyliseen teurastuslaukaukseen ei sentään tarvinnut turvautua.) Hän palasikin Gunnmin pariin vuonna 2000 tarinan vaihtoehtoisesta lopusta aloittavan Gunnm: Last Orderin avulla (ja tuli samalla kirjoittaneeksi muutamia olennaisia juonielementtejä uusiksi). Last Order on kahdeksannessa osassaan ja jatkuu edelleen, mutta sen suomeksi saattamisesta ei ole vielä sanottu juuta eikä jaata.

Toisaalta taas tämä saattaa olla lipsumista turhankin kriittiseksi – Gunnm kun on ehdottomasti vahvimpia vanhemman yleisön mangasarjoja, joita suomeksi on toistaiseksi julkaistu.

Gally ja berserkkikeho.
Gally ja berserkkikeho.

Tämän takia onkin hyvä asia, että Gunnmin on suomeksi tuottanut juuri Punainen jättiläinen. Pokkarit ovat rahtusen kioskimangapokkareita leveämpiä, vaikka K2:n ja Les Bijouxin A5-kokoluokassa ei liikutakaan. Julkaisun laatu on totuttuun tapaan ensiluokkainen; paikoin hyvinkin raskaasti käytettyjen rasterien sävyt erottuvat toisistaan ongelmitta jopa alkujaan värillisten sivujen kohdalla, eikä muitakaan ongelmia esiinny. Painojälki on jopa parempaa kuin Vizin jenkkijulkaisussa; missään ei erotu pikselin pikseliä. Paperi on laadukkaampaa kuin kioskimangoissa, sileää ja valkoista.

Kenties alkujaan mainostettu nimi Gun Dream olisi ollut länsimaiselle yleisölle parempi ja mielikuvia loihtivampi – ”Gunnm” nyt kun on kuitenkin vain englannistettu kirjoitusasu ”ganmulle”, jolla tavalla kanjit ”ase” ja ”uni” yhdessä lausutaan. Mutta koska kyseessä on Kishiron itsensä päätös, siitä ei liene sopivaa valittaa.

Princess Ain tapaan myös Gunnmissa on kiinnitetty paljon huomiota fonttivalintoihin. Alkuperäisten ääniefektien viereen kirjoitetut käännökset on tehty alkuperäisen efektin ulkonäköä muistuttavalla kirjasimella, enin osa dialogista taas on ladottu neutraalilla ja helppolukuisella perussarjakuvafontilla. Lautamiesten mekaaninen puhe taas on kulmikasta ja piirteetöntä. Kaikki nämä pienet yksityiskohdat parantavat yhdessä lukukokemusta merkittävästi.

Juha Mylläri on onneksi tällä kertaa tehnyt hieman hillitympiä käännösratkaisuja kuin Neon Genesis Evangelionin kohdalla. Gunnmin dialogi on enimmäkseen hyvää yleiskieltä, eikä kirosanoissa ole säästelty niissä kohdissa jossa ne ovat paikallaan. Satunnaiset kevyet puhekielisyydet ja muut lisämausteet rikastavat luontevaa kielenkäyttöä entisestään, eikä valittamisen sanaa juuri löydy.

Loppuyhteenvetona: Gunnm on varsin hyvä sarjakuva erittäin hyvällä kotimaisella julkaisulla. Minä tulen ostamaan sen kokonaisuudessaan ehdottomasti.

Keskustelua Gunnmista Kvaakissa
Lisäksi mainittakoon, että Kishiro pitää kotisivuistaan yllä myös osittaista, säännöllisesti päivittyvää englanninkielistä versiota.

Hittimangakan väsähtänyt välityö

Kajika
Piirtänyt ja kirjoittanut Akira Toriyama
Suomennos: Heikki Valkama
Suomenkielinen julkaisu: Sangatsu Manga
Hinta 6,50 €

Yksiosaisten mangojen julkaiseminen on kustantamolle varma tapa ansaita rahaa: kun sarjassa ei ole useampia osia, ei heikkolaatuisempikaan nimike ehdi karkottaa ostajia. Sangatsu Manga on kunnostautunut Akira Toriyaman teosten suomeksi saattamisessa, ja Kajikan ilmestyminen lehtihyllyille lieneekin varma merkki siitä ettei myöskään Toriyaman muita yksiosaisia töitä, kuten Cowa!:a ja Neko Majinia, tarvitse enää kauaa odotella. Pelien hahmosuunnittelun lisäksi nämä satunnaiset lyhyet tarinat ovatkin kaikki mitä Toriyama on tehnyt magnum opuksensa Dragon Ballin vuonna 1995 päätökseen saattamisen jälkeen. Viime vuonna suomennetun Sandlandin tapaan myös Kajika ilmestyi aikoinaan – vuonna 1998 – luku kerrallaan Shonen Jump -lehdessä.

Harmi vain, ettei Kajika ole mikään mestariteos; se maistuu pahville ja vanhan kierrätykselle, vaikka sitä katsoisi miltä kantilta. Ratkaiseva lopputaistelu on pituudeltaan lähes puolet pokkarin kestosta, ja loppuvitsikin on pakotetun tuntuinen. Hahmot on valettu vanhojen muottien pohjalta, ja jokaisen kaikki ominaisuudet ja luonteenpiirteet mahtuvat parin kohdan listaan. Myös taustoitus jää aukkoiseksi ja huteraksi.

Taistelujen tiimellyksen keskellä on tietysti aikaa myös kohtalokkaaseen sananvaihtamiseen, kuten elämäntarinoiden kertomiseen ja muuhun pieneen.
Taistelujen tiimellyksen keskellä on tietysti aikaa myös kohtalokkaaseen sananvaihtamiseen, kuten elämäntarinoiden kertomiseen ja muuhun pieneen.

Kajika sijoittuu Toriyaman tunnusomaiseen kevyesti scifillä doupattuun fantasiamaailmaan. Sivulauseessa mainitaan ”sivilisaation romahtaneen”, mutta eipä tuo juuri lentolaitteiden harvinaisuutta lukuun ottamatta tarinaan vaikuta.

Nimihenkilö on perinteiseen tapaan jalo nuorukainen, jota opastaa asioihin puuttumaton mentor – tässä tapauksessa hänen viisi vuotta sitten ilkeyksissään tappamansa ketun, Gigin, aave. Jouduttuaan nuoren Kajikan tappamaksi Gigi kirosi tämän ihmisketuksi, ja nyt tämä on hyvittämässä tekoaan ja purkamassa kiroustaan pelastamalla 1000 elämää.

Kuvioon astuu mukaan Haya, hyväsydäminen mutta juonikas neito pulassa. Hän on matkalla pelastamassa viimeistä lohikäärmeenmunaa, jonka perässä ovat myös gangsterit – hilpeästi hintahtava gangsteripäällikkö Gibachi kun on tietysti lohikäärmeenpoikasen verestä saatavien mahtavien voimien perässä, kuinkas muutenkaan. Kuvaan astuvat mukaan vielä palkkionmetsästäjä Isaza ja takkiaan ahkerasti kääntelevä opportunisti Donko, ja sitten juoksennellaan pitkin aavikkoa ja vuoria kuka kenenkin perässä. Paljon muuta tarinassa ei sitten ehdikään tapahtua – sen loppuyhteenoton lisäksi, siis.

Heikki Valkaman suomennos on selkeäkielinen, turhilla tehokeinoilla kikkailematon ja vailla isompia epätarkkuuksia. Pokkariin on päässyt pujahtamaan kourallinen lyöntivirheitä, mutta se tuskin kenenkään lukukokemusta pilaa. Alkujaan värilliset sivut ovat toistuneet ikävän tummina, mikä on suomenkielisen julkaisun ainoa merkittävä miinus. Loppu sarjakuva onkin sitten Toriyamalle tuttuun tapaan niin niukkarasterista, ettei sitä juuri huonolla sivumateriaalilla voisikaan pilata.

Kajika on suoraviivainen ja yksinkertainen tarina, joka häviää vaikkapa Sandlandille suunnilleen joka suhteessa. Toriyama on tuskin paneutunut sen tekemiseen koko sydämellään, vaikka se piirrosjäljeltään ja sarjakuvakerronnaltaan onkin selkeää, hyvänlaatuista A-shounenia. Sen hinta-laatusuhteen huomioon ottaen jättäisin sen kuitenkin itse suosiolla kaupan hyllylle.

Keskustelua Kajikasta Kvaakissa
Keskustelua Kajikasta Kupolissa