Kakkoskierros

Kakkoskierros on kokoelma Pekka Haaviston presidenttivaalikampanjan yhteydessä syntyneitä pila- ja sarjakuvia. Spontaanista epäsuunnitelmallisuudesta ja epätasaisuudesta huolimatta kokoelmassa esittäytyy yllättävän monta eturivin tekijää. Onpa mukana edustajia hieman taaempaakin. Vesa Saarisen toimittamasta julkaisusta on näin tullut aiheestaan riippumatta mielenkiintoinen antologia suomalaisen sarjakuvan ilmaisukeinoista AD 2012. Tätä piirrettä korostaa kirjaan sisältyvät tekijäesittelyt.

Kakkoskierros on ennen kaikkea ele, ei pamfletti. Sen väline on viesti. Se näyttää ja tallentaa historialle, ketkä ovat ilmoittautuneet mukaan. Osa sarjakuvista on tehty selvästi kiireessä ja koko kirja on tiettävästi toimitettu ja painettu vain yhdessä ainoassa viikossa, mikä lienee lajissaan Suomen ennätysaika. Tuotto käytetään Pekka Haaviston kampanjatyöhön.

Lukija ottakoon siis huomioon, että asianosaiset tärvelevät mahdollisen maineensa vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi.

Kakkoskierros – sarjakuvakannustuksia presidenttiehdokas Haavistolle
Eri tekijöitä, toimittaja Vesa Saarinen
Kustantaja Vesa Saarinen
Painopaikka Trinket Oy, 2012
C4, väri, niitattu, 36 sivua
Hinta 9,90 €.
ISBN 978-952-93-0219-2

Vihreät 1.0: Harvat ovat valitut. Vihreät 2.0: Kaikki ovat kutsutut.

Heetkinen, liminkalainen sarjakuvaopettajako se siinä? (c) Ville Ranta

Suomalaisen poliittisen sarjakuvan klassikko, vuonna 1972 ilmestynyt Riitta Toikkasen ja Seppo Lindqvistin kovakantinen pamfletti Urkin Arkki asettui voimakkaasti tuolloin ajankohtaista EEC-vapaakauppasopimusta vastaan. Pekka Haavisto puolestaan oli kaikista vuoden 2012 presidenttiehdokkaista mahdollisesti EU-myönteisin, eikä tämä ole tuottanut Kakkoskierroksen piirtäjille minkäänlaista ongelmaa.

Sokea on ekologinen. (c) Timo Kokkila

Siinä missä parin viime kierroksen sukupolvi taiteilijoita ylisti Lenin- ja Stalin-setää Venäjällä (saavutuksena laskurissa kymmeniä miljoonia kuolleita), niin tämän päivän tekijöiden ihastuksen kohteena on Pekka Haavisto (saavutuksena ecuadorilainen kampaajapuoliso). Poliittinen kanta ei ole enää elämänikäinen uskonto, vaan kulutushyödyke, jota ilmaistaan tykkää-napilla. Mahdollisuus yksilölliseen valintaan, jota Haavisto personoi, on arvokkaampi asia kuin yrmy poikkeuslailla valittava puolijumala kansakunnan kaapin päällä. Urkin Arkki on uponnut kauan sitten.

Tämän vuoksi, ja koska Haavistoa kannattamassa on muitakin kuin ensisijaisesti vihreiden äänestäjiä, aatteellisia suuntaviivoja kokoelmasta on vaikea löytää. Ote on markkinoiva, enemmän mukaan kutsuva kuin pois sulkeva.

Mikään ei ole yhtä tärkeää, kuin mitä muut meistä ajattelevat. (c) Ninni Aalto

Jokainen poliittinen teos yrittää myydä jotakin. Nyt valittu tapa on vihreiden viiteryhmässä aivan uutta. Viime vaalien aikaan mukaliberaali telaketjupuolue piti pikkumaisen tarkkaa huolta, että vain harvat ja valitut, puhelinluettelon paksuisen irtisanoutumisohjesäännön allekirjoittaneet mustapaitaiset militantit olivat kyllin henkisesti arjalaisia ihmisiä kannattamaan vihreitä. Erittäin selväksi tuli, että kaikille muille olisi pitänyt mieluummin valaa betonikengät jalkaan ja upottaa heidät mereen. Irvokkainta oli, että näin ajateltiin jopa vihreiden käyttämässä mainostoimistossa. Markkinointi & mainonta -lehden kolumnissa markkinoija ei nähnyt tuotteessa eikä esillepanossa mitään vikaa. Kansa vain on tyhmää ja kiittämätöntä, kun se äänestää väärin.

Tämän olen kuullut ennenkin. Kun Itä-Berliini kapinoi 1953, Bertolt Brecht lausui hirtehisesti, että jos ei voi vaihtaa eliittiä, niin eikö kannattaisi vaihtaa kansa. Ei vihreiden tarvitse etsiä todellisia tai kuviteltuja vastustajia. Vihreät itse vieroittavat kaikkein tehokkaimmin potentiaaliset äänestäjänsä vihreistä.

Tätä taustaa vasten Haavisto-sarjojen nopea ja jyrkkä käännös täysin vastakkaiseen suuntaan, kaikensyleilevyyteen, maistuu ontolta ja falskilta. Mistä tällainen yhtäkkinen humaaniksi itsensä meikannut hymykampanja-vihreys? Nytkö äänet yllättäen jälleen kelpaavat, hmm?

Asioista viis, presidenttiä tässä vain valitaan

Kovat kaulaan ja liturgiaa päkistelemään. (c) Miia Vistilä

Yhteiskunnallista sarjakuvaa Kakkoskierros ei ole. Asiakysymyksiin ja politiikan sisältöön ei näissä lyhyissä sarjoissa päästä käsiksi. Poliittisen sarjakuvan doonesburyläisimmät ja terävimmät keinot; satiiri, poliitikkojen rienaus, ja järjestelmästä esitetyt kriittiset kysymykset loistavat Kakkoskierroksessa poissaolollaan. Kyseessä on puhtaasti Haaviston kannattajien fanikirja toisille Haaviston kannattajille. Sen muumimaassa osallistuminen on hauskaa, politiikka on myönteistä, ja jos vaalilippuun piirtää kakkosen, niin poliitikot lopettavat ihmisten komentelun, kaikkien kukkien annetaan kukkia, kirotut ja spitaaliset paranevat, taivaasta sataa mannaa, ja Radio Nova kenties lopettaa toimintansa. Vain Miia Vistilä uskaltaa sivaltaa, että muodikas pyrky sananvapauden rajoittamiseen on seurausta voimattomuudesta puuttua tekoihin. Onko Tuija Brax kuulolla? No enpä odottanutkaan.

Pienokaisen varhaisin sukupuolisen identiteetin ilmaus tulkittiin kohtalokkaalla tavalla väärin. (c) Jupu Kallio

Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että he suhtautuvat vaalipropagandaan paria poikkeusta lukuunottamatta itseironisesti. Jupu Kallio äänestää Haavistoa, koska vauvakin sanoo “gay”. Aino Sutinen kertoo kekkosvitsin. Tommi Musturin kannustus Haavistolle on sovitus Samuelin matkasta, itsenäisenä toimiva taideteos, jossa Samuel soittaa pajupilliä ja sikaarilaatikkokitaraa.

Nikke Knattertonin johtopäätös on selvä: Politiikka olisi huomattavasti parempaa ja järkevämpää, jos sen määrittelisivät poliitikkojen sijasta sarjakuvapiirtäjät.

Pekka Haavisto kohtaa tulevaisuutensa. (c) Pertti Jarla

Kakkoskierroksen markkinoima Pekka Haavisto on todella jokanaisen unelmavävy; sovitteleva, sympaattinen, kohtelias, harmiton, hajuton ja mauton. Entinen Koijärven iloinen vastakulttuurisissi on taantunut establishmentin kansikuvapojaksi, jonka pohjattoman virkamiesmäiseen harmauteen tuo väriä vain hänen yksityiselämänsä. Siksi siihen tartutaankin. Pertti Jarlan netissä levinneissä töissä aihe kuitataan virkistävän kursailemattomasti. Presidenttiehdokas on siis homo, okei, entä sitten? Sitten revitellään kakkosvitsejä!

Nettikeskusteluissa erottuu kaksi perusluonnetta: öyhö ja öyhö. Kuvassa öyhö. (c) Pau Norontaus

Tämä on mitä tervetulleinta. Tällä tavalla epäpuhdasoppinen huumori tasa-arvoistaa ja inhimillistää kohteensa. Vihreiden piirissä on ajateltu mieluummin niin, että vähemmistöt ovat koskemattomia jumalolentoja, joiden kuuluu olla naurun yläpuolella ja joiden puolesta “loukkaannutaan” mahdollisimman teatraalisesti – paitsi kun vähemmistö sattuu olemaan perussuomalaiset, joilla on se anteeksiantamaton rasite, että heidän tolloiluihinsa sisältyy inhimillisiäkin piirteitä. On niin tyypillistä, että ainoa, jolla ei ole tällaisia ongelmia, on totta kai se, jota vähemmistöjen asia juuri koskee: Pekka Haavisto. Hänen ei tarvitse esittää eikä todistella mitään. Siksi hän pystyy suhtautumaan niin Jarlan kuin Teuvo Hakkaraisen irrotteluihin. Saa ottaa mallia.

Opukseen sisältyy potentiaalista viihdearvoa myös niille, jotka eivät ole Haaviston faneja. Parinkymmenen vuoden kuluttua on hauska muistuttaa tekijöille tästä tapauksesta ja katsoa, kuinka moni kiemurtelee vaivautuneena nuoruuden hairahdustensa johdosta. Voi olla, että joillakin siihen kuluu vain kuusi vuotta. Mistäpä sen etukäteen kukaan tietää. Itse laitan Kakkoskierroksen hyllyyn Urkin Arkin viereen historialliseksi todistuskappaleeksi tästä ajasta.

Kakkoskierrosta ei ole painettu kierrätyspaperille, joten kyseessä ei ole luksustuote. Jäämme odottamaan, myydäänkö jo seuraavassa conissa yaoi-Haavistoa.

Keskustele Kvaakissa Kakkoskierros-albumista.