Sananvapauden loppu

Tampere Kupliin sananvapauspaneeli oli polttavan ajankohtainen tilaisuus, etenkin kun paikalla oli festivaalin kunniavieras Ville Ranta, jonka suuri yleisö tuntee yksipuolisesti Suomen Muhammed-piirtäjänä. Kaksi kuukautta Charlie Hebdon murhien jälkeen Suomen peräkylillä ei näkynyt pomminheittäjistä viiksikarvaakaan, joten keskustelu oli erittäin rauhallinen, käytiin hyvin suomalaiskeskeisestä näkökulmasta, ja oli kukaties pettymys niille, jotka odottivat värikästä toimintaa.

Kyuu Eturautin vetämään paneeliin osallistuivat Rannan lisäksi Tampereen Yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikön Olli Ylönen ja maahanmuuttokriittinen kaupunginvaltuutettu Heikki Luoto.

Sananvapauden tila Suomessa?

Ville Ranta viittasi monessa yhteydessä popperilaisittain avoimeen yhteiskuntaan, joka on keskusteleva ja moniarvoinen. Sellainen yhteiskunta ei toimi ilman laajaa sananvapautta, joka sallii myös epämieluisien mielipiteiden esille tuomisen niitä tukahduttamatta. Tästä tavoitteesta ja sananvapauden merkityksestä kaikki keskustelijat olivat liikuttavan yksimielisiä.

”Sananvapauden tila on Suomessa parhaimmasta päästä”, kehaisi Ranta. ”Lehdistönvapauden alalla Suomi on ykkösmaa. Totta kai haasteitakin on. Suomalaiset eivät käytä sitä sananvapautta, mitä heillä on. Avoimen yhteiskunnan perusasioita on, että esiintyy erimielisyyksiä. Sananvapaudesta on olemassa monia totuuksia, ja näin pitääkin olla.”

Olli Ylönen huomautti, että on maita, joissa mielenosoittamisesta joutuu vankilaan ilman tutkintaa. ”Täysi rajattomuus ei ole toivottavaa, mutta sananvapautta on Suomessa joissakin tapauksissa liian vähän.”

Heikki Luoto näki, että meneillään on huono kehitys, mutta myös positiivisia merkkejä on. ”Ongelmana on että oikeuslaitos on politisoitunut ja pienten ryhmien on vaikea toimia yhteiskunnassa.”

Ranta tarttui huomiota herättäneeseen Jussi Halla-Ahon jumalanpilkkatuomioon, ja näki sen merkkinä siitä, kuinka sananvapautta oikeudessa tulkitaan. ”Suvaitsevaisuuden tukeminen on hyvä tavoite, mutta jotenkin rajanveto oikeudessa oli väärä. Yritetään saada aikaan yhteiskuntarauhaa hillitsemällä sananvapautta yhteiskunnassa. Pilkkaamista ja loukkaamista ei kuitenkaan voi määritellä objektiivisesti.”

Ylönen säesti, että jumalanpilkka- ym. loukkauspykälät ovat hankalia. Sellaiset lait, joilla puolustetaan eri ryhmien oikeutta olla loukkaantumatta, eivät ole hyviä. Heikki Luoto oli samaa mieltä Rannan kanssa. Jumalanpilkkalaki on niin epäselvä, että sen voisi poistaa lainsäädännöstä.

Vihapuhetta tarvitaan juristien työllistämiseksi

Paneeli oli vakaan yksituumainen myös vihapuheen suhteen. Sen mielestä koko ajatus on mahdoton.

Heikki Luoto piti vihapuhetta Amerikasta tuotuna hapatuksena. Kuka määrittelee mikä on vihapuhetta ja kuka on tuomari?

Ville Ranta moitti vihapuhetta löysäksi termiksi. ”Itse sallisin aika paljon puhetta yhteiskunnasta, ei sananvapauden takia, vaan keskustelevan avoimen yhteiskunnan vuoksi. Rasistisia asenteita ei voi lailla kieltää. Niistä voisi keskustella.”

Olli Ylönen myötäili luonnehtimalla vihapuhetta kaikkea muuta kuin ongelmattomaksi käsitteeksi. Aluetta on vaikea tutkia. Jos vihapuhe käsitetään kyllin laajasti, se ei tarkoita yhtään mitään. ”Joskus toivoisi, että vanha sanonta ”ei haukku haavaa tee” pitäisi paikkansa.”

Poliitikkojen kernaasti hokemaa sanaa ”sivistys” ei onneksi kukaan tohtinut lausua ääneen. Poliittisessa kielessä ”sivistys” tarkoittaa hyviä pöytätapoja. Ei saa puhua ruoka suussa, eikä pitää kyynärpäitä pöydällä. Poliitikkojen sivistyskäsitys on lattein mahdollinen.

Paneelin puheenvuorot vahvistivat vanhaa käsitystäni siitä, että oikeassaoleminen ei ole sivistystä. Sivistys on uteliaisuutta, pöyristyttävien ja ennenkuulumattomien ajatusten ennakkoluulotonta tutkimista ja kritisointia. Vihapuhelainsäädäntö rankaisee tällaisesta. Sen mukaan ei ole sallittua mm. linkittää sivustoihin, joilla esitetään kyseenalaisia näkemyksiä kansoista ja historiasta.

Tarvitaanko järjestelmään sananvapausvaltuutettu?

Tässä vaiheessa puutuin tilaisuuden kulkuun aktiivisen yleisön edustajan roolissa. Mielessäni oli harvinaista kyllä kerrankin rakentava ehdotus.

Virallisessa yhteiskunnassa vaikuttaa esim. tasa-arvovaltuutettu, tietosuojavaltuutettu, vähemmistövaltuutettu, lapsiasiavaltuutettu. Mitä meillä on sananvapauden alalla? Meillä on valtakunnansyyttäjä.

Kysyin raadilta, mitä he ajattelisivat siitä, että perustettaisiin sananvapausvaltuutetun virka vastapainoksi systeemin syyttäjäkeskeisyydelle. Huomautin myös että virka ei sinänsä riitä. Siihen pitää sisältyä myös valtuudet. Esimerkiksi tietosuojavaltuutetulla ei ole valtuuksia. Tietosuojavaltuutetun verkkosivulla lukee suurin kirjaimin ”sähköpostiviestinnän luottamuksellisuus ei kuulu tietosuojavaltuutetun toimialaan”. Kenelle sitten kuuluu, sopii kysyä. Ilmeisesti NSA:lle ja Snowdenille.

Ehdotukseni osoittautui surkeaksi, koska se mitätöitiin välittömästi luonnehtimalla sitä tappavalla sanalla ”mielenkiintoinen”. Heikki Luoto epäili, onko virkamiestie oikea väylä edistää asiaa. Olisin voinut olla tästä samaa mieltä, jos en olisi vuosikausia uutisista lukenut, kuinka virkamiehistö on kunnostautunut hämmästyttävällä uutteruudella kansalaisoikeuksien nakertamisessa. Näin tapahtuu, koska järjestelmällä on vain yksi näkökulma asiaan: sananvapaus on ongelma, josta on päästävä eroon.

Olli Ylönen huomautti, että syyttäjällä on oikeus tehdä myös syyttämättäjättämispäätöksiä. Kysymykseeni, onko sellaisia joskus nähty, Ylönen vastasi yksiselitteisesti ”on”. Ehkä niin. Itse olin ollut luulossa, että syyttämättäjättämispäätös on samanlainen musta joutsen kuin asiallinen lastensuojeluilmoitus.

Keskustelun päätyttyä saatoin vain todeta, että surkea ehdotukseni oli ainoa koko tilaisuudessa esitetty konkreettinen järjestelmään vaikuttava toimenpide. Hyvät neuvot olisivat kalliit.

Muhammedin aika on ohi

Yksituumainen raati loihti kuulijoiden silmien eteen synkän kuvan sananvapauden tulevaisuudesta. Sananvapaus on kuin rakkaus. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, kunnes se loppuu.

”Vuonna 2025 luultavasti valtavirran linjana on, että profeetta Muhammedia ei kuvata”, arveli Ville Ranta. ”Näin siksi, koska Muhammedin piirtäminen ei ole sananvapauden kohtalonkysymys. Sen sijaan voi käydä niin, että esimerkiksi historiaa ja historian hahmoja ei voi satirisoida eikä revitellä, ja se on erittäin huono asia kaikille.”

Olli Ylönen viittasi islam-keskusteluun ja nationalistiseen liikehdintään, ja totesi että on turhauttavaa kuinka huonosti menee, ja huomenna yhä huonommin. Heikki Luoto jatkoi linjallaan ja piti sananvapauden uhkana eurooppalaista projektia ja maahanmuuttajien elämäntapaa, jolle pitää vain yrittää panna kampoihin. Ranta huomautti, että vouhotukseen kykenevät muslimien lisäksi myös kristityt, niin luterilaiset kuin ortodoksit.

Oli loppukevennyksen aika. Sukeutui seuraavanlainen sananvaihto.
Kyuu Eturautti: ”Mitä teemme, jotta asiat korjautuvat?”
Heikki Luoto: ”Olen maahanmuuttokriittinen poliitikko joten näin ja näin.”
Eturautti: ”Kuinka maahanmuuton rajoittaminen korjaa olemassaolevaa huonoa lainsäädäntöä?”
Luoto: ”?!”

”Me emme elä mitään sananvapauden kultakautta”, huomautti Ranta. ”Yhteiskunnalla on aina tabunsa, joita on hyvä ravistella. Tilanne ei ole erityisesti parempi kuin esim. Kekkosen aikaan. Yksinkertainen vastaus kuuluu, että sananvapautta puolustaa parhaiten sananvapauden käyttäminen laajassa mitassa.”

Pahimmassakin tapauksessa voi luottaa Vaclav Havelin neuvoon: jos sananvapautta ei ole, täytyy toimia ikään kuin se olisi. Hän tiesi nämä asiat.

Kuvat: Santtu Pajukanta, Tampere Kuplii
Piirrokset: Ville Ranta, www.villeranta.com

Yoshihiro Tatsumi 1935-2015

Japanilaisen aikuisten sarjakuvan, gekigan, isähahmo ja perustaja Yoshihiro Tatsumi on kuollut. Hän menehtyi 79-vuotiaana 7. maaliskuuta 2015 pitkän sairauden uuvuttamana.

Gekigan synty (A Drifting Life, 2009)
Gekigan synty (A Drifting Life, 2009)

Tatsumi ei koskaan ollut yleisömassojen suosikki, mutta yhdessä Osamu Tezukan kanssa hänen vaikutuksensa oli ratkaiseva sarjakuvan asemalle tämän päivän Japanissa. Japanissa ei tarvitse selittää, että sarjakuvaa on myös aikuisille. Ehkä pikemmin joutuu selittämään, että sarjakuvaa on myös lapsille. Tämän kulttuurisen murroksen sai aikaan 1950-luvulla noussut siloittelematon aikuisten sarjakuva, gekiga, jonka nimen ja ominaispiirteet Yoshihiro Tatsumi kehitti.

Murhaaja tekee vaarallisen ehdotuksen (Black Blizzard, 1956)
Murhaaja tekee vaarallisen ehdotuksen (Black Blizzard, 1956)

Gekigan ensimmäinen merkkiteos, 127-sivuinen Black Blizzard (1956) syntyi Yoshihiro Tatsumin kynästä 20 päivässä yhtenä valtavana ryöppynä. ”Se oli jopa minulle nopeaa tahtia”, Tatsumi huomautti. Tarinassa vankijuna suistuu kiskoilta. Kaksi käsiraudoilla toisiinsa kytkettyä miestä, konserttipianisti ja murhaaja, pakenevat takaa-ajajia lumimyrskyyn ja joutuvat ratkaisemaan keskenään, miten selvitä kahleesta ja kumpi palaa ihmisten ilmoille, jos kumpikaan. Tällaiset aiheet ja elokuvallinen käsittely olivat aivan uudenlaista mangaa, jota Tatsumi yhtäällä ja Osamu Tezuka toisaalla ajoivat yleisön tietoisuuteen.

Moni mangaka aloitti uransa 1950-luvulla kirjavuokraamojen leivissä. Niin myös Yoshihiro Tatsumi. Kirjavuokraamot toimivat kuin videoliikkeet. Niistä pystyi lainaamaan pientä maksua vastaan mangan luettavaksi. Yoshihiro Tatsumi näki kuitenkin vuokraamotoiminnan käytännöissä ongelmia. Enemmistö asiakkaista oli alakoululaisia, ja sarjakuvat olivat sen mukaisia. Tarinat olivat yksinkertaisia ja niistä puuttui kolmiulotteisuus.

Huolestuneilla Vanhemmilla ja Matti Näsällä on asiaa
Huolestuneilla Vanhemmilla ja Matti Näsällä on asiaa

Mangavuokraamotoiminta alkoi kuihtua elintason noustessa. 1950-luvun lopulla Yoshihiro Tatsumin johdolla aikuisempaa mangaa kaivannut kapinallinen seitsikko irtaantui Osakan kirjavuokraamotoiminnasta ja perusti omat lehtensä. Lehtimangaa varten tarvittiin lyhyitä tarinoita, joten tekijät joutuivat opettelemaan uuden, lyhyemmän muodon, jonka hallitsemisessa Tatsumista tuli mestari. Hän laati potkaisevia ja rehellisiä tarinoita, joissa ei ujosteltu ihmisen ja elämän raadollisuutta, mutta ei myöskään kieltäydytty näkemästä toivonpilkahdusta, silloin harvoin kun sellainen tuli näköpiiriin. Tällainen ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, ja gekigan tekijät olivat säännöllisesti Japanin opettajien ja sankarikasvattajien vihan kohteena.

Piirtäjien yhteiset osuuskunnat tapasivat kaatua kaikenlaisiin ongelmiin, joten Tatsumi käytännössä koko loppuelämänsä lakkaamatta etsi itsellensä oikeaa kustantajaa. Kun sellaista ei löytynyt, hän kustansi teoksensa itse. Suotta hänen omaelämäkertansa nimi ei ole A Drifting Life. Hän ajelehti tylyn kustannustoimittajan luota seuraavalle. Mangalehdet haluavat julkaista vain sellaista materiaalia, joka on lukijoiden suosiossa, ja Tatsumi ei sitä ollut. Hän sai 1960-luvulta alkaen töitään julki lähinnä avantgarde-julkaisussa Garo ja Tezukan lyhytaikaisessa omassa lehdessä COM. Hänen perintönsä elää tänä päivänä kaikessa japanilaisessa mangassa, vaikka tekijät eivät sitä välttämättä itse tiedosta.

Yoshihiro Tatsumi oli kuuluisa siitä, että hän ei ikinä perustanut studiota avustajineen. Hän oli yhden miehen studio, joka teki kaiken itse alusta loppuun. Vaatimaton Tatsumi ei myöskään halunnut ottaa itselleen liiallista kunniaa mangan historiassa. ”Me kaikki yritimme vain parhaamme mukaan purjehtia Tezukan merellä”, kuvasi Tatsumi itseään ja kollegojaan.

Yoshihiro Tatsumin 840-sivuinen omaelämäkerta A Drifting Life ilmestyi englanniksi vuonna 2009. Siihen vapaasti perustuva singaporelaisen Eric Khoon kokoillan elokuvadokumentti Tatsumi sai ensi-iltansa vuonna 2011. Elokuvaan sisältyy viisi Tatsumin sarjakuvatarinaa sarjakuva-animaatioksi sovitettuna.

Yoshihiro Tatsumin sarjakuvia ei ole käännetty suomeksi.

Yoshihiro Tatsumi: A Drifting Life, Drawn & Quarterly 2009.
Yoshihiro Tatsumi: Black Blizzard, Drawn & Quarterly 2010.
Herve Martin-Delpierre: Un monde manga, RTBF 2004.

Oikeusasiamies: Tom Of Finland -postimerkit sai julkaista

ToF Postimerkki Eduskunnan oikeusasiamies on tehnyt Tom Of Finland –postimerkeistä ratkaisun, joka on äärimmäisen ajankohtainen ja luo suuntaviivoja tulevien kiistanaiheiden varalta.

Tom Of Finland –postimerkeistä saapui eduskunnan oikeusasiamiehen toimistoon seitsemän kantelua, joissa postimerkkejä pidettiin sukupuolisiveellisyyttä loukkaavina ja tupakkalain vastaisina. Oikeusasiamies Maija Sakslin tarkasteli kanteluita perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Maailman postiliiton yleissopimuksen pohjalta.

Ratkaisussa todetaan, että kaikenlaiset taiteellisen ja muun ilmaisun muodot nauttivat perustuslain suojaa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukainen sananvapauden suoja koskee myös sellaisia tietoja ja viestejä, jotka ovat loukkaavia, järkyttäviä tai häiriötä aiheuttavia vaikka vain osalle väestöstä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lukuisia kertoja puolustanut sananvapauden suojaa sillä, että se on perusteltua pluralismin, toleranssin ja laajakatseisuuden vuoksi, joiden puuttuessa ei voida puhua demokraattisesta yhteiskunnasta.

Oikeusasiamiehen ratkaisusta kertoi Helsingin Sanomat.

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös on tervetullut. On soveliasta toivoa, että maamme oikeuslaitos ja syyttäjät noudattaisivat sananvapauskysymyksissä johdonmukaisesti ja yksimielisesti alan ylimmän eurooppalaisen oikeusistuimen mukaista kantaa.

Näin ei ole aina ollut.

Keskustele Tom Of Finlandista Kvaakissa.

Valtava myötätunnon aalto

”””””

Useimpien asioiden arvon ymmärtää vasta, kun ne menettää.

Keskiviikkona 7.1.2015 Pariisissa Charlie Hebdo-lehden toimitukseen tehty terrori-isku on yhdistänyt maailman. Kymmenet, sadat tuhannet ihmiset ovat kokoontuneet torstaina tilaisuuksiin viettämään hiljaista hetkeä 12 tapetun muistoksi. Tunnisteella #JeSuisCharlie on yksin Twitterissä postattu 2.3 miljoonaa kertaa.

Ei muistu mieleen, milloin maailmassa olisi aikaisemmin osoitettu sarjakuva- ja pilapiirtäjille, ja heidän edustamilleen kriittisille arvoille näin valtavaa, mykistävää kunniaa. On valitettavaa, että sen täytyi tapahtua tällaisissa merkeissä.

Onneksi jokaisessa ahdistavan synkkyyden hetkessä voi piillä jotain hyvääkin. Aikanamme, jota hallitsee valvontayhteiskunta, kansalaisvapauksien polkeminen, pikkumainen sääntely, ja fundamentalismi, on tilausta kriittisille äänille, ja jopa suorasukaiselle huonolle maulle. Tätä meneillään olevaa huonoa yhteiskunnallista kehitystä vastustetaan tehokkaimmin tekemällä siitä naurunalainen, sillä nauru on suhteellisuudentajun mittari. Tämän todistavat itse kaikkein parhaiten ne, jotka eivät naurua siedä.

Sen tähden, muistakaamme Charlie Hebdon tekijöitä ilolla.

Aix
””
AixMaVille

Amsterdam
””
Tim Kleinfeld

Bergerac
””
Bergerac95

Brysseli
””
Amq8076

Coventry
””Coventry Telegraph

Grenoble
””
Julien Ferga

Groningen
””
Pbhaan

Kiova
””
Hromadske

New York
Mother Jones

Pariisi
””Tburgeswatson

Rooma
””
Mauro Vicini

Westminster
””
Nick King

AFP Hongkong
””jaomahony

Radikal-lehti, Istanbul
””
Radikal

Moottoritie A86 Pariisiin
””MelanietotaG

Charlie Hebdo, Pariisi
””JCB_Nicolas

Toulouse
””
VieilleOlive

All images via Twitter, copyright to respective owners.

Oni kudaki 3: Crushing The Demon

Oni kudaki 3: Crushing The Demon
Käsikirjoitus: Kristian Huitula & Kanako Matsui
Taide: Kristian Huitula
ISBN: 978-952-99022-5-5
Paino: KopioNiini
Kustantaja:
Fantacore Media, 2012.
A4, 48 sivua, 12,80 €.

Kristian Huitulan ja Kanako Matsuin historiallinen sarjakuva Oni Kudaki jatkuu neljän vuoden mittaisen tauon jälkeen. Orpotyttö Kaede jatkaa seikkailujaan 1500-luvun Japanissa, jossa hänen opettajansa Shoetsu-sensei perehdyttää häntä ninjutsun tekniikoihin. Kolmannessa osassa Crushing The Demon tapaa Kaede uuden sensein, shintopapin Konjo no Saigyoon. Hänen apuaan tarvitaan, sillä vastustajat ovat tällä kertaa kotoisin tuonpuoleisesta.

Jos yookain haluat nähdä nyt niin takuulla yllätyt

Oni Kudaki ammentaa paljon japanilaisesta tarinaperinteestä. Tällä kertaa yhteydet vanhoihin kwaidan-kertomuksiin ovat tavallistakin selvemmät, sillä Kaeden isän murhaaja Kaemon on demonin vallassa, elävä kuollut, jota tavanomaisilla taistelutekniikoilla ei saa hengiltä. Niinpä Saigyoo ja Kaede kutsuvat avukseen rumia mutta lystikkäitä shinigameja. Tärkeässä roolissa on myös kaksihäntäinen kissa neko-mata, jolla on kansanperinteen mukaan kyky herättää kuolleita henkiin.

Mangassa ja animessa on ollut viime vuodet muotia kaikenkarvaiset zombit. Oni kudaki käsittelee aihetta sen alkuperäisimmässä ja japanilaisimmassa muodossa. Highschool of the Dead ja kumppanit ovat olleet enemmän Hollywood-fiktiota ja teinikauhuelokuvaa. Huitulan sivellintussin kosketus herättää vanhat puu- ja tussipiirrokset henkiin tavalla, joka ei ole mangaa, eikä länsimaista sarjakuvaa, vaan jotakin muuta, niiden orgaaninen yhdistelmä.

Paneelit palasiksi!

Julkaisutauon aikana Kristian Huitulan sivurakenteelle on tapahtunut jotakin. Oni Kudakin ykkös- ja kakkososissa rivit kulkivat vielä suhteellisen perinteisissä riveissä vasemmalta oikealle. Nyt hän kokeilee rohkeasti. Yksikään ruutu ei ole neliskanttinen, vaan mieluummin suunnikas. Yhä useammin ruudut ampaisevat korkeiksi vertikaalisiksi torneiksi, jotka ovat jopa koko sivun korkuisia. Vanha väittely siitä, pitäisikö mangaa lukea vasemmalta oikealle vai oikealta vasemmalle, saa Huitulalta ironisen kommentaarin: hänen sarjakuvaansa luetaan ylhäältä alas.

Oni kudakin sivuhenkilöt ovat toisinaan niin värikkäitä ja raadollisia, että päähenkilö Kaede uhkaa jäädä statistiksi omassa sarjassaan. Hongkongilainen komediallinen toimintaseikkailu Oni kudaki ei ole. Tässä mielessä Oni Kudaki on enemmän sukua amerikkalaiselle sarjakuvalehtisarjalle kuin vaikkapa Narutolle. Tekijän tarkoitukset ovat toisaalla, ja kuuleman mukaan draaman kaaresta on kolmannenkin osan jälkeen valmiina vasta kivijalka.


Keskustele Kristian Huitulan sarjakuvista Kvaakissa.