Sinulla on tasan kaksi hyvää syytä lukea Witchblade & Darkness 3/2003. Ne ovat esillä lehden kannessa, mutta ne eivät varmaankaan näy tarpeeksi isokokoisina viereisessä kuvassa. Ehkä on parempi, että selitän.
 |
Rick Veitch, Keu Cha, Scott Lobdell, Brian Ching, J. Michael Straczynski, Christian Zanier, Ken Lashley, Gary Frank:
WITCHBLADE & DARKNESS 3/2003
Egmont Kustannus Oy
Nimestään huolimatta Witchblade & Darkness on itse asiassa antologialehti, jossa tällä hetkellä julkaistaan kaiken kaikkiaan viittä amerikkalaisen Top Cow -yhtiön sarjakuvaa. Numeron 3/2003 sisältämät sarjakuvat ovat nimikkosarjat Witchblade ja Darkness, sekä Rising Stars ja Midnight Nation. Vuorotteluvapaalla on Top Cow’n sarjakuvista nimekkäin, videopelilisenssi Tomb Raider.
Ensin sananen kannen kuvituksesta. Witchbladelle tyypilliseen tapaan kannessa poseeraa nimikkosarjan päähenkilö Sara Pezzini työpuvussaan, eli puolialasti. Korjaan, yhdeksän kymmenesosaa -alasti. Tarkasteltuani kantta pitkään ja hartaasti huomasin, että hahmon oikea jalkaterä on luonnottomassa asennossa. Piirtäjä Keu Cha ansaitsee tästä kehuja, sillä normaalisti hänen kuvituksestaan on erittäin vaikea erottaa yhtä erillistä kohtaa, joka olisi selvästi muuta kuvaa kehnommin piirretty. Kun vielä otetaan huomioon, että jalkaterät ovat viimeinen kohta, johon katsojan huomion on tarkoitus kiinnittyä, voisin melkeinpä sanoa, että kyseessä on lehden paras kansi tähän mennessä.
Rick Veitchin ja Keu Chan Witchbladessa massamurhaaja ottaa haltuunsa New Yorkin Long Islandilla sijaitsevan ydinvoimalan, ja supersankaritar Sara Pezzinin ja hänen peräänsä katsovan, äh, perässään roikkuvan, no siis hänen kanssaan tapausta tutkivan palopäällikkö Blaken on estettävä radioaktiivinen joukkotuho. Jos mietitte, miten nykyaikaisessa, moninkertaisin turvamekanismein varustetussa, amerikkalaista huippuosaamista edustavassa ydinvoimalassa voidaan aiheuttaa ytimen sulaminen, niin siinä on katsokaas sen reaktorin kyljessä sellainen vipu, mitä voi vääntää. Ei, sen alla ei lue kissankokoisin kirjaimin “Älä väännä tätä vipua”. Luuletteko te tätä joksikin huumorisarjakuvaksi?
Ei tämä nyt aivan ole sitä, mitä odotin, kun maineikkaat käsikirjoittajat Rick Veitch ja tässä numerossa poissaolollaan loistava Paul Jenkins viime numerossa ottivat Witchbladen ohjat käsiinsä. Tässä tarinassa oli kyllä alku, keskiosa sekä loppu, mikä on oikein tervetullut muutos aiempaan, mutta mistään kaikenkattavasta linjanvaihdoksesta ei oikein voi puhua, kun tarinan huippukohta on edelleenkin se, kun sankarittaren paita repeää riekaleiksi.
Darknessin sankari Jackie Estacado jatkaa sapattivapaataan, kun Scott Lobdell ja Brian Ching kartoittavat hänen kaksoissisarensa salattua historiaa. Kyllä, sisaren. Hänellä on kaksoissisar. Aivan niin, Obi-Wan teki viisaasti salatessaan hänen olemassaolonsa. Valitettavasti hyvät ideat toisten housujensa taskuun unohtanut Scott Lobdell ei tehnyt samoin. Mukana menossa ovat miesstripparin näköinen pappi sekä tyttökoulun asukkeja hyväksikäyttävä pornomaakari. Darkness on varmaankin mukana lehdessä sen takia, että se saa Witchbladen näyttämään suorastaan älykkäältä sarjakuvalta.
Lehden loppupuolisko koostuu käsikirjoittaja J. Michael Straczynskin sarjakuvista Rising Stars ja Midnight Nation. Supersankarikronikka Rising Stars harppaa kymmenen vuotta eteenpäin, ja uusi status quo esitellään kuvitteellisen “Mediaweek”-lehden artikkeleiden kautta, 11 peräkkäisen sivun voimin. Kuten melkein kaikki muukin Rising Starsissa, tämä tuntuu väkinäiseltä ja jokseenkin epäonnistuneelta yritykseltä käsitellä supersankariteemoja ennennäkemättömällä tavalla. Kuvitteellisia lehtiartikkeleita käytettiin supersankarien maailman terävöittämiseen jo Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenissä , uutta on ainoastaan indie-pioneeri Dave Simin Cerebuksesta lainattu idea laittaa sarjakuvan tilalle niin paljon tekstiä, että sitä ei kukaan täysijärkinen jaksa lukea kokonaan.
Tekstitulvaa seuraa 11 sivua Christian Zanierin ja Ken Lashleyn kömpelösti kuvittamaa sarjakuvaa. Kuvitus on Rising Starsin varsinainen heikko kohta, sillä aidon omaperäisyyden puutteesta huolimatta Straczynski osaa kyllä kertoa tarinansa dramaattisesti. Viimeisen sivun luettuani ajattelen aina, että seuraavassa osassa varmasti tapahtuu jotain todella jännittävää.
Straczynskin Midnight Nation taas on, omasta kapeakatseisesta näkökulmastani, jotain oikeasti omaperäistä. Se nimittäin kertoo miehestä, josta on hitaasti tulossa mörkö. Samalla nainen nimeltä Laurel johdattaa häntä Amerikan halki matkalla, jonka päämääränä on jotenkin estää miestä muuttumasta möröksi. Tässä osassa, ei kovinkaan yllättäen, miehen matka jatkuu, ja hän on jälleen hieman lähempänä matkansa päämäärää, sekä möröksi muuttumista.
Konstailemattomassa tarinassa Straczynskin dramatiikan taju kirkastuu, ja kuvittaja Gary Frank luo aivan uskomattoman tunnelman ilmeikkäillä kasvoillaan ja elokuvamaisella kerronnallaan. Sivu, jolla etsitään oikeaa asemaa putkiradiosta — olen pahoillani, se on nähtävä omin silmin — on ehdottomasti parasta sarjakuvaa, mitä olen lukenut, no, moneen päivään.
Tämän lehden kaksi vetonaulaa ovat, vaikka toinen onkin toista selvästi parempi, J. Michael Straczynskin sarjakuvat. Ette kai vain luulleet, että tarkoitin jotain muuta?