Mangaan, sarjakuvaromaaneihin ja brittiläisen sarjakuvan historiaan uppoutumisen jälkeen Paul Gravett ja Peter Stanbury ovat vaihtaneet vapaalle. Holy Sh*t! – The World’s Weirdest Comic Books on tiivis 128-sivuinen katsaus sarjakuviin, joita ei voi keksiä. Ne lukijat, jotka ovat tutustuneet amerikkalaisen sarjakuvalehdistön typeryyksiin lähinnä Superdickeryn välityksellä, tulevat järkyttymään. He eivät ole nähneet vielä yhtään mitään. Tätä on niin paljon enemmän.
Paul Gravett & Peter Stanbury:
Holy Sh*t! The World’s Weirdest Comic Books
St.Martin’s Press, New York 2008.
Kovakantinen, 128 s.
Vuosien ajan kaikenkarvaisia outouksia blogitarkoituksiin keränneenä on helppoa olla samaa mieltä Paul Gravettin kanssa: outous on kuin kauneus, se piilee puhtaasti katsojan omissa silmissä. Sarjakuvahahmot ylipäänsä ovat outoja tapauksia. Mitä muuta voi ajatella nelisormisista hansikkaita käyttävistä hiiristä tai hepusta, joka on niin traumatisoitunut vanhempiensa kuolemasta, että päätyy hiipparoimaan lepakkoasuisena pimeillä kaduilla. Puhumattakaan tapauksesta Justus, 1939 syntyneestä mitäänsanomattoman harmittomuuden synonyymista, joka kurottaa ajasta jota ei koskaan ollut. Kuin P.G.Wodehousen jo syntyessään vanhanaikainen edwardiaanisten kunnon veikkojen maailma olisi siirretty USA:han, mutta ilman Bertie Woosterin suvun sekavia juonitteluja ja Jeevesin nokkeluutta. Mikä maailmassa oikeastaan olisi sitä oudompaa?
Varsin moni asia, toteavat tähän Gravett ja Stanbury.
 |
|
Perhe joka ampuu yhdessä, pysyy yhdessä
|
Outouden ei tarvitse olla häiritsevää, aivan kuten aito eksentrisyys on kaukana epäsosiaalisuudesta. Suurin osa teoksen outouksista ei ole underground-töitä, vaan hyvinkin laajalevikkisiä julkaisuja, jotka mainos- ja opetussarjakuvien tapauksissa ovat levinneet maailmalle jopa miljoonin kappalein. Kuka tahansa alalla toimiva tomppeli osaa piirtää kelvollisen mainossarjakuvan, jossa kerrotaan kuinka hyvästä tuotteesta tai palvelusta on kyse, mutta aseiden esittäminen vakavalla naamalla periamerikkalaisena traditiona, jonka kuuluu siirtyä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, vaatii jo sumeilematonta tökeryyttä. Tai sitten sitä, että kaasulasku erääntyy ensi viikolla. Maailmahan on tavattoman yksinkertainen paikka, jossa yhden sarjakuvalehden voimasta jokainen amerikkalainen nuorukainen oppii välttämään tupakointia, ajamaan turvallisesti Greyhoundin busseilla ja lakkaa huolehtimasta ydinpommista opittuaan että ensishokista voi selvitä painautumalla maahan. Eikä siinä kaikki. Tällä tavalla valistuttuaan uuden sukupolven edustaja vieroittaa myös vanhempansa pahoista tavoista.
 |
|
Voitteko pidättää innostustanne? Fatman, Antiman – ja Tinman!
|
Jos kuka on ikinä arvellut sarjakuvan supersankareita kouristuksenomaisten pakkomielteiden sairaalloisiksi ilmitulemiksi, Gravettin ja Stanburyn kokoelma vahvistaa epäilykset todeksi. Lentävää lihapullaa nimeltä Fatman ja tikkaria imeskelevää supernörttiä nimeltä Herbie voisi pitää hyvällä tahdolla loistavina yrityksinä emansipaation tiellä. Ne tuntuvat sanovan, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Kuka tahansa voi olla sankari. Läskilinssi voi olla esikuva myös. Mutta kun saman numeron kannessa esitellään sellaisia aivoituksia kuin säilyketölkkimies Tin-Man ja kauhistuttava merihirviö Anti-Man, niin Lukija-Man taipuu herkästi tulkitsemaan asian siten, että Piirtäjä-Man suvaitsee kuseskella kokkareita hänen silmäänsä ja heittää lehden oikopäätä Roskis-Manille. Yksi poikkeus on. Jos Lukija-Man on sattunut kasvamaan supersankarikulttuuriin jo lapsena, niin hän tietää, että sen kaikkia ilmiöitä ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Itseironia toimii sitä paremmin, mitä tajuttomampia kustantajat ovat niiden tekeleiden edessä, joita he piirtäjiltä tilaavat tai joita piirtäjät hyvin hyvin lievästi hymyillen heidän eteensä kiikuttavat. “Eikö ylipainoiset ole tärkeä demografinen ryhmä?” “Mjoo-o…” “No miksi heille ei tehdä sarjakuvalehteä?”
 |
|
I have a dream!
|
Holy Sh*t! on mahdollisesti ainoa julkaisu, josta voi saada tietoonsa maailman väkevimmän uskonnollisen sarjakuvan. Ei, se ei ole Jack T. Chickin lällärikamaa. Kyseessä on malesialainen M.A.Jayan ja nimimerkki Yunin Neraka (Helvetti), kuvaus islamilaisesta helvetistä, jonne väärintekijöiden ja uskottomien tie käy. Rintoja sahataan verisellä sahalla, teroitettu seiväs löytää tiensä korvasta toiseen, kieliä ja ruumiinosia kiskotaan irti, sukupuolielimiä lävistetään, ja välillä käydään virkistävässä kylvyssä kiehuvassa vedessä. Koska tässä käänteisvalhallassa haavat paranevat seuraavaksi päiväksi, kidutus on ikuista. “Danten Helvetti on tähän verrattuna sateinen viikonloppu”, Gravett toteaa. Ja Martinan ja Bioletton L’inferno di Topolino puolestaan luokkaretki Tukholmaan.
Tjaa hetkinen, luokkaretki Tukholmaan kuulostaakin vaaralliselta.
 |
|
Rakkauteni on palasina
|
Mutta ei läheskään yhtä vaaralliselta kuin monet eroottiset sarjakuvat. Koska erotiikka tunnetusti on tutkimaton viidakko, Gravettilla ja Stansburylla on ollut runsaasti valinnanvaraa. Italialaista aistikkuutta esittelee La Donna Ragna, paljasryntäinen hämähäkkinainen, jonka kannessa lukee lupaavasti “morso perverso”. Epäilyttävältä näyttävä tekele Amputee Love osoittautuu sukupuolielämän käsikirjaksi, jonka kirjoittaja Rene on itse kaksiraaja-amputoitu ja piirroksista vastaa hänen miehensä Rich. Tijuana Biblejä, joita ei siis piirretty Meksikossa ja jotka eivät ole uskonnollista kirjallisuutta, edustaa hilpeä 1930-luvun Hitler-parodia You Nazi Man, jossa Her Hipler nautiskelee irtoelimistä lautasellaan.
Mutta mikä todella sai ulvomaan hysteeristä hullun naurua, oli niinkin tuore kuin vuonna 2004 ilmestynyt Jim Goadin ja Jim Blanchardin Trucker Fags in Denial, jossa 10 vuotta yhdessä rekkaa ajaneet Petey ja Butch (tietysti) joutuvat motelliin, alkavat nähdä lemmenyön jälkeen peniksiä kaikkialla minne katsovatkin, pistävät rähinäksi, ja joutuvat vankilaan, jossa he kostavat rektaalikäsittelyllä jokaiselle, joka ilkeää solvata heitä homoiksi.
Varomaton lukija ehtii jo epäillä, että tällaista on mahdotonta ylittää, kunnes muutamaa sivua myöhemmin vastaan tulee lesboyksisarvisia.
 |
|
Superpower superhero
|
Muutama outous on aidosti kiinnostavaa ja omaperäistä sarjakuvaa, kuten Shane Simmonsin 80-sivuinen The Long and Unlearned Life of Roland Gethers, jonka hahmot ovat puhuvia pisteitä. Oma mielenkiintonsa on myös tsekkiläisellä pilalla nimeltä Octobriana, joka salakuljetettiin länteen 1971. Itä-Barbarella esitettiin neuvostoliittolaisena maanalaisena poliittisena pornografiana, joka seikkaili sellaisissa tarinoissa kuin “Kamshatkan radioaktiivisen tulivuoren elävä sfinksi 1934”. Pian kuitenkin osoittautui että Petr Sadecky oli tohtoroinut tsekkiläisten tekijöiden töitä ja muokannut niistä neuvostovastaista pop-propagandaa. Koko totuutta emme ehkä vieläkään tiedä, emmekä koskaan tule tietämäänkään, sillä Sadecky kuoli aivokasvaimeen Saksassa 1991.
Maininnan arvoisia ovat myös tekijämiesten pahimmat epäonnistumiset, kuten Steve Ditkon Ayn Rand –vaikutteinen objektivistinen sankari A-Man (öh) ja Jerry Siegelin versio Don Juanista. Ja jos realismia jää kaipaamaan, mukana ovat toki suuren maailman suurimmat supersankarit Lyndon B. Johnson ja Ronald Reagan.
Holy Sh*t! ei yritä olla historiateos eikä tutkielma. Se poimii oudosti kimmeltäviä kultajyviä ja akanoita historian roskatynnyreistä ja viemäreistä ja esittelee ne vakiomittaisella yhden aukeaman valotuksella kunkin. Silti sen luettuaan tuntee itsensä kummasti… jos ei valaistuneemmaksi, niin ehdottomasti sivistyneemmäksi, sanan täydessä asiallisessa merkityksessä.
Suositellaan: ei niin kenellekään tai kaikille sarjakuvan ystäville.
Keskustele hämärimmistä sarjakuva-albumeistasi Kvaakissa.