Olen saapunut Töölössä sijaitsevaan viihtyisään huoneistoon, jossa vallitsee vanhan ajan arvokas, porvarillinen tunnelma. Haastateltavani on tunnettu suomalainen sarjakuvahahmo herra Kerhonen, joka on taas hetkeksi noussut pieneen julkisuuteen julkaisujen (Laikku 05) ja näyttelyn (Rotunda) myötä. Sievä sisäkkö lyhyessä hamosessa ohjaa minut kirjastoon. Siellä isäntäni jo odottaakin.
* * *
 |
|
Kumilangalla ommellut napit eivät lennä irti raskaankaan aterian jälkeen!
Kuvat: Gösta Thilén |
Herra Kerhonen, hauska tavata! Tuon kotiinne Kvaakin terveiset Suomen sarjakuvaa lukevalta nuorisolta. Olette yksi suurista kotimaisista sarjakuvahahmoista. On kunnia päästä haastattelemaan Teitä.
– Kiitos, höm, tämäpä nyt… En ole pitkään aikaan antanutkaan haastatteluja, sillä olen elänyt hivenen julkisuudesta syrjässä. Ennen sitäkin lajia riitti ihan kylliksi. Sarjakuvahahmona olin hyvin suosittu.
Niin todellakin, teistä tehtiin jopa oheistuotteita.
– Jo vain. Hauskin oli varmasti Arabian valmistama, kieltämättä komea ja näköinen, porsliiniveistos, joka toimi samalla säästölippaana. En kyllä oikein pitänyt siitä, että mainoksessa minun mainittiin olevan “soma”. Nuori herra Junnu Kivanen oli siihen aikaan kova kilpailija, ja hänestä taisi olla tarjolla melkeinpä kokonainen astiasto. En tosin muista, valmistuiko ikuinen opiskelija Junnu koskaan yliopistosta. Hän oli hermotautinen ja eli paljon unelmissaan. Jossain vaiheessa hän erakoitui ja muutti metsään asumaan. Päänuppi ei tainnut kestää suosiota.
Ja paljonkos sitä ikää Teille nyt sitten on kertynyt?
– Vastahan tässä 75-vuotias ollaan! Tupsahdin tähän maailmaan täysi-ikäisenä ja mahakkaana vuonna 1933, liivipuku päällä. Isäni oli herra Viherjuuri, joka Veli Giovannina paremmin tunnetaan. Äidistäni en tiedä mitään. Onkohan sellaista ollutkaan?
Entä avioelämä?
 |
|
Herra ja rouva Kerhonen, ja kolmas pyörä.
|
– Nuorena minulla oli paljonkin haaveita onnellisesta yhteiselosta, mutta täytyy sanoa, että aika kipakan rouvan sain. Mutta ehkä vastakohdat täydentävät toisiaan. Huokaus. Omat nappini saan silti ommella. Muuten, olen keksinyt korvata ompelulangan kuminauhalla. Näin napit eivät lennä liiveistä tuhdimmankaan aterian jälkeen. Ja näin meidän kesken täytyy kyllä sanoa, että tuosta naapurin viiksivallusta ja Hanna-rouvastani minulla on omat epäilyni. Mutta taitaa olla paras antaa asian vain olla. Hih, onhan minullakin aina ollut silmää näteille neitosille.
Olette myös jonkin sortin keksijä, eikö niin?
 |
|
Kerhonen on keksinyt vesitäytteisen laiturin.
|
– Mukavaa, että joku muistaa. Olen keksinyt mm. tuuli- ja härkävoimalla toimivan halkokoneen. Sellainen voisi taas olla ajankohtainen energian hinnan kallistuessa. Ja kaikkia arkielämää helpottavia pikku juttuja tulee vieläkin väsäiltyä tuon tuosta kuten vedellä täytetty laituri tai vesikelin sukset.
Elämänne alkuvaiheita kuvattiin innokkaasti Suomen Kuvalehdessä.
– Aivan, aivan. Muistan hyvin Gösta Thilénin, rauha hänen muistolleen. Hän osasi kuvata miehekästä olemustani parhaiten. Hän ymmärsi myös taiteellisia taipumuksiani piirtäen päähäni usein baskerin. Kun aika Göstasta vuonna 1934 kesän ensimmäisenä päivänä jätti, Olavi Vikainen ja Asmo Alho ryhtyivät taiteilemaan toimiani. Vaan jotenkin ne parhaat vuoteni olivat silloin jo takana, Vikainen ja Alho eivät tavoittaneet sitä aivan sisintä sydämellisintä olemustani. Tai ehkä maailma muuttui vaan minä en. Kaipaan yhä haikeudella Göstaa. Jaa, jaa. Selailen joskus muistojen albumia, yhteistä sarjakuvakirjaamme vuodelta 1933.
Keitä esikuvia teillä on ollut omalta “alaltanne”?
– Niin, silloin ennen meitä herroja oli paljonkin sarjakuvasivuilla. Ruotsista, rikkaasta länsinaapuristamme, tunsin Jacobssonin piirtämän herra Adamsonin. Äreä ja tempperamentikas kaveri. Akseli Halosen Herra Pulliainen oli samaa tyyppiä. Enpä tiedä, muistutammeko loppujen lopuksi toisiamme ollenkaan. Poika Vesannon Saku Sämpylän kanssa vietin kyllä monta hauskaa iltaa. Aika veijari. Hän oli kylläkin paljon puheliaampi kuin minä. Asmo Alhon herra Oikonen oli niin tossun alla, että häntä ei päästetty kotoaan minnekään. Taannoin iltakävelyllä huomasin, että vanhalla ystävälläni Rymy-Eetulla on hänelläkin oma nimikkoravintolansa. Juttelimme Erottajankadulla pitkän illan. Kova piippumies ja ryssän vihaaja. Hänen asemansa oli vaikea sodan jälkeen ja hän joutui käytännössä elämään muutaman vuoden “maan alla”. Nyttemmin hän on taas Suomen Kuvalehdessä.
No sitten minäkin viimein vetäydyin kokonaan omaan rauhaani kirjastooni konjakkia siemailemaan. Konttoripäällikkö Matti Melkonen, joka oli minua paljon dynaamisempi uuden ajan ihminen, jatkoi tilallani Suomen Kuvalehdessä – ja hyvä niin. Eläkepäiväni ovat sujuneet mukavan leppoisasti.
Mitä harrastatte?
 |
|
Mäyräkoiraa taluttamassa.
|
– Olen jo alkuvuosistani saakka ollut innokas autoilija. Ajan aina itse kesämökillemme maalle. Tai siis melkein aina. Joskus vaimoni ottaa autoni lainaan ja joudun käyttämään onnikkaa. Lisäksi harrastan laskuvarjohyppäämistä ja mäyräkoiramme ulkoiluttamista. Naapureille katselen, jos pyydetään, taikavarvulla kaivon paikkaa.
Liikutteko siis yhä ihmisten ilmoilla?
– Totta kai, kantapaikkani on tietty ravintola Kerhonen. Olen aina viihtynyt seuraelämässä. Eiköhän lähdetä, tarjoan whiskyn jos vain herra toimittajalle maistuu. Lähdetään hiljaa, vaimo taitaa olla päivänokosilla.
Sopiihan se. Kiitos haastattelusta.
* * *
Suljemme oven takanamme ja suuntaamme kohti Mechelininkatua. Hetkinen, eikös porttikongiin livahtanut iso, viiksekäs mies. Päätän olla mainitsematta asiasta.