Sarjakuvantekijä ja animaattori Mattipekka Ratia tuli kymmenvuotisen hiljaiselon jälkeen ulos pöytälaatikosta. Haastattelussa hän kertoo muun muassa uuden albuminsa synnyttämisestä ja suhteestaan kaupallisuuteen.
Kvaak: Onneksi olkoon! Uusi lätty ulkona. Miltäs nyt tuntuu?
Ratia: Olo on huojentunut.
Kvaak: Nuoremmalle harrastajakunnalle nimesi ei sano mitään. Piirtelit kuitenkin sarjakuvia koko -80 luvun. Miksi lopetit?
Ratia: Sarjakuvien tekeminen muuttui liian helpoksi. Piirtämisessä ei ollut haastetta ja tarinoiden kirjoittaminenkin tuli rutiiniksi. Pahinta oli se, että sarjakuvien vallankumous, niiden tunnustaminen taiteeksi, eli se minkä puolesta koko 80-luku taisteltiin, onnistui. Yhtäkkiä kaikki ne sarjakuvat, joita ennen piti itse hakea ulkomailta, ilmestyivätkin suomeksi ja niitä oli paljon. Liikaa. En saanut niistä enää mitään irti. Oli pakko paeta.
Kvaak: Viitaten edelliseen kysymykseen. Töitäsi ilmestyi paljon omakustanteina ja sarjakuvaseurojen lehdissä. Tuotantosi perusteella pidin sinua jotenkin “vaihtoehtosarjakuvan miehenä”. Siitäkin huolimatta, että albumisi tuli sitten ulos “oikealta kustantajalta”. Mikä oikeastaan oli suhteesi kaupallisuuteen (sarjakuvassa) ja mikä se on nyt?
 |
Ratia: Kaikki ikäpolveni sarjakuva 80-luvulla oli vaihtoehtosarjakuvaa. Kukaan ei ajatellut yleisöä piirtäessään, enkä minäkään nähnyt omaa napaani pidemmälle. Ajatus siitä, että lukijallakin on oikeuksia, oli siinä ilmapiirissä lähes rienausta. Nykyään miellän sarjakuvan teon palveluammatiksi. En edelleenkään lähde ideoimaan sarjaa joku kohderyhmä mielessäni, mutta yritän parhaani mukaan pitää huolta siitä, että tarinani ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä. Pyrin siihen, että tarinani ovat selkeitä ja ammattitaitoisesti toteutettuja. Sarjakuvakirjat eivät ole ihan halpoja ja ostajalla on oikeus saada vastinetta rahoilleen. Ei ole alalle hyväksi suunnata kaikkea pelkästään sarjakuvadiggareille. Pidän hyvänä, että Suomessa on julkaisu esimerkiksi Daydreamerin ja Ronkoteuksen tapaisia “epämuodikkaita” albumeita, jotka hakevat yleisönsä sarjakuvaharrastajien pienen piirin ulkopuolelta ja samalla laajentavat suuren yleisön kuvaa sarjakuvasta. Mämmilässä on hienosti pidetty huolta luettavuudesta, vaikka teemat ovat välillä niin rajuja, että kurkkua kuristaa. Nakin ja Tapin kirjaversiota lähdin alunperin tekemään homoyleisölle ja painos on mitoitettu sen mukaan, siis pieneksi. Se, että kirjalla on palautteen perusteella valtava crossoverpotentiaali, on tietysti jännittävää ja kirjaa yritetään saada myös suuren yleisön tietoisuuteen.
Kvaak: Aloitit sarjakuvan tekemisen ilmeisesti uudelleen noin vuosi sitten. Miten ja miksi se tapahtui?
Ratia: Olin paukuttanut vuoden täysipäiväisesti päätäni seinään saadakseni rahoituksen animaatioelokuvalleni Lumi. Se meni täysin puihin, mutta etsiessäni muita piirtäjiä projektiin törmäsin Anssi Rauhalaan, joka kertoi tulossa olevasta Uusi Ruutu-lehdestä. Aloin tehdä sarjakuvasovitusta elokuvasta. Uusi Ruutu jäi tulematta, mutta sain kaksi muuta työtä myytyä; Nakin ja Tapin Iltikseen sekä Laihonen & Ludvig-sarjakuvan Länsiväylään.
Kvaak: Uudessa kirjassasi sarjojen muoto vaihtelee pilakuvasta stripin kautta sunnuntaisarjamaiseen ilmaisuun. Ratkaisu vaikuttaa toimivalta. Miten ideoit?
Ratia: Neliömuoto on aina ollut minusta hyvin inspiroiva. Siihen on helppo sovittaa kaikki mainitsemasi formaatit. Lisäksi se sulkee sarjakuvan hyvin intiimisti sisäänsä, mikä sopi täydellisesti tähän kirjaan. Ideoinnin kannalta tärkeintä on olla hyvät hahmot. En ole aikaisemmin ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta Nakin ja Tapin tapauksessa minulla oli monena aamuna seitsemän ideaa ennen kuin ehdin edes aloittaa ideoimista.
Kvaak: Mainitsit Nakin ja Tapin julkkareissa pariinkin otteeseen siitä, miten hahmot kehittyivät itsestään sekä tavallaan itse johdattivat ja ideoivat tarinaa. Kerro lisää tästä ilmiöstä.
 |
Ratia: Kaikista selvin esimerkki on tietysti se, kun hahmot päättivät astua ulos kaapista täysin vastoin tekijän alkuperäisiä suunnitelmia. Koin saman tunteen monta kertaa, kun kävelin hahmojen kanssa rakkauden reunalla ja lapsuuden muistoissa. Harvoin pääsee niin lähelle ihmistä, saati sitten mustetahroja.
Kvaak: Miksi homosarjakuva? Sinulla oli ilmeisesti jokin visio tai tavoite kun ryhdyit hommiin? Toteutuiko se? Ja nyt kun katsot aikaa taakse päin, mitä jäi käteen?
Ratia: Alun perin minä kuvittelin tekeväni Ohukaista ja Paksukaista. Ei ollut sen jalompaa tarkoitusta kuin tehdä hauskoja strippejä. Visio syntyi vasta sitten, kun aloin saada stripeistä palautetta. Tajusin, ettei tällaista ollut tehty aikaisemmin ja että sille oli huutava tarve. Mielestäni onnistuin saamaan kirjaan kaiken mitä halusinkin. Taiteellisessa mielessä olen tyytyväinen. Täysin tyytyväinen olen vasta kun tiedän, että ihmiset ovat sankoin joukoin sitä lukeneet. Tätä kirjaa en tehnyt itseäni varten, vaan toivon, että se voisi omalta pieneltä osaltaan lähentää homoja ja valtaväestöä.
Kvaak: Albumissa on mukana sekä unijaksoja että liioittelua, siis asioita, joita ei oikeassa elämässä voi tapahtua. Ympäristönä ja lähestymistapana on kuitenkin voittopuolisesti arki – realistinen maailma. Oliko vaikea vetää rajaa fantasia-elementtien mukaan ottamisessa? Entä itsesensuroitko paljon esimerkiksi alapääjuttuja?
Ratia: Minusta sarjan fantasia-elementit ovat linjassa sanomalehtisarjakuvan tradition kanssa, enkä koe luoneeni mitään uutta siinä suhteessa. Minulla ei ollut mitään hinkua lähteä kilpailemaan Königin kanssa, joten en edes yrittänyt alapäähuumoria. Kustantaja poisti yhden sivun, joka aavistuksen verran vihjaisi siihen suuntaan. Poisto oli perusteltu kokonaisuuden kannalta. Enemmän poistin itse vitsejä, joita kukaan ei ymmärtänyt.
Kvaak: Nakki ja Tappi -albumi on tekstattu koneella, siitä myös näkee, että piirrät siveltimellä. Kerro tarkemmin tekniikastasi.
Ratia: Piirrän ensin tarkan luonnossivun lyijykynällä. Valopöydän päällä piirrän sen sitten siveltimellä puhtaaksi toiselle paperille. Jätän puhekuplat tyhjiksi, skannaan sivun tietokoneelle ja ladon siellä tekstit. En ole suuri tietokonefonttien ystävä, mutta tähän sarjaan se sopi kuin nappi silmään. Puhekuplissa on käytetty paljon amerikkalaistyylistä lihavointia. Sivellinviivan paksuus vaihtelee piirroksissa niin paljon, että halusin samaa vaihtelua myös puhekuplien sisään. Jälkikäteen olen todella iloinen tietokonefontista. Nemo on tarkka kirjojensa kieliasusta, joten kirjoitin suurimman osan kuplista vähintään kahteen kertaan. Tietokoneessa teen myös kaikki korjaukset, joihin ennen tarvittiin korjauslakkaa. Toista sarjaani Laihonen & Ludvig tekstaan käsin ja iloitsen jokaisesta inhimillisestä kömmähdyksestä.
Kvaak: Kenelle teit Nakkia ja Tappia? Kenen erikoisesti toivoisit tutustuvan sarjakuvaasi? Onko sinulla missio?!
Ratia: Toivon kaikkien lukevan sen. Jossain vaiheessa ajattelin, ettei sitä voi ymmärtää muut kuin 10 vuotta parisuhteessa eläneet keski-ikäiset homot. Palaute on kuitenkin yllättänyt minut täysin. Esim. heteronaisilta tulee hienoa palautetta. Tämä on ollut silmien avaaja myös monelle homolle, joiden oma kuva itsestään on ollut stereotyyppinen. Missio on saada ihmiset ymmärtämään, ettei seksuaalisella suuntauksella ole mitään merkitystä ihmisarvoa mitatessa ja että traditiostamme johtuen suomalaiset homot ovat hyvin samanlaisia kuin suomalaiset heterot – halusi sitä sitten kumpikaan osapuoli tai ei.
Kvaak: Miten sarjaasi suhtauduttiin kun se ilmestyi heinäkuussa Iltsikassa?
Ratia: Itse sain pelkkää kiitosta ja Iltikseenkin saapui tietääkseni vain yksi perkele-tyyppinen kirje. Palautteessa ei ole eroa homojen ja heterojen välillä. Kaikki ovat ymmärtäneet, että homous on sarjassa, niinkuin elämässäkin, sivuseikka ja että tärkeintä ovat ne arjen pienet kommellukset, joista elämämme muodostuu. Parisuhteessa on oma dynamiikkansa, joka tuntuu olevan samanlainen oli kyseesä sitten miesmies-, naismies- tai naisnaispari.
Kvaak: Oletko tutustunut muihin homo/lesbosarjakuviin? Mitä niistä tuumaat?
Ratia: Königin teokset luin uudestaan saatuani Nakin ja Tapin strippiversiot valmiiksi. Siinä vaiheessa tiesin jo, millainen omasta sarjastani tulee, joten uskalsin varmistaa, ettemme olleet liian lähellä toisiamme. Minä en oikein pidä hänen piirrostyylistään, mutta asiantuntevuutta hänellä tottakai on paljon enemmän kuin minulla. Tom of Finlandilla on ollut valtava merkitys homoidentiteetille, mutta itse koen, että aika on jo ajanut hänen töistään ohitse. Seksin ylikorostaminen on minusta yksinkertaisesti tylsää ja siksi viihdyn paremmin lesbosarjakuvan parissa. Alison Bechdelin upeaan Lepakkoelämään törmäsin luojan kiitos vasta kirjani ollessa valmis. Se sai minut tuntemaan oloni erittäin pieneksi ja nöyräksi. Annukka on sitten erikoistapaus. Mehän olemme lukioaikaisia luokkatovereita. Silloin Annukan lahjat viittasivat poliittisen pilapiirtäjän uraan, sillä hänellä oli ilmiömäinen kyky tehdä karikatyyrejä kenestä vain. Olin siis ymmärrettävästi hämmentynyt, kun miltei 20 vuotta myöhemmin huomasin hänen tekevän lesbosarjakuvia. Anopin unelma on kuitenkin hieno teos ja varsinkin Annukan itse kirjoittamat jutut ovat hulvattomia. Hienoin ikinä lukemani sukupuolisuutta pohtiva teossarja on kuitenkin Terry Mooren Strangers in Paradise. Sehän ei ole puhdas lesbo- tai homosarjakuva, vaan kaunis ylistys ihmisen kauneudelle sukupuoli-identiteettien välissä ja niistä riippumatta. Kypsempää ihmiskuvausta ei ole missään. Yksi niistä teoksista, joka sai minut 15 vuoden tauon jälkeen uskomaan, että sarjakuva voi parhaimmillaan olla vaikuttavampi kuin esim. elokuva.
Kvaak: Kiitos haastattelusta. Ennen kuin lopetetaan, voitko kertoa vielä jotakin tulevaisuudensuunnitelmistasi?
Ratia: Seuraavaksi haluaisin tehdä vanhan hyvän ajan lasten seikkailusarjakuvaa.
Lisää aiheesta: