Lähde: The Daily Cross Hatch, Interview: Guy Delisle Pt. 2
Haastattelija: Brian Heater
Ks. myös [osa 1] [osa 3] [osa 4]
Guy Delislen matkat ovat vieneet miestä ympäri maailmaa, joskus omasta halusta, joskus pakosta. Usein tie on vienyt sotaisille alueille kuten Jerusalemiin tai sitten totalitaristisiin valtioihin kuten Pohjois-Korea ja Myanmar. Kysyessäni Delisleltä miksi hän jatkuvasti päätyy sellaisille seuduille, hän vastaa kuivakkaan sävyyn: “En minä niitä valitse. Jos saisin itse valita, lähtisin Meksikoon.”
Meidän onneksemme sarjakuvataiteilijan matkat, jotka ovat suureksi osaksi olleet työmatkoja (ensiksi hänen omiaan, sittemmin vaimon), ovat tuottaneet hänen parhaat teoksensa: Shenzhenin, Pjongjangin ja viimeksi Merkintöjä Burmasta.
Haastattelun toisessa osassa pureudumme vieläkin syvemmälle Delislen matkojen perusteisiin. Yritämme myös saada selkoa, tunteeko hän minkäänlaista velvollisuutta toimia kulttuurikuriirina meille muille.
Jerusalemin ja Burman reissut johtuivat vaimosi työstä.
Niin. Ajattelin jo, että matkusteltuani yksin Euroopassa ja työasioissa Aasiassa voisin vihdoin jäädä kotiin. Elelisin kaikessa rauhassa lopun ikääni, sillä olen jo lopen kyllästynyt matkustamiseen, vaikka siitä ihan kivoja kokemuksia saakin.
Onhan siellä perillä kiva olla, mutta itse matkustaminen on perhananmoista painajaista.
Jep, tuo on niin totta. Ja kahden lapsen kanssa toisessa potenssissa. Minun on kuitenkin täytynyt syntyä vaeltavan tähden alla. Vaimoni rakastaa työtään ja haluaa jatkaa sen parissa, joten tuen häntä, koska on vaikea toteuttaa vain pariskunnan toisen osapuolen haaveita. Mutta koska minulla on mahdollisuus tehdä työtäni missä vain, me jatkamme. Mutta unelmoin hänen vielä joskus väsähtävän ja haluavan jäädä kotiin, niin että lapset voivat käydä lähietäisyydellä olevaa koulua.
Kun ajatellaan kokemuksiasi Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Vietnamissa ja nyt myös Burmassa ja Jerusalemissa, niin sinulla näyttää olevan taipumusta käydä paikoissa, joissa käydään sotaa tai joissa on totalitaristinen hallinto, tai sitten niissä muuten vain on jotensakin vieraat kulttuurit ja hallinnot, joita ulkopuolisten on vaikea päästä läheltä näkemään. Viehättääkö sinua jokin tämän kaltaisissa paikoissa?
En minä niitä valitse. Jos saisin itse valita, lähtisin Meksikoon. Mutta animaatiotyössä etsiydytään sinne, missä työ on halvinta, kuten Kiinaan, Vietnamiin ja Pohjois-Koreaan. Ja nyt, mitä vaimooni tulee, niin mihin he nyt sitten sattuvatkin lähtemään… Sveitsiin he eivät mene… Hassua kylllä, meidän pitäisi lähteä Guatemalaan. Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tuumin, että sepä mukavaa, oppisi espanjaa, mutta he sanoivat: “Ei, se on liian vaarallista, joten emme lähetä sinne perhettä. Te lähdette Yangoniin.” [Yangon, aikaisemmin Rangoon.] Muistelin tiettyä elokuvaa, ja sanoin: “Yangonissahan on yksi maailman pahimmista diktatuureista”, mutta itse asiassa siellä on hyvin rauhallista.
Joskus diktatuurissa on mitä rauhallisinta ja siisteintä.
Niin totta, niin totta. Joku heppu ICOCista sanoi: “Voin mainita sinulle kymmenen maata, jotka ovat Burmaa paljon kauheampia.” Mutta se oli tietenkin ulkomailla asuvan näkökulma. Burmalaisille itselleen elämä ei ole kovin lystiä. Mutta toisaalta jos ajatellaan Liberiaa tai Somaliaa, niin niissä on todennäköisesti Burmaa huonommat olot.
Kun näistä paikoista kirjoittaa, joutuu aina valitsemaan ulkopuolisen näkökulman. Pitääkö paikallisia kohtaan tuntea ainakin jollakin tasolla myötätuntoa? Pitääkö yrittää ymmärtää asioita myös heidän kantiltaan?
En oikeastaan ajattele sillä tavalla Burmasta. Minulla oli näitä ajatuksia ollessani Pohjois-Koreassa, koska se on niin eriskummallinen maa. Pidän yhä yhteyttä joihinkin burmalaisiin, mutta Pohjois-Koreassa sellainen on mahdotonta – olisi vaarallista heille jos edes yrittäisin ottaa yhteyttä Internetillä tai postilla. Kun sieltä lähtee, tuntuu kuin jättäisi heidät heitteille omaan maahansa. Se on hyvin surullinen tunne, koska kahden kuukauden kuluessa solmii aitoja ystävyyssuhteita. Olin todella pahoillani heidän puolestaan. Kirjassa [Pjongjang] halusin välittää tuon tunteen. Alussa he olivat jotensakin ärsyttäviä, koska heistä oli kaikenlaista vaivaa, mutta kahden kuukauden kuluttua osasta heistä tuli ystäviä. Halusin sen mukaan kirjaan.
Burmassa en halunnut kuvata tilannetta niin, koska tapasin burmalaisia, ja ainoat asiat, mitä tiedämme burmalaisista on, että he kuolevat pelloille, heitä raiskataan ja kyliä poltetaan – mikä on kauhaa ja mitä tapahtuu, tietenkin, mutta minä kerron niistä ihmisistä, jotka tapaan. Tapaamani burmalaiset olivat piirtäjiä. Jotkut tekivät sarjakuvia. Minusta oli mielenkiintoista kertoa siitä, koska me kuvittelemme Burman superköyhäksi, mutta näillä kavereilla oli photoshopit sun muut.
Keskustelimme, minkälaisia pensselimalleja me käytämme Photoshopissa ja vastaavasta. Olimme samalla tasolla, koska olimme molemmat taiteilijoita. He kertoivat haluavansa tehdä enemmän sarjakuvia, koska he haluaisivat ansaita sillä elantonsa, mutta heidän oli tehtävä kuvituksia. Se oli täsmälleen sama keskustelu, jonka kävin Pariisissa eräiden ystävieni kanssa, paitsi että he ovat paljon köyhempiä. Kuvasin sitä kirjassa – en kuitenkaan sen takia, että lukija olisi pahoillaan heidän puolestaan tai tuntisi sääliä. En suinkaan. Vaikka he olivatkin köyhiä, eivät he olleet mitenkään onnettomia.
Viime kädessä maaseudulla asuvia ihmisiä ei kaiketi edes anneta tavata.
Jep, aivan niin. En lähtenyt maaseudulle ja en keskustellut siellä asuvien ihmisten kanssa. Mutta kirjani kertoo Yangonista, koska vietin siellä suurimman osan ajastani, eikä niinkään Burmasta. Mutta ei maaseudulle voi omin päin oikeastaan edes mennä. Se on ehdottomasti kiellettyä, jopa toimittajilta. Sinne ei pääse mitenkään kiertelemään. Joten joo, kaikki riippuu siitä, keitä tapaa ja keiden kanssa keskustelee. Se pääsee kirjaan, ja jätän pois sellaisen, jonka en usko ketään kiinnostavan.
Tunnetko tiettyä velvoitetta toimia tietolähteenä niille, jotka eivät tiedä kohdemaasta mitään?
En. Totta puhuen, en. En tunne mitään velvoitetta. Toisaalta jos tekisin tämän kirjan tänään, keräisin aivan toisenlaista tietoa. Siitä tulisi täysin eri kirja. Mutta silloin minä sain tietooni eri juttuja. Tunsin, että toin muassani kaikenlaista uutta ja mielenkiintoista, josta ihmiset ehkä haluaisivat lukea. Kun kirjoitin omistuskirjoituksia Pariisissa ja siellä oli paikalla joitakin burmalaisia opiskelijoita, he sanoivat pitäneensä kirjasta. Se oli jotenkin pelottavaa, koska koskaan ei voi olla ihan varma.
Ja varmaankin monet pohjoiskorealaiset ovat lukeneen Pjongjangin.
Eivät ole! En ole tosin koskaan tavannut ketään heistä jälkeenpäin.
Kirja ei taida kulkeutua sinne? Heidän täytyy lukea se ollessaan ulkomailla.
Jep, uskoakseni jotkut tietävät kirjasta ja ovat lukeneet sen, jotkut pamput, kuten pomoni. Mutta ne burmalaiset, jotka kävivät keskustelemassa kanssani sanoivat pitäneensä kirjasta, koska kerrankin joku kertoo Burmasta ja sen arjesta ilman että kaikki on ihan surkeata. He olivat niin iloisia, ja minä olin niin tyytyväinen tuon kommentin kuultuani, koska taitaa olla tosiaankin kurjaa, koska aina kun esimerkiksi Ranskassa kerrotaan Afrikasta, siellä on pelkkää kurjuutta ja köyhyyttä, ja se harmittaa heitä ja on hyvin turhauttavaa. Joten siis kerrankin he olivat hyvin tyytyväisiä tämän asian suhteen.
Sinusta siis paikan kulttuuri ja historia saavat siirtyä taka-alalle oman näkökulmasi tieltä?
Jep, tätä täytyy varmaankin vähän selittää. Pjongjangissa kerroin maasta lähtevästä kansalaisjärjestöstä. Joten siksi minun täytyi selittää, miksi he lähtivät maasta, ja kertoa nälänhädästä. Ja sitten selittääkseni sitä, minun täytyi tehdä selkoa kuinka he jakoivat ruokaa ja miten hallitus suhtautui siihen. Joten ei minua pelota piirtää sellaista ja selittää sitä, koska siinä vaiheessa kirjaa lukijan haluaa tuon informaation. Jos itse tarvitsen tietoa, tutkin asiaa ja saan selville, kuinka monta ihmistä kuoli nälänhätään ja kuinka monta kuoli leireillä ja muuta sellaista. Se oli vaikeata Pohjois-Koreassa mutta Burmassa helppoa, koska siellä liikkuminen on vapaampaa. Siellä maan tilanteen selvittäminen on paljon helpompaa. Kerroin hallituksesta, mutta tiedän, että kirjaani lukevat ihmiset tuskin haluaisivat lukeaa kirjaa Aung San Suu Kyista, koska politiikka ei kiinnosta niin paljon.
Ja sellaisia kirjoja on jo olemassa.
Jep, ja paljon. Ja olen lukenut niistä muutama tutkimusmielessä. Niistä löytyy paljon mielenkiintoista, varsinkin jos on käynyt paikan päällä. Mutta ellei ole käynyt Burmassa, niin tuskin niitä etsii käsiinsä. Uskon, että kirjani kautta ihmiset tietävät hitusen enemmän Aung San Suu Kyista ja siitä, mitä hän edustaa ja millaisen vallan alla siellä asutaan. Toivottavasti ihmiset sen jälkeen haluvat tietää maasta enemmän ja ehkä he lukevat jonkun toisenkin kirjan Burmasta. Uskoisin kirjani voivan myös saada ihmisiä matkustamaan Burmaan, kuten itse tein.
Teetkö itse enemmänkin tutkimusta ennen kuin lähdet matkaan johonkin tiettyyn maahan?
Pohjois-Korean kohdalla tein. Luin kaikki löytämäni kirjat, koska tiesin, että kerran sinne päästyäni suodatin on käytössä ja en saa vastauksia kaikkiin esittämiini kysymyksiini. Siksi otin 1984:n mukaani. Olin lukenut kirjan puoliksi. Kaikki hokivat, että Pohjois-Korea ja 1984 ovat yksi yhteen. Olin lukenut sen joskus nuorempana. Joten otin sen mukaani.
Mielestäsi tämä vanha Orwellin kirja oli osa tutkimusaineistoa?
Jep, jep. Käytinhän sitä kirjassanikin. Olin hyvin vaikuttunut. Hän kirjoitti sen vuonna -48 ja hän oli nähnyt ennalta tasan tarkkaan sellaiset hallinnot kuin Pohjois-Korean, kuten myös Neuvostoliiton ja muut sellaiset. Se on hämmästyttävää. Kun sinne menee, saa kuunnella parin minuutin vihapurkauksia Yhdysvaltoja vastaan, mutta toisaalta Amerikassa tehdään samoin bin Ladenin suhteen.
Mutta ei niin virallisesti.
Jep, mutta rakenteellisesti se toimii samoin. Hän ilmestyy esiin aina välillä ja hän on suuri vihollinen, varsinkin vuoden 2001 jälkeen. Olin Pohjois-Koreassa ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja. Amerikkalaiset lopettivat animaatioiden teon siellä. Ja siirtyivät Kiinaan.
Brian Heater
Translated with permission from Brian Heater.
All content © The Daily Cross Hatch
Keskustele Kvaakissa Guy Delislestä.
Ks. myös Merkintöjä Burmasta -arvostelu ja Guy Delisle sai International Lempi -palkinnon.
Wikipedia: Yangon, Aung San Suu Kyi ja Pjongjang.
Suomessa Delislen kirjoja on kustantanut WSOY.