Argentiinalainen Francisco Solano López (1928–2011) tähtäsi oikeustieteelliseen tiedekuntaan, mutta sarjakuvat olivat hänen todellinen intohimonsa. Sarjakuvataiteilija José Luis Salinas rohkaisi itseoppinutta Solanoa valitsemaan lakiopintojen sijaan ammatin sarjakuvien parissa. Solanon ura piirustuspöydän ääressä alkoi 1953.
Solano oli Héctor Germán Oesterheldin perustaman Editorial Frontera -kustannusyrityksen keskeisimpiä taiteilijoita sen perustamisvuodesta 1957 alkaen. Fronterassa Solano kuvitti useita sarjakuvia rinnakkain, joista tieteissarjaa Rolo, el marciano adoptivo hän luonnehti Eternautin prototyypiksi.
Eternautti syntyi lyhyen keskustelun pohjalta. Solano varoitti Oesterheldiä lisäämästä seuraavaan tieteiskuvitelmaan enää laserpistoolien kaltaisia lajityypin kliseitä. Oesterheld räätälöi realistisen scifisarjan Solanon pyynnöstä. Eternautti ilmestyi Hora Cero -lehdessä syyskuusta 1957 lähtien vuoteen 1959 saakka.
Solanon ensimmäisiä sarjakuvia oli Editorial Columban Fantasia-lehden erikoisnumeroissa vuosina 1954–1957 julkaisema Perico y Guillermina, jota käsikirjoitti Roger Plá salanimellä Nico Pons. Sarjassa polkupyörälähetti selvitti salapoliisitehtäviä (Perico oli päähenkilö ja Guillermina oli hänen polkupyöränsä nimi).
Solanon unohdettua varhaistuotantoa julkaistiin Editorial Abrilin lehdissä Misterix, Rayo Rojo ja Cinemisterio vuosina 1953–1954. Frisco Kid oli Julio Portasin käsikirjoittama Jack London -sovitus. La expedición del pirata ("Merirosvoretki") oli niin ikään yhteistyö Portasin kanssa. Edellisten lisäksi muita sarjoja olivat mm. Patrulla Norte ("Pohjoispartio") ja Julio Almadan käsikirjoittama Pablo Marán.
Ensimmäinen Solanon yhteistyö Héctor Oesterheldin kanssa oli vuonna 1955 julkaistu Uma-Uma, jota seurasi Bull Rockett saman vuoden aikana. Bull Rockett -sarjaa piirsi ennen Solanoa Paul Campani, joka myös vaikutti Solanon varhaiskauden tyyliin.
Eternautin synty
Solano suunnitteli Eternautin jokamieheksi tehden hänestä kuitenkin länsimaalaisittain vaalean. Lisäksi päähenkilön hiukset oli leikattu aikansa muotiin nähden epätavallisen lyhyiksi. Solano kuvasi valintojensa tavoitteena olleen se, että lukija pitäisi tyhjästä materialisoituvaa Eternauttia poikkeuksellisena pystymättä osoittamaan selkeää syytä tuntemukselleen.
Solano piirsi Buenos Airesiin sijoittuvan Eternautin kaupunkiympäristön muistinvaraisesti, ja hänen mukaansa ainoa referenssimateriaali oli ilmakuva Kongressiaukiosta. Kaiken muun Solano hahmotteli ulkomuistista River Platen jalkapallostadionia myöten.
Solanon apuna ahkeroi Julio Schiaffino sekä teini-ikäinen José Muñoz, joka kertoi työnsä näkyvän Eternautin viimeisten 60 sivun aikana ”siellä sun täällä”. Eternautti sai lopullisen muotonsa valmistumisensa jälkeen, ja sen julkaisi kolmessa osassa Editorial Ramírez vuosina 1961–1962.
Solano muutti Espanjan Málagaan vuonna 1963. Hän asui myös vuoden Roomassa, kunnes palasi Buenos Airesiin. Huippukaudellaan 1970-luvun taitteessa Solano toimitti Argentiinasta käsin brittiläiselle Fleetway-kustantajalle tuhatkunta sivua vuodessa. Kiireisimpinä vuosina Solano otti tavaksi viimeistellä ihmiskasvot luonnostelemilleen sivuille ja jättää lopun avustajille, jotka olivat Ramiro Bujeiro, Tibor Horvath, Silvia Lechuca, Nestor Morales, José Muñoz sekä veljekset Julio ja Jorge Schiaffino. Solanon avustajista keskeisimmät olivat Julio Schiaffino vuodesta 1955 lähtien sekä Pablo "Pol" Maiztegui 1980-luvulta alkaen. Maiztegui paitsi avusti kuvittamisessa myös käsikirjoitti ja väritti digitaalisesti Solanon sarjoja 1990-luvulla.
Eternautin toinen osa
Solano oli brittikustantajien ansiosta täystyöllistetty 1960-luvun alusta 1970-luvun puoliväliin saakka. Oesterheld päätti vuosien hiljaiselon miesten välillä aloittaakseen jatko-osan Eternautille. El Eternauta: Segunda parte julkaistiin Ediciones Récordin Skorpio-julkaisussa joulukuusta 1976 huhtikuuhun 1978.
Segunda parten aloitettuaan Oesterheld ryhtyi pakoilemaan avoimesti vallan ottanutta sotilasjunttaa. Käsikirjoitusliuskat toimitettiin Solanolle välikäsien kautta. Solano kertoi viimeisen Oesterheldin kanssa käymänsä keskustelun aikana painostaneensa Oesterheldia muuttamaan käsikirjoituksen sävyä. Sotilasjuntta kaappasi Oesterheldin huhtikuussa 1977.
Solano ei uskonut viimeisten sivujen olleen enää Oesterheldin itsensä kirjoittamia, vaan arveli työn loppuun saattamisen siirtyneen jonkun muun vastuulle. Solano perusti arvionsa siihen, että käsin kirjoitettujen sivujen sijaan viimeiset liuskat olivat koneella kirjoitettuja.
Solanon oma poika Gabriel oli niin ikään montonero, ja hänet vangittiin elokuussa 1976. Sotilaskoulun kasvattina Solano pystyi yhteyksiensä avulla järjestämään poikansa vapauteen. Sen tehdäkseen Solanon oli kuitenkin vannottava lähettävänsä Gabrielin ulos maasta. Solano vei poikansa turvaan Espanjaan toukokuussa 1977. Solano palasi Argentiinaan vuotta myöhemmin, mutta aloitti omaehtoisen ”maanpakonsa” uskoen työtilansa tuhonneen tulipalon olleen tuhopoltto.
Eternautti Oesterheldin jälkeen
Eternautista muokattiin nykyistä kokoelmaa vastaava versio, ja sen julkaisi yksissä kansissa ensi kertaa Ediciones Récord vuonna 1975. Oikeuden asiakirjojen perusteella Oesterheld oli toimittanut Eternautin originaalisivut painoon, mistä ne olivat päätyneet kustantamon omistajien käsiin. He myivät Solanon alkuperäistaiteen italialaiskeräilijöille ilman Solanon lupaa.
Solano riitautui Ediciones Récordin kanssa, mutta Oesterheldin leski, Elsa Sánchez, valtuutti kustantajan julkaisemaan Eternautille jatkoa vuonna 1980. El Eternauta: Tercera parte (1981–1983) oli kolmas osa vain nimellisesti. Käsikirjoituksesta vastasi italialainen Alberto Ongaro. Solano myöntyi aluksi lisäämään päähenkilöiden kasvonpiirteet maanmiehensä Osvaldo Walter Violan piirtämille sivuille, mutta jätti työnsä pian kesken.
Solano oli Paraguayn presidentti Francisco Solano Lópezin jälkeläinen. Solano ja hänen poikansa Gabriel toteuttivat lyhyttarinan Paraguay 1865–1870 vuonna 1981. Tarina kuvaa presidentin kuoleman ja sitä seuranneet tapahtumat petturiksi leimatun everstin silmin. Tarina on julkaistu uudelleen kokoelmissa Rescate: las historietas perdidas de Solano López (2007) ja La guerra del Paraguay (2010).
Tercera parten sijaan Solano kuvitti ensimmäisen kappaleen Sergio Kernin kirjoittamasta tarinasta, jonka taiteilija suunnitteli vielä vanhuuden kynnyksellä saattavansa loppuun. Lopulta Solano salli muiden tehdä sen puolestaan, ja tarina julkaistiin kirjassa El Eternauta: El perro llamador y otras historias (2010).
Solanon piirtämä Aguila negra -sarja ("Musta kotka") syntyi Eugenio Zappietron käsikirjoituksen pohjalta. Zappietro on tunnetumpi taiteilijanimellään Ray Collins.
Toiseen maailmansotaan ajoittuva tarina käynnistyy Puolasta vuonna 1939, ja sitä julkaistiin Editorial Columban Nippur Magnum -lehdessä vuodesta 1980 alkaen. Sarjaa julkaistiin kaikkiaan 15 vuotta, mutta viimeinen Solanon piirtämä jakso nähtiin jo 1982.
Ranskassa Solanon osuus koottiin Mémoires du commando Aigle Noir -albumiin (Éditions Michel Deligne, 1982) ja julkaistiin jatkosarjana Le Journal illustré le plus grand du monde -lehdessä (1982–1983).
Oikeustaisto
Sánchez aloitti oikeustaistelun miehensä perinnöstä vuonna 1988. Ediciones Récord oli ansainnut siihen mennessä suuria summia mm. Eternautin elokuvaoikeuksilla. Solano liittyi kanteeseen myöhemmin.
Oikeus mitätöi vuonna 1994 Sánchezin aiemmin solmiman kustannussopimuksen katsottuaan kustantajan käyttäneen hyväkseen lesken kokemattomuutta sopimusasioissa. Tekijänoikeudet palautuivat tuomion johdosta Sánchezille käsikirjoituksen ja Solanolle kuvituksen osalta.
Kiista kustantajan rekisteröimien tavaramerkkien suhteen jatkui, kunnes korkein oikeus ratkaisi riidan myös tältä osin lesken ja Solanon hyväksi 10. heinäkuuta vuonna 2018, jolloin sekä vastaajaa että kantajaa edustivat enää heidän perikuntansa.
Solano aloitti käsikirjoittaja Juan Sasturainin käsikirjoittaman tarinan, mutta sarjasta ehti toteutua vain kaksi sivua. Sen sijaan valmistui El mundo arrepentido -seikkailu yhdessä Pablo Maizteguin kanssa. Maizteguin vuonna 2020 antaman haastatelun mukaan tarinan syntyä vauhditti Solanoa edustaneen lakimiehen neuvo. Tekijänoikeuskiistojen ratkettua oli tärkeää julkaista omaa tuotantoa säännöllisesti. Tämän lisäksi Maiztegui kertoi Solanon suunnitelleen Eternautista franchise-sarjaa, jota olisivat piirtäneet useat eri taiteilijat. Tähän mahdollisesti liittyy myös äärettömyyden symboli päähenkilön rinnassa, jota ei enää nähty El mundo arrepentido -tarinan uusintajulkaisuissa.
Solanon Eternautti
Kun kiista tekijänoikeuksista ratkesi, Solano ryhtyi työstämään Eternautille jatkoa. Suunnitelmista toteutui lyhyttarina El mundo arrepentido (1997–1998) yhdessä Pablo Maizteguin kanssa. Solano kertoi kuvailleensa Oesterheldin kanssa laatimiaan suunnitelmia sarjan tulevaisuudesta, mutta totesi Maizteguin käsikirjoituksen kulkeneen omia polkujaan. Siitä huolimatta tarina sai myönteisen vastaanoton, ja tekijät aloittivat moniosaisen sarjan El Regreso (2001–2010).
El Regreso sivuuttaa Eternautin toisen ja kolmannen osan kuin niitä ei olisi tapahtunutkaan. Sen tarinassa ihmiskunta oli sallinut manipuloivien kourien integroitua yhteiskuntaan ja soluttautua talousjärjestelmän avainasemiin. Solano luonnehti muukalaisten symboloivan Argentiinan lisäksi naapurimaihin tunkeutuneita kansainvälisiä finanssimahteja, jotka sotilaallisen voiman sijaan olivat ottaneet vallan käyttäen hyväkseen ”demokratian mekanismeja”.
Symbolista El Regresoa pidetään saagan ainoana oikeutettuna jatkona ilman Oesterheldiä. Solano itse nimesi muut vaihtoehtoisiksi tarinoiksi, joihin hän laski mukaan myös Breccian vuonna 1969 piirtämän version ja itse kuvittamansa Eternautin toisen osan.
Solano kuoli vuonna 2011. Solanoa muistamaan jäi kaikkiaan viisi lasta kahdesta avioliitosta. Heistä Gabriel ei koskaan palannut Argentiinaan.
Kuvat © Oesterheldin ja Solanon perikunnat
Kirjoittaja on kääntänyt Eternautin suomeksi. Tämä artikkeli perustuu kirjan lisämateriaalina julkaistuun versioon, joka taustoittaa Solanon uraa laajemmin.
Keskustele Eternautista ja muusta Solanon tuotannosta Kvaakissa.