Finnmanga 2

Finnmanga 2 – suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana

Kansi

Törmäsin mangaan ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, englanninkielisen Ranman muodossa. Suuren alkuinnostuksen saattelemana aloin jälleen piirtämään ja luin nopeassa tahdissa kirjaston silloisen valikoiman nopeasti lävitse. Internetin kautta tutustuin myös moneen muuhun sarjaan, joita on sittemmin käännetty suomeksi ja englanniksi. Suuren alkuinnostuksen jälkeen tuli nopeasti kuitenkin ähky. Jatkuvasti toistuvat fraasit ja kliseet aiheuttivat allergiareaktion ja pitkälle standardoitu piirrostyyli aiheutti turhautumista.

Teoksen esipuheen ja Finnmangan nettisivujen (www.finnmanga.fi) mukaan sivumäärää on lisätty ensimmäisen numeron 80:ä sivusta noin sataan sivuun. Kakkoslaitoksen pohjana oli noin 225 sivua lähdemateriaalia, eli hieman alle joka toinen toimitukseen lähetetty sivu on päässyt painoon asti. Kun lopputulosta lukee lävitse, ei voi olla miettimättä että kenties sivumäärä olisi kannattanut pitää kahdeksassakymmenessä. Tuntuu että osa jaosta selvinneistä tekijöistä olisi voinut kasvaa vielä muutaman vuoden ennen “tositilannetta”.

Indigo9

Mangan Suomeen rantautuminen on tuonut mukanaan positiivisen sarjakuvasta ja piirtämisestä innostumisen. Kuitenkin hivenen epäilyttää, että monille nuorille “manga-tyyli” on oikotie onneen. Nopeasti jäljentämällä on opittu piirtämään yleisimmät kuvakulmat ja siisti yleisilme, jolla pääsee nopeasti piirtämään toimivia tarinoita ilman että täytyy käyttää vuosia oman tyylin kehittämiseen ja löytämiseen. Tätäkin kokoelmaa katsoessa tuntuu vuoronperään siltä että lukisi jonkin kuuluisan taiteilijan tuntemattomaksi jäänyttä työtä ja välillä taas näyttää siltä kuin sarjakuva olisi koottu käyttäen apuna käsikirjaa tai roolipelin hahmogeneraattoria; täysin persoonatonta ja saumakohdat ovat selkeästi näkyvillä.

Teosta lukiessa mieltä häiritsee tekijöiden tausta. Toisilla, kuten Reima Mäkisellä, on takanaan vuosikymmenien kokemus tekemisestä ja lukemisesta. Toisille taas julkaisu on selkeästi ensimmäinen julkaistu sarjakuva, kenties jopa ensimmäinen yritys sarjakuvan tekemisessä. Varsinkin antologian toisella puoliskolla on tarinoita jotka puhuvat tekijöidensä kokemattomuudesta. Lukiessa olisi mukava tietää onko sen tekijä 13 vai 26 vuotta vanha. Pieni infolaatikko tekijöistä ja heidän aiemmista saavutuksistaan voisi olla tilanteeseen sopiva. Se antaisi paremman mahdollisuuden tutkia teoksen alkulähtökohtia ja kuvakulmia. Nyt lukija tuntee olonsa hämmentyneeksi, tietämättä pitäisikö tuotokseen suhtautua kaihoisasti (“kylläpä nuo varhaisteinit ajattelevat asiat läpi erikoisesti”) vai penseästi (“tämä tarinahan on huonosti kuvitettu vanha klisee”). Vanhat ammattilaiset ja yläastetta aloittavat nuoret laitetaan samalle viivalle, mikä ei tunnu jälkimmäisten puolesta kovin reilulta.
Myös toimittajan mietteitä sarjan valintaperusteista olisi saattanut olla hyvä liittää jossain muodossa teokseen mukaan.

Oliver

Kokoelma painottuu enemmänkin päähenkilöiden tunteiden tai yksittäisen tapahtuman kuvaamiseen kuin suureen toimintaan, mihin suomennettu manga enimmältään painottuu. Ero selittyy suurimmilta osin hyvin rajoitetulla sivumäärällä, mutta muutos on samalla myös hyvin virkistävä.

Antologia alkaa Maaria Laurisen Indigo9:llä, jossa tyttö löytää tajuntansa menettäneen pojan joka oli kuunnellut legendaarista, mutta äärimmäisen harvinaista CD-levyä. Tarina ja dialogi on hyvin kirjoitettua ja soljuu luontevasti ruudusta toiseen. Lopussa olevan mukavan käänteen ansiosta tarinan jaksaa lukea useampiakin kertoja uudestaan. Piirrosjälki on erinomaista ja näyttää erittäin ammattitaitoiselta. Tämä ei erottuisi japanilaisessa viikkolehdessä muuksi kuin edukseen.

Oliverissa Päivi Toikka ja Leena Viitanen kertovat nimihenkilön elämästä 1800-luvun lopun suurkaupungin kaduilla, apunaan vain eriskummallinen kyky pysäyttää aika. Sarjakuva on persoonallisesti piirretty ja sen tekemiseen on selkeästi käytetty paljon aikaa. Kenties juuri tämän vuoksi joitain ruutuja vaivaa pieni suttuisuus johtuen käytetystä varjostusmenetelmästä. Juoni on hieman hiomattoman oloinen, ja ilmaisua olisi voinut paikoittain parantaa, mutta kaiken kaikkiaan juttu toimii. Loppuhuipennusta vaivaa pieni samankaltaisuus Indigo9:n kanssa. Tämä aiheuttaa pientä epämukavuuden tunnetta, varsinkin kun edeltävä tarina suoritti kuvion suoraviivaisemmin. Juttu olisi toiminut paremmin kauempana Indigo9:ää, lähempänä kokoelman loppupuolta tai jopa seuraavassa numerossa.

Yhden naisen elämästä I

Heidi Seppäsen ja Maura Mannisen Natta on ilmeisesti kuvaus itsemurhasta. Taide on kaunista kuin mikä, ja tarinan alottava “kuva-sananen käsikirjoittajalta” sai minut nauramaan ääneen täpötäydessä julkisessa liikennevälineessä. Itse tarinaa vaivasi kenties liika taide-hakuisuus. Myönnän että ongelma saattaa olla minussa itsessäni, mutta kun kolmannellakaan lukukerralla en tajua mikä on lohikäärmeen ja sähkökaapelin funktio, alkaa minua hieman epäilyttämään että “kuva-sanasessa” mainittu Suuri ja mahtava Neuvostoliitto olisi sittenkin ollut parempi aihevalinta.

Katja Tikkasen ja Nelli Telkisen Yhden naisen elämästä I oli edellisten kertomusten jälkeen jonkinlainen pettymys. Tässä on tarina jota lukiessa todella jää kaipaamaan tietoa tekijöistä. Piirrostyyli on karkeaa ja kehittymätöntä ja tuo mieleen lehtien postipalstoilla julkaistut lukijoiden piirrustukset. Tarinaan on vaikea suhtautua. Onko aloittava väkivaltakohtaus tarinan kannalta millä tavalla oleellinen? Miten se linkittyy tarinan päättävään väkivaltakohtaukseen? Entä tarinan maailma? Teksti suljuu nykien ja epävarmasti, aivan kuin käsikirjoittaja olisi tuntenut vain muutaman animen, harlekiini-romaanin ja Sormusten Herra-trilogian, joista on lähtenyt ammentamaan juonta. Tekijät eivät olisi välttämättä vielä olleet julkaisuvalmiita. Tarinaa ei ole kunnolla tiivistetty, minkä lisäksi nimessä oleva “I” viittaa siihen että tarina ei myöskään ole vielä viimeisellä sivulla lopussa.

Conkonkarin 10 kultaista ohjetta

Reima Mäkisen Hassu tapa puolestaan on kertomus naisesta, jonka muistilaput hyvistä hetkistä muuttuvatkin muistutuksiksi menetetystä onnesta. Juttu toimii erinomaisesti usean toiminnallisen kuvauksen jälkeen, joita tuntuu yhdistävän lähinnä kuolema. Toisaalta siirtymä aihealueesta toiseen (teinit ja kuolema — aikuinen nainen ja muistot) aiheuttaa varsinkin nopeasti luettuna pienoista hämmennystä.

Essi Nopasen Conkonkarin 10 kultaista ohjetta on sarja kuvitettuja vihjeitä Coniin valmistumiseen. Lukeminen piti jättää neljä kertaa kesken kun en naurunpurskahduksilta päässyt pitemmälle. Piirrosjälki on toimivaa ja teksti tislattua komediakultaa. Ainoa miinus on, että juttu saattaa olla hieman sisäänpäin lämpeävä, enkä ole yhtään varma kuinka hyvin tämä avautuu ihmisille jotka EIVÄT ole conkonkareita. Ohjeet kun tuppaavat olemaan sellaisia että ne opitaan kantapään kautta. Ainakaan kukaan ei voi sanoa ettei varoitettu.

Princess and the Pea

Nelly Sääksjärven Beatiful Rose Bishies sisältää ihanan juoni-idean. Teksti liikkuu iloisesti hyppien eteenpäin. Taide kärsii palapeli-ongelmasta ja loppuratkaisu on hieman pakotettu, mutta mikäs siinä kun juonen pääpointti (muutoskohtaus!) on loistavasti toteutettu ja naurattaa minuuttikaupalla.

Princess and the Pea jatkaa luokassa “hullu idea ja outo taide”. Sytkäriä ostamaan menevän tytön pitää laulaa karaokessa, missä hän tapaa söpön sokean pojan, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin rakkautensa vuoksi. Piirrokset ovat hieman kankeita, mutta tyyli on sovitettu hyvin juoneen. Tarinassa on pari kohtaa jotka ei oikein toimi (rakastavaisten tapaamiskohtauksen teksti ja ekoilla treffeillä sänkyyn?!) ja aiheuttavat hämmennystä. Kaiken kaikkiaan juttu toimii ja “katso, vedin herneet nenään” aiheutti ääneen naurua.

Eirene [sydän] Yonah on eläinhahmoilla (susilla?) kerrottu tarina joka on saaanut enemmän kuin vähän vaikutteita Romeosta ja Juliasta. Dialogi ei oikein toimi, mutta ruutujako on todella pitkälle mietitty ja piirrosjälki on lajissaan taitavaa. Toisaalta jään miettimään minkä vuoksi tarina on julkaistu manga-kokoelmassa. Eläinhahmot edustavat enemmänkin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa, ja tuntuu ulkoasultaan olevan aivan väärässä seurassa.

Eirene [sydän] Yonah

Deja Vu on tarina, joka tuntuu epämääräisesti siltä kuin jokin olisi pielessä. Tekijä selkeästi OSAISI, mutta on niin juonessa kuin taiteessakin panostanut vain yksityiskohtiin, miettimättä miten ne liittyvät toisiinsa. Tuloksena on virheitä tyyliin radikaalisesti pituutta vaihtavat kaulat ja juonen kannalta melko epäoleellinen tyttöystävä. Lisäksi hahmojen kasvot eivät tunnu säilyttävän yhdenmukaisuutta ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Juoni on aivan hyvä, mutta jollain tavalla siitä jäi kuva että hyvä aloitus, missä seuraavat 50 sivua ovat? Tekstistä vielä sen verran, että tämä oli kokoelman ainoa tarina missä oltiin (tietoisesti tai tiedostamatta) käytetty japanilaisia lauserakenteita. (“Mutta..! Itse olit ajaa tytön päälle!”)

Kunnioitus

Kunnioitus on kenties koko kokoelman taiteellisesti “mangamaisin” tarina joka samalla myös seisoo parhaiten omilla jaloillaan. Rakastan tässä sarjassa käytettyjä varjostustekniikoita, minkä lisäksi kasvonpiirteet ovat erinomaisen elävät ja kuvakulmat hyvin valittuja. Loppuhuipennus on jotain ihan muuta. Tästä pitäisi ottaa valokopioita ja pyörittää peruskoulun keskiluokissa.

Näkökulmia on kokoelman viimeinen ja samalla lyhyin tarina, muistutus siitä kuinka katselupaikka vaikuttaa radikaalisti siihen mitä näkee. Kuvitus on hieman kankeaa, mutta kaikesta näkee että tekijä on hyvää vauhtia pääsemässä siitä yli.

Kaiken kaikkiaan kokoelma oli oikein hyvä ja lukemisen arvoinen. Erinomaisia ja hyviä tarinoita ja tekijöitä, sekä ihmisiä jotka eivät näitä vielä ole, mutta ehkä jonain päivänä jos jaksavat yrittää. Lähinnä jäi vaivaamaan sivumäärän kasvatus laadun kustannuksella. Yhden tarinan olisi voinut jättää pois ja korvata tekstillä, jolla jäljelle jääneiden taustaa voisi vahvistaa. Tekijöiden kuvaukset, omat kommentit sekä toimittajan mietinnät antaisivat kaikki paremman kuvan edessä olevasta tarinasta, ja auttaisivat ymmärtämään niitä paremmin.

Keskustele aiheesta Kvaakin keskustelualueella.

Koonnut: Anna Stenman (Tomoko)
Sivumäärä: 96 sivua, mv
ISSN: 176-5373
Hinta á 7e
Sidosasu: nidottu
Koko: B5
Ilmestymisvuosi: 2006
Painos: 1. painos
Kustantaja: H-Town Oy
Painettu: UPC, Vaasa 2006

Sisällysluettelo ja tekijät:
Indigo9, Maaria Laurinen (Amph)
Oliver, Päivi Toikka (Tubbs) & Leena Viitanen (Sharilynn)
Natta, Heidi Seppänen & Maura Manninen
Yhden naisen elämästä I, Nelli Telkkinen (nete) & Katja Tikkanen
Hassu tapa, Reima Mäkinen
Conkonkarin 10 kultaista ohjetta, Essi Nopanen (Shinanai)
Beatiful Rose Bishies, Nelly Sääksjärvi (Mew)
Princess and the Pea, Tomi Sjöblom & Anna-Mari Ylönen
Eirene [sydän] Yonah, Anne Vahlquist
Deja Vu, enkelini, Rosa Rantila (Rosaka-Chan)
Kunnioitus, K. Kölhi (kk)
Näkökulmia, Anna Stenman (Tomoko)