Hetken jo näytti siltä, että sarjakuvaharrastajien pitkään odottama mangan maihinnousu vihdoin toteutuisi. Uusi Ruutu -lehtihanke lupasi julkaista parasta eurooppalaista nykysarjakuvaa ja “ensimmäisenä Suomessa” (mikä ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa) mangaa. Yhtyneiden Kuvalehtien suunnittelema koemarkkinointi oli kauttaaltaan epäonnistunut, eikä ensimmäistäkään numeroa koskaan ilmestynyt. Suomi sai luvan tulla toimeen ilman japanilaisia maailman hauskimpia ja jännittävimpiä sarjakuvia.
 |
Tästä takaiskusta oli tuskin toivuttu, kun Kustannus Oy Kolibri toi yllättäen markkinoille neljä kirjaa Aasian menestyksekkäimmästä sarjakuvasta Dragonball, jonka piirtäjä on maailmankuulu ja arvostettu Akira Toriyama. Sarjaa on julkaistu vapaasti ja suuria määriä niin islamilaisessa Indonesiassa kuin luterilaisessa Ruotsissakin. Suomessa julkaisu leimattiin nopeasti lapsipornoksi.
Japani = Porno! Porno! Porno!
Tämän ei toisaalta pitäisi olla järin yllättävää. Esimerkiksi Japanin matkaoppaista saa jatkuvasti lukea että manga (joka tarkoittaa sarjakuvaa, eikä mitään muuta) määritellään pehmopornoksi, jos kirjoittaja on hyvällä tuulella. Viis siitä, että samaa mangaa ovat niin Hayao Miyazakin Nausicaan myyttinen moniulotteinen maailma, Rumiko Takahashin kirpeän hauska ihmissuhdetarina Maison Ikkoku, tai Leiji Matsumoton eeppiset avaruusmaailmat. Puhumattakaan Osamu Tezukan Phoenixista, johon sisältyy ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen maailmankatsomus. Pornoa mitä pornoa. Siinä kaikki, mitä meidän ikinä tarvitsee tietää, ja mehän tiedämme aina kaiken. Jos ei muuten, niin sillä vastaansanomattomalla perusteella, että “kaikkihan niin sanovat”. Mikään ei istu niin sitkeässä kuin vanha kunnon hyvä ennakkoluulo. Mutta tämänhän me kaikki tiedämme.
Mitä Marshall McLuhan sanoi
Ilta-Sanomat tarttui aiheeseen, ja uutisoi empimättä uskomattomuuksia tyyliin “miljoonat nuoret koulutytöt harjoittavat Japanissa prostituutiota”. Siis “miljoonat”. Toistetaan vielä kerran: miljoonat. Jos toimittaja Heli Karhumäki kirjoittaa “miljoonat”, on oletettava että silloin hän puhuu miljoonista. On pakko uskoa, että hän tuntee asiansa, koska hän osaa nimeltä mainita jonkin “enjo kosai”n, josta tavallinen mangan harrastaja kuulee ensimmäistä kertaa.
On tietysti sanomattakin selvää, että koulutyttöjen prostituutio on juuri sarjakuvien syytä, kuten Ilta-Sanomat implikoi. Tällaiset väitteet kuuluvat klassiseen länsimaiseen keskusteluperinteeseen, kun puhutaan sarjakuvista. Kanadalainen viestintäfilosofi Marshall McLuhan huomioi 1960-luvulla maailmankuulussa teoksessaan “Väline on viesti” niitä vaikutuksia, mitä sarjakuvien vastainen ristiretki sai aikaan 1950-luvun Yhdysvalloissa: Typerinkin idioottirikollinen oppi, että sarjakuvat on hyväksyttävä tekosyy epäsosiaaliselle toiminnalle. “Juu, sarjakuvia mä oon lukenu koko ikäni, ne just teki musta tämmösen.”
Mitä Aristoteles sanoi
Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkilausumassa esitetään väite, jonka mukaan Dragon Ballin alapäävitsit “normalisoivat pedofiliaa ja tekevät sen … hyväksytyksi”. Tässä esitetään kauaskantoinen ja merkittävä oletus. Ilmiön kuvaus tekee siis ilmiön hyväksyttäväksi. Tämäkin on syytä toistaa. Siis ilmiön kuvaus tekee ilmiön – hyväksyttäväksi. Mainiota. Tämän täytyy pohjautua johonkin tieteelliseen tutkimukseen, jota ei ole todellakaan riittävästi uutisoitu. Mikä tutkimus oli kyseessä? Mitä siinä tutkittiin? Ketkä tutkivat? Keitä tutkittiin? Missä tutkimus suoritettiin? Mitkä olivat tulokset? Mihinkään näistä kysymyksistä ei ole annettu ensimmäistäkään vastausta.
Ymmärrän hyvin kyllä, miksi. Tuon oletuksen mukaan pitäisi johdonmukaisuuden nimissä kieltää kaikki romaanit, draamat, elokuvat, novellit – ja sarjakuvat – joissa esiintyy kauheuksia. Mitä Aristoteles tarkoittaa termillä “katharsis”, sen voi lukea hänen Runousopistaan, joka on ollut kaikkien tarinankertojien pyhä kirja, ja joka olisi syytä tuntea viimeistään silloin kun ryhtyy keskustelemaan aiheesta. Katharsis nimittäin tarkoittaa sitä, että dramatisoimalla kertomukseen hirveyksiä tai tekemällä niistä pilaa, ihminen vapautuu peloistaan ja puhdistuu. Tämä aristotelinen näkemys, joka on ollut kulttuurintutkimuksen kanonisoitu totuus 2500 vuoden ajan, on tietysti jyrkässä ristiriidassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton näkemyksen kanssa.
Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd), joka Dragon Ballin innoittamana, joskaan sitä nimeltä mainitsematta, teki eduskunta-aloitteen kaiken piirretyn pedofiliaa sisältävän kirjallisuuden kieltämiseksi, on toiminut luonnollisesti omantuntonsa ja maailmankuvansa mukaisesti. Mannerheimin Lastensuojeluliitto on tehnyt omalta osaltaan sen, minkä sen tuleekin tehdä. Siinäkään ei sinänsä ole moittimista. Molempien tahojen johtopäätöksien siekailemattomuutta ja tietojen olemattomuutta voi kyllä arvostella.
Kolibrin räpellystä
Sen sijaan Kustannus Oy Kolibri ei ansaitse minkäänlaista päänsilittelyä. Heillä oli kaikki mahdollisuudet tehdä huomattava avaus suomalaisessa sarjakuvahistoriassa. He olisivat voineet tutustuttaa fantastiseen Fushigi Yuugiin, riemastuttavaan Azumanga Daiohiin, klassiseen Astro Boyhin, tai Maailman Kaikkien Aikojen Kauneimpaan Sarjakuvaan nimeltään Clover. Mitä he sen sijaan tekivät? He tarttuivat Dragonballiin, joka ei ole millään tavalla erityisen ansiokas sarjakuva. Japanissa julkaistaan sata kertaa parempia taideteoksia vuosittain niin paljon, ettei niistä osaa pitää edes lukua.
Jos Dragonballia ei julkaista enää suomeksi, se ei ole suuri menetys. Sen sijaan suuri menetys on se, että Kolibrin ainutlaatuisen tumpeloinnin takia (laittamalla julkaisu lastenhyllyyn) ei pitkään aikaan tulla julkaisemaan mitään muutakaan japanilaista sarjakuvaa. Mikä kustannusyhtiö Suomessa haluaa enää kokeilla markkinoita, kun näin vähällä saadaan aikaan eduskuntakyselyitä, boikottiuhkia, ja roppakaupalla kielteistä julkisuutta. Kuka haluaa leikkiä kustantamon maineella maassa, jossa päättävien poliitikkojen tiedon taso perustuu sellaisiin lausumiin kuin “Minulla on sellainen käsitys”! Jos joku urhoollinen kääntäisikin ja julkaisisikin vaikkapa Nausicaan – suuren luokan taiteellinen sarjakuvaromaani jos mikä – viimeistään kohun säikäyttämät valppaat vanhemmat pitävät huolen siitä, ettei lapsosen käsi kajoa japanilaiseen teokseen, vaan tuttuun ja turvalliseen amerikkalaisen poskettomaan väkivaltaan, jota edustavat vanhat tutut X- Y- Hyper- Super- ja Pöperömiehet.
Episodin ainoa lopputulos tulee siis olemaan, että tämän jälkeen manga-nimisen merkittävän taiteen ja kulttuurin lajin ansaittu ja vääjäämätön maihinnousu Suomeen viivästyy kymmenellä vuodella. Joko saamme luvan elää ilman ja hävetä sitä, että olemme löytäneet loistavaa kirjallisuutta pannaan julistetusta maasta, tai sitten tilaamme sen jatkossa ulkomailta, tukien ulkomaisten kustantajien ja kustannustyöntekijöiden työtä. Kiitämme, Kustannusosakeyhtiö Kolibri! Doomo arigatoo gozaimasu. Shimatta!
Mitä Heinrich Heine sanoi
Niinpä on mahdollista, että jatkossa – mikäli lakialoite hyväksytään eduskunnassa – jokaikinen kirjalähetys Japanista tulee erityisen silmälläpidon alaiseksi, ja tulevaa lakia käytännössä soveltaa jokin ummikko tullimies, jolle on sangen helppoa varmuuden vuoksi takavarikoida jokaikinen sarjakuvakirja, jossa sattuu olemaan jostain syystä muutama vitsi seksihuumoria. (Seksihän on kuolemanvakava asia, josta ei saa tehdä pilaa.) Puhumattakaan siitä, jos tarinassa olisi tyttö- tai poikapareja. Piirretyltä hahmolta ei myöskään voi vaatia henkilöllisyystodistusta, joka osoittaisi hahmon iän. Ja mikä parasta, laillisesti Japanissa/Yhdysvalloissa/Saksassa/Ruotsissa julkaistun sarjakuvan suomalainen levittäjä saa lain mukaan rangaistuksen (aloitteen tekstin mukaan a) sakkoja ja jatketusta rikoksesta b) vankeutta). Miten hyvin tullimies ymmärtää japania, on visaisempi kysymys. Ilmeisesti maallamme on oltava varaa palkata postin ja tullin palvelukseen suuri määrä japanin tulkkeja, joiden tehtävänä on selvittää, onko jonkin japanilaisen/länsimaisen kustantamon vapailla markkinoilla julkaisema teos sattumoisin Suomen rikoslain vastainen.
Heinrich Heine huomautti aikoinaan, että siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä. Suomessahan tällaiseen ei ole tarvetta. Riittää että sarjakuvien lukija heitetään Suomessa vankilaan. Ottaen huomioon mangan ja animen ystävien ikäjakauman, niin nuoriso joka on viettänyt nuoruutensa vankilassa, tulee muistamaan omaa historiaansa kirjoittaessaan erityisellä lämmöllä niitä poliitikkoja, jotka viisaudessaan ovat kohdelleet taidetta ja sen ystäviä tälla tavalla. Väinö Kirstinä, jonka nimiin tuo kuuluisa sitaatti on myös usein laitettu, on sanonut muutakin, mm. “Melkein kaikki uusin merkitsevä taide jollain tapaa tuo uutta maailmaan perinnetaustaa vasten katsottuna. Sen vuoksi se murtaa konventioita, totunnaisuuksia. Se koetaan tavallaan loukkaukseksi. Se ei ole aivan miellyttävän tuntuista kaikin ajoin. Toisaalta uudessa ja epätavallisessa ja loukkaavan tuntuisessa on paljon sellaista, mikä ei kuitenkaan ole esteettisesti lainkaan merkitsevää. Kriitikon työ ei ole todellakaan yksinkertaista. Miten erottaa toisistaan törky ja todella aito, vaikka näköjään rosoinen taideteos?”
Suomalaisen poliittisen kulttuurikeskustelun traditio elää vahvana. 1950-luvulla Eduskunnassa laskettiin Tuntemattoman Sotilaan kirosanojen lukumäärä. 60-luvulla poltettiin Tulipunaisen Rubiinin painos uunissa, koska romaanissa naiset saivat orgasmeja (kunnon naisethan eivät saa orgasmeja). Sen jälkeen tuli tähdelliseksi tuomita Hannu Salama, jonka romaanissa humalainen mies pitää juhannussaarnan, joka kuulostaa siltä kuin sen olisi pitänyt todellakin humalainen mies. Ja vielä 60-luvun lopuksi homoseksuellin runoilijan Allen Ginsbergin runon radioesitys johti eduskuntakyselyyn, koska se kuulosti siltä kuin sen olisi kirjoittanut homoseksuelli runoilija.
Yksi kummallisuus tässä kaikessa on. Miten on mahdollista, että kaikki nämä kirjalliset julkaisut (sarjakuvakin on kirjallinen julkaisu) ovat sittemmin tulleet klassikoiksi? Haluaisin mielelläni vakuuttaa, että sellaista vaaraa ei Dragon Ballin suhteen ole, mutta… Riittää kun toteaa totuuden: poliittisten toimijoiden kyky erottaa törky ja aito taideteos toisistaan on historiallisesti ollut erittäin huono.
Tämän jälkeen kaikki hyvin?
Suomalaisessa yhteiskunnassa on todellisia lapsi- ja nuoriso-ongelmia, joihin olisi syytä puuttua. Jos minulta kysytään, kieltäisin sumeilematta TV-chatit, joissa 13-vuotiaat etsivät “seuraa”. Pistäisin juopuneet alaikäiset putkaan enkä päästäisi heitä ulos ennen kuin vanhemmat tulevat hakemaan, ja jos ne hulttiovanhemmatkin ovat juovuksissa, he saisivat minun puolestani jakaa saman sellin kelvottoman jälkikasvunsa kanssa. Lakkauttaisin huumeidenkäytöstä annettavat pikasakot ja korvaisin ne välittömällä pakkovieroituksella.
Mutta näissä kysymyksissähän on se vaikeus, että ne ovat oikeita ongelmia, eivät humoristisia kuvauksia ongelmallisesta maailmasta. Kuvauksethan voi viranomainen määrätä kiellettäväksi, poltettavaksi, hävitettäväksi. On valitettavaa, että itse ongelmat eivät häviä niin helposti. Eivät ainakaan taikatemppuja tekemällä, kuten kiinnittämällä huomio johonkin sarjakuvaan, jonka suurin synti on se, että se tulee Japanista, ja mehän kaikki tiedämme erittäin hyvin ja itsestäänselvästi että kaikki mikä tulee Japanista jne. jne.
Faktat, jotka eivät ketään kiinnosta
Lopuksi muutama mitätön tosiasia, joiden ei ole annettu vaikuttaa millään tavalla aiheesta Suomessa käytyyn keskusteluun. (Mikä kertookin keskustelusta paljon.)
Tätä te ette ole koskaan kuulleetkaan: Dragon Ball on sarjakuva, joka kertoo villistä pojasta, luonnonlapsesta, joka ei ole eläessään nähnyt autoja, kaupunkeja, sen paremmin kuin tyttöjäkään. Sarja kertoo hänen pyrkimyksistään edetä kohti kamppailutaidon maailmanmestaruutta, ottelemalla vahvoja vastustajia vastaan turnauksissa, ja seikkailuista joissa hän taistelee hirviöitä vastaan. Sarjassa on koulupoikamaista tylsää pikkuhousuhuumoria, jonka kohteena on 16-vuotias nuori nainen, eikä siinä esiinny lapsipornon häivääkään. Dragon Ballia on ilmestynyt moralismin ihmemaassa Ruotsissa yli 20 osaa, ja niitä saa edelleenkin ostaa vapaasti suomalaisista kirjakaupoista, vaikka identtinen suomalainen painos on vedettykin myynnistä. En tiedä, miksi sitten tähän asiaan ei ole puututtu Helsinki Media Oy:n lehdissä. Siksikö, että ruotsalainen kustantaja ei ole Kolibri?
Ja lapsiporno – jolla tarkoitan elävien oikeiden lasten käyttämistä pornografiassa – on Japanissa jyrkästi lainvastaista, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, ja niin sen totta vie pitääkin.