Mandraken seikkailuja seurasin lapsena taajaan joensuulaisen sanomalehden Karjalaisen sarjakuvasivuilta. Muualla Suomessa tämä taikurien kuningas ja hypnoottisen eleen mestari tunnettiin nimellä Taika-Jim, mm. Apu-lehden sivuilla. Niinpä mielessäni päättelin että hänen koko nimensä on tietenkin Jim Mandrake. Loogista. Mutta 1970-luvun alkua muinaisempina aikoina Maaroninakin tunnetun sankarin seikkailut eivät aina olleet läheskään noin loogisia. Mutta sitäkin hienompia ne olivat.
 |
Lee Falk & Phil Davis: Taika -Jim III
Toim: Olavi Salmi
Apulehdet Oy 1971
Mitä sanotte kaverista joka pukeutuu viittaan, smokkiin ja silinterihattuun kalaankin lähtiessään? Hänen kaverinsa, afrikkalainen prinssi taas pukeutuu jatkuvasti leopardinnahkaan ja shortseihin. Hän opiskeli taikurikoulussa Tiibetissä opettajinaan ilkeä Luciphor (eikö kukaan tajunnut sitä edes nimestä?), ja lempeä suurmestari Theron. Hän asuu huipputurvallisessa “Xanadussa” joka on vähän kuin Graceland tai Neverland, monen portin ja salakulkutien takana, vuoren huipulla. Hänellä on ilkeä kaksoisveli ja hankala sisko, tyttöystävä on kuninkaallista sukua. On selvää ettei sarjan luojalla Lee Falkilla ollut alkuunkaan mielessä tehdä realistista seikkailusarjaa. Lähestymistapa muistuttaa enemmänkin vanhoja myyttejä tai satuja, joissa ihmevoimia omaava sankari joutuu merkillisiin paikkoihin ja tilanteisiin.
Kirjallisuutta opiskellut Falk olikin tutustunut vanhoihin taruihin ja historiallisiin kertomuksiin, puolet Mandrakesta tulee sieltä ja toinen sekavan levottomista pulp-kertomuksista. Vanhoissa pulp-lehdissä, halvoissa lukemistolehdissä oli jo ainakin 1920-luvulta lähtien seikkaillut jos jonkinlaista hypnoosin tai taikuuden mestaria ja julkaistu muuten vain mystisiä novelleja ja kertomuksia.
Yli kuudenkymmenen vuoden ajan ilmestyneellä sarjalla on ollut monta vaihetta. Alkuaikojen synkeiden pulp-kuvioiden jälkeen siirryttiin 1940-luvun loppupuolen paikkeilla kevyempään fantasiaan, jonka kuvaamisessa sarjan piirtäjä Phil Davis oli erinomainen.
Piirtäjän vaihdettua toiseksi 1960-luvulla, olivat ajatkin muuttuneet. Fred Fredericksin piirtämänä Taika-Jim modernisoitiin agenttikaudelle ja hän sai Xanadun tukikohtansa, homman kansainvälisessä Inter-Intelissä ja vastaansa järjestäytynyttä superrikollisuutta, suuruudenhulluja Bond-tyylin konnia.
 |
|
Taika-Jimin vastustajia. Melkoinen galleria!
|
Kovin realistisiksi tarinat eivät muuttuneet vaikka puhdas fantasia jäikin jossain määrin taka-alalle.
Tämän nimenomaisen vihkosen sarjat ovat mielenkiintoisesti tältä murroskaudelta. Nidotun kirjasen ensimmäinen tarina Kobran myrkky tappaa on Fredericksin ensimmäinen tekno-agenttikauden jakso. Toinen tarina Kasvot jäässä juuri täsmälleen siltä kaudelta jossa piirtäjä vaihtui. Molemmat vuodelta 1965. Ero on silti melkoinen. Ilmeisesti Mandraken kohdalla tehtiin samanlainen tietoinen modernisointi kuin joku vuosi aiemmin oli tehty toisen Falkin luoman sarjan, Fantomin eli Mustanaamion, kanssa.
Kobran myrkky -jakson alkuun esitellään Inter-Intel nopeasti, vaikka tämä ei taida olla ensimmäinen maininta sarjassa. Mandraken ja monen muun sanomalehtisarjan tyyliin on kuulunut tällainen tietojen kertaaminen, uusia lukijoita silmällä pitäen. Narda, Taika-Jim ja Lothar matkaavat avoautollaan kohti Xanadua. Inter-Intel “on kansainvälinen järjestö, joka toimittaa tietoja eri maiden oikeuslaitoksille”, selittää Taika-Jim Lotharin ihmetellessä Xanadun itsestään avautuvia ja sulkeutuvia portteja.
Sitten näytetään nopeasti sarja yllättäviä kuolintapauksia, suuren pankin johtaja, kuuluisa jockey ja “erään maan” (ilmeisen demokraattinen) vasta valittu johtaja kuolevat yhtäkkiä. Sitten kuvaan tulee ovi jossa lukee “Inter-Intel – yksityinen” sen takaa tulevat puhekuplat huutavat: “Murhia? Ehkä. Ei todisteita!” “Paitsi yksi! Lähdetään tapaamaan Taika-Jimiä heti!”
Poliisien ja Inter-Intelin edustajien saapuessa Xanaduun näytetään sarjassa usein ja aina lähes samanlaisena toistettu jakso tämän Taika-Jimin oman pääkalloluolan turvajärjestelyistä. “Portit aukeavat!” “Portit sulkeutuvat takanamme!” Äkkiä edessä on syvä kuilu! “Kuilu meni umpeen hieman ennen kuin ajoimme siihen!” “Minkälainen paikka tämä oikein on!?” Viimeinen on tunneliksi avautuva pystysuora seinä.
Upean Xanadun tiloissa on mm. laboratorio ja “pimeähuone” (varmaankin pimiö) sekä tähtitorni(!). Taika-Jim on omien sanojensa mukaan saanut kaiken “lahjana eräältä ystävällismieliseltä valtiolta – jonka laskuun työskentelin.” Olisiko joku Etelä-Amerikan valtio?
Xanadun konnagalleriaa tutkiessa selviää että murhien takana on kuolleeksi luultu Kobra. Hän on Taika-Jimin entinen opettaja Tiibetin taikakoulusta. Kobran tietää siitä että hän jättää kiemuralla olevan kobran näköisen sormenjälkensä rikospaikalle. Se onkin ainoa mitä tyypin sormista jää, sillä Kobra on käsitellyt näppinsä jotenkin että varsinaiset sormenjäljet ovat kadonneet. Onpas huolimatonta siltikin.
No sitten Kobra houkutellaan hyökkäämään Taika-Jimin kimppuun, jotta tämä palaneen naamansa metallinaamion taakse piilottanut kaapuveikko saataisiin kiikkiin. Ensin Kobra yrittää lähettää pommin kauko-ohjatun pakettiauton avulla Xanadun huipulle, mutta se putoaa kuiluun. Sitten paikalle tulee imukupeilla ja pommilla varustettu hypnotisoitu kiipeilijä. Kolmanneksi Kobra lähettää pommikoneen paikalle. Mikään ei onnistu, Taika-Jim tunnistaa poliisiksi naamioituneen Kobran kätyrin kämmenselkään tatuoidusta kobrasta. Kätevää hyviksille että nämä salaseuralaiset aina tatueeraavat tunnusmerkkinsä näkyvälle paikalle.
Lopulta päästään Kobran piilopaikkaan, moskeijan näköiseen hautaustoimistoon! Portin kyltissä lukee “Venn Ohmm, Mortician”. Siellä Kobra istuu tunkkaisessa kellarissaan valtaistuimellaan katsellen vakoilu-TV-ruutujaan ja seinällä on tietysti maailmankartta nuppineuloineen.
Taika-Jim välttää paikan ansat ja on lopulta nenätysten Kobran kanssa. Viimeisenkin ansan, pyörivät partaveitsen terävät ropelit luodinkestävän lasitötterön sisällä Taika-Jim välttää haastaessaan turhamaisen (tietysti!) Kobran hypnotisointikaksintaisteluun. Kobran tahdonvoima luhistuu. “Liikaa-liikaa–! “Sinä vapautat minut sinun täytyy–“.
Lopputuoksinassa koko paikka syttyy tuleen ja Kobra pakenee yhdellä rakennuksen torneista – se kun on raketti! “Kobra valitsi mieluummin kuoleman kuin antautumisen. Tuosta raketista ei ollut ulospääsyä-” lausuu poliisipäällikkö. “Niinpä kai. Vaikka tiedä häntä” vastaa Taika-Jim enigmaattisesti ja tiedämme että tämä ei jäänyt tähän.
Kasvot jäässä on omalla tavallaan mielenkiintoisempi. Ei tarinaltaan, vaan siksi että tämän jakson aikana Fredericks astuu sarjan piirtäjän ruoriin. Tarina on vielä vanhan ajan Taika-Jimiä mystisine ja myyttisine aineksineen. Ja tietysti hupsuine. On muinaista sivilisaatiota ja ufoja ja eskimoita ja viidakoita pohjoisnavalla ja ties mitä.
Alkuun näytetään elokuvamainen prologi, jossa eskimot melovat jääkarhua metsästäessään jäälautalle. Toinen heistä sattuu katsomaan kristallinkirkkaan(!) jäälautan sisälle, nähdäkseen vaaleatukkaisen komean muukalaisen jäätyneenä sen uumeniin. Kun vaalean miehen silmät aukeavat, pakenevat inuiitit huutaen paikalta vimmatusti meloen.
Sitten mennään, ikään kuin tähän väliin kuuluvien alkutekstien jälkeen seuraamaan vakioporukkamme, Nardan, Taika-Jimin ja Lotharin, lähtöä onkimisreissulle. He lähtevät matkaan rikkaan kaljupään eversti Bartonin jahdilla. Välillä näytetään pari ruutua etelämmäs ajelehtivista ja sulavista jäävuorista. Arvaatteko jo mitä kohta tapahtuu?
Nardan onkeen tarttuu iso vonkale. Se on tietysti tämä edellä esitelty kultatukkainen kaveri jäävuoren sisältä. Tyyppi havaitaan kaikkien ihmetykseksi eläväksi ja nostetaan kansituolille sulamaan. “Kuluu päivä ja kuluu yö… muukalainen pysyy liikkumattomana… aivan kuin se olisi sulanut koko ajan… ja kuunnellut…” Sitten yhtäkkiä: “Anteeksi, nyt olen omaksunut teidän kielenne, saisinko lasillisen vettä?”
Selviää että kaveri on ollut jäissä 60 000 vuotta! “Varjostani voin paikallistaa itseni… Synnyin ja elin 1000 mailin päässä tuohon suuntaan.” hän selittää. Se tarkoittaa lähellä pohjoisnapaa! Tajutessaan olevansa 60 000 vuoden ja 1000 mailin päässä kotoa hän saa raivokohtauksen, jonka vain Lothar saa lopetettua.
 |
|
Outo muukalainen riehuu.
|
“Ilmeisesti olemme tekemisissä hullun kanssa joka väittää olevansa 60 000 vuotta vanha.. ja kiivaan sellaisen…” eversti Barton tuumii.
Taika-Jim päättää hypnotisoida jäämiehen saadakseen totuuden selville. Hypnoosikuvat heijastetaan miehen silmistä valkokankaalle. Nähdään rehevä trooppinen maisema, kauniita rakennuksia, suihkulähteitä, komeita ihmisiä… Se oli jäämiehen kotiseutua jota kutsutaan Yorkdoniksi. Mies näyttää sijainnin karttapallolta. “Tuossa paikassa, pohjoisnavalla? Avoin paikka, jossa oli palmuja, nurmikenttiä ja kukkasia?”, ihmettelee Taika-Jim. “Olen aivan varma asiasta. Olen loistava merenkulkija, tunnen maapallon ja olen ollut kolmasti kuussakin.”
Seuraavaksi mennään paikan päälle, lähelle pohjoisnapaa, helikopterilla. Vaan eihän siellä ole muuta kuin jäätä. Tavallisen näköinen susi kyllä jolkottelee jäälakeuksilla. “Minun kotipaikkani, koko rakkauteni… kolmen mailin jääkerroksen alla!” Jäämies kertoo sitten koko tarinansa. “Kuten te näitte ajatuksistani… se oli lämmin, hyvin kaunis paikka.. meillä oli moottoreita ja koneita, ei samanlaisia kuin teillä. Me käytimme auringonvalon energiaa… joka oli maa-, meri ja ilma-alustemme voimanlähteenä.” “Kaikki tämä 60 000 vuotta sitten!”, äimistelee Taika-Jim.
“Sitten… pitempiä talvia… meidän sääennustajamme sanoivat.. koko maapallo muuttuu jäiseksi…” jatkaa jäämies, Opolo nimeltään, tarinaansa. “Me nauroimme sille… rakas Andranani ja minä…” Andrana oli Opolon rakastettu. Hänen paras ystävänsä oli kemisti Natas. “En vielä uskonut että hän halusi Andranan omakseen”. Tässä vaiheessa Mandrake herää kysymään: “Odottakaahan… jos kerran elitte 60 000 vuotta sitten… kuinka olette elossa vieläkin?”
Mutta Opolo jatkaa tarinaansa. Paikka alkoi kylmentyä, palmut jäätyivät. “Natas on niin kylmää! Mitä se merkitsee?” “Maapallo muuttuu jääksi, älä pelkää, Andrana.. minä keksin kyllä keinon!” sanoo petollinen Natas tässä Opolon muisteluksessa. Natas oli keksinyt horrosjuoman, jota juotuaan he voisivat nukkua kunnes kaikki on jälleen sulanut. “Heräämme sitten kun kaikki on lämmintä”. Opolo ja Andrana joivat pahaa aavistamatta maljan.
Opolo kaatui päätään pitäen maahan, “Tunnen itseni uniseksi… entä te?”, kysyi hän. “En tunne mitään”, vastasi Andrana. “Ei ihme Andrana, koska sinä ja minä joimme tavallista vettä!”. Ja niin Natas kaappasi Andranan syliinsä ja riensi kohti lentolautasta jättäen kohmeisen ja sammumaisillaan olevan Opolon pikavauhtia jäätyvän kaupungin keskelle. “Sitten kaikki musteni, Natasin rohdon ansiosta – ja olin horrostilassa vuosisatoja”.
Aivan yhtäkkiä nähdään ruutu jossa laskuvarjo putoaa jäärailoon. Onkohan tästä jäänyt jotain välistä pois. Joka tapauksessa selviää että kuiluun on hypännyt Opolo joka on nähnyt siellä jotain kiitävää. “Hän sanoi.. näen aluksen…” Jäärailo sulkeutuu ja kaikki näyttää olevan ohi. Sitten Lee Falk kehittää ja esittää Taika-Jimin suulla teorian ihmiskunnan historiasta.
 |
|
Lee Falk selvittää myyttien alkuperää.
|
“Kummallinen tarina. Jos se on totta se olisi uusi selitys ihmiskunnan historiasta. Se ratkaisisi ikivanhan arvoituksen. Ensin oli Neandertalin ihminen, raaka ja apinamainen… sitten ilmestyi uusi tyyppi – kookas, komea Gro-Magnonin ihminen, missä ja miten, emme tiedä. Opolo kutsui kaupunkiaan Gro-Magnoniksi, se sijaitsi lähellä pohjoisnapaa. Opolo kertoi miten paksu jääkerros pakotti hönen kansansa kohti etelää. Kuinka he taistelivat luolamiehiä vastaan… Nähdessään heidät viimeksi he olivat jo palaamassa takaisin villi-ihmisen asteelle”. Kuvassa turkisasuiset ihmiset heiluttelevat nuijiaan ja huutavat lentoaluksellaan lentelevän Opolon perään “Opolo! Opolo!” Olipa nopea taantuma!
Ihan lopuksi seuraa epilogi, jossa kalastusalukselle palannut Taika-Jim mietiskelee tapahtuneita yöaikaan laivan kannella. Yhtäkkiä jostain lennähtää Opolon lentoalus ohi josta heitetään Taika-Jimin jalkojen juureen papyryskäärö. Kirje on Opololta. Hän oli railoon hypätessään nähnyt vanhan aluksensa (jonka piti olla kolmen mailin jääkerroksen alla). Aluksessa makasi yhä hänen rakastettunsa Andrana, joka oli kohtalokkaana päivänä 60 000 vuotta sitten tyrmännyt Natasin (tämä kerrotaan siis kirjeessä) ja juonut tämän unirohtoa.
Niin sitten Andrana oli nukahtanut lentoalukseen Opolo lähettyvillään. Takaumaruudussa näytetään Opolo hankeen tuupertuneena vain muutaman metrin päässä lentoaluksesta. Miten hiivatissa sitten Opolo oli ajelehtinut 1000 mailin päähän avomerelle ja Andrana oli säilynyt paikoillaan? No hälläkö väliä, pikkuseikat eivät saa häiritä tarinaa. Lopuksi Opolo ja Andrana kertovat lentäneensä Saturnuksen toiseen kuuhun, kun elo Maapallolla tuntui nykyisellään olleen turhan raakalaismaista (kuvissa näytetään viidakkosotaa ja lompakkovarkaus kaupungin kadulla).
Tämän jakson aikana siis piirtäjä vaihtuu. Tämä sunnuntaisarja julkaistiin alunperin vuonna 1965. Fredericksin ensimmäinen näyttäisi olevan 20.6.1965 päivätty sivu. Mutta edellinen piirtäjä Phil Davis kuoli jo joulukuussa 1964. Mitäs tämä on? Kuka piirsi sarjaa väliaikana? Davisin vaimo Martha. Hän oli muotisuunnittelija ja oli ottanut osaa sarjan piirtämiseen jo pitkään, piirtäen lähinnä naishahmojen vaatteita. Martha piirsi tarinan alun, joka näyttääkin melko oudolta ja vähän kömpelöltä. Tämän albumin ykköstarina onkin tätä jäämiesseikkailua seuraava jakso. Niin, huomasittekin että Phil Davis ei sitten piirtänyt mitään tähän kirjaseen vaikka saikin kanteen nimensä.
Listataan vielä tarkat tiedot sarjoista nippelitiedon ystäville:
The Cobra Returns 29.08.1965 – 03.04.1966
The Traveller’s Tale 21.03.1965 – 22.08.1965
Kirjoittiko Falk juttunsa vasemmalla kädellä (vai oikealla jalalla)? Tekikö hän tähällisesti höpsöjä tarinoita? Vai oliko hän oikeasti välillä näinkin naiivi
vai uunottiko hän sittenkin kaikkia ja kyse onkin huimasta satiirista?
Tästedes Hämärä ilmestyy satunnaisesti. Kirjoittaja vetoaa kiireisiinsä. Juttuja ilmestyy sitä mukaa kun löydän käteeni sopivan outoja juttuja.