Syvästi tunteva ja raskaasti ryyppäävä Ankardo on 12 albuminsa aikana ehtinyt kokea melkoisen maailmanmuutoksen. Tavallisen ihmistilan navetan takana sijainneen Freddon kapakan karvaiset asiakkaat ovat vähitellen kansoittaneet koko Ankardon planeetan.
 |
Albumin alussa Ankardolla keittää pahasti. Kahdeksan tunnin savuton lento teettää kovat nikkikset ketjupolttajalle. Vasta muutaman lääkintöhallituksen vastaisen savuhörpyn jälkeen etsivämme voi keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä. Jossakin keskellä vinksahtanutta Sokal-Disney-Amerikkaa sijaitsee Crowtownin kaupunki. Siellä Ankardon vastaanottaa asianajaja Bill Keegan, joka buldoggin olemus muistuttaa kovasti Orson Wellesin roolihahmoa Pahan kosketuksessa.
Keegan on kuitenkin leppoisampi ja kohtaloonsa alistunut. Hänen pitäisi puolustaa 25-vuotiasta ranskalaista kotiopettajatarta, Vanessaa, joka on löydetty verekseltään isäntäperheensä sohvalta, vahvasti huumaantuneessa tilassa. Vieressä lattialla retkottivat isäntäparin puhkotut ruumiit, ja Vanessan kädessä (käpälässä?) oli yhä seinältä tempaistu tappoväline, sisällissodan aikainen miekka.
Ankardon on palkannut paikalle Vanessan koulu, arvostettu ranskalainen kotiopettajatarien oppilaitos. Koulu pelkää hyvän maailmanlaajuisen maineensa vaarantuvan jos Vanessa tuomitaan. Niinpä Ankardolla on vain yksi vaihtoehto: Vanessan on oltava syytön, vaikka todisteet osoittavat kaikkea muuta.
Columbon ankistisella vastineella on omat heikkoutensa, eikä niistä vähäisin ole toistuva ihastuminen kohtalokkaisiiin kauniisiin neitoihin, olivatpa nämä sitten kurkia, kissoja tai koiria, kuten tässä albumissa. Kun Ankardo näkee puolustettavansa, koiraneito Vanessan, se on taas menoa.
Sokal laatii kahdentyyppisiä tarinoita. Joko apokalyptisia synkistelyjä (Salaisuuksien tunkio) tai sitten hyvinkin läheltä normaaleja dekkareita liippaavia mysteerejä (Ei kuutamoa katuojaan). Jälkimmäisissä hän tuntuu onnistuvan paremmin, kuten nyt tässä Hoitajan veriset kädet-tarinassa. Parodiaa unohtamatta. Amerikkalaisuudesta saisi enemmänkin irvattavaa, mutta tarina on varsin hillitty eikä levittäydy puitteidensa ulkopuolelle. Albumin muutama englanninkielinen repliikki on jätetty alkuperäistä, ranskankielistä versiota vastaavaan asuun. Niistä välittyy ranskalainen asenne tuota f-alkuisia sanoja suosivaa barbaarikieltä kohtaan.
Hoitajan veriset kädet tekee pilaa amerikkalaisten niin rakastamista oikeussalisarjoista ja -elokuvista. Koko albumi on tehty tähän formaattiin. Aiemmin mainittu Pahan kosketus kummittelee taustalla, mutta muuten homma menee aivan tv-draamamuodossa. Oikeussalin yleisö, tuomaria ja valamiehistöä myöten, hihkuu kun Ankardo kaivelee todistusaineistoa hitaasti mutta varmasti pyörivistä aivorattaistaan. Kun juonirunko on koossa, osoittautuu, ettei tämän oikeusdraaman päätös todellisuudessa mitenkään kestäisi lähempää tarkastelua. Mutta mitäs siitä, eihän Matlockkaan välittänyt. Komisario Palmu ehkä olisi. Sekä Ankardo, mutta hän on jälleen kerran myöhässä.
Albumin tarina on varsin tiukkaan pakattu, jälleen tv-kerrontaa hieman muistuttaen. Leikkaukset ovat nopeita ja ruudut on rajattu hyvin tiiviisti. Myös vähäeleinen väritys muistuttaa Ankardon film noir-taustasta, ja toimii mainiosti tässä albumissa.
Hoitajan veriset kädet ei ole kymmeniä lukukertoja kestävä ikiklassikko, mutta oikein mainio avaus uudelle sarjakuvavuodelle!
Benoit Sokal – Pascal Regnauld:
Hoitajan veriset kädet
(Canardo: La nurse aux mains sanglantes)
Suomentanut Juhani Tolvanen.
Tekstannut Jari Rasi.
Jalava 2004