Divariharrastajan kaksi rakkautta
En ollut vielä kouluikäinenkään, kun isäni vei minut ensi kerran divariin joskus 1970-luvun lopulla. Kyseessä oli Kankaanpään divari, tai mikä lie osto- ja myyntiliike, jota piti iso tumma mies nimeltään Jali jonkin liikehuoneiston alakerran varastossa. Siellä oli vaikka mitä roinaa, vanhoja vaatteita ja huonekaluja. Minä en kuitenkaan nähnyt kuin sarjakuvat.
Sarjakuvien suhteen makuni oli rajoittunut. Hamusin lähinnä vain kahta laatua: Tex Willereitä ja Aku Ankan taskukirjoja. Willerit maksoivat markan ja taskarit kaksi markkaa. Näin oli hamaan tappiin saakka. Aloitin koulunkäynnin vuonna 1979 ja vierailuistani kyseisessä divarissa tuli itsenäisiä. Vähäiset taskurahani hupenivat sinne lähes viimeistä latia myöden. Ennen pitkää Tex Willeristä oli kasassa minulle rakkaimmat vuosikerrat 1976-79 sekä joitakin irtonumeroita ja taskareista kaikki ilmestyneet numerot.
 |
En muista, missä vaiheessa kokoelmani karttuivat Aku Ankan taskukirjalla numero 27, nimeltään Mikki on suurin. Tuntuu kuin se olisi ollut minulla aina. Uutena en ole sitä kuitenkaan ostanut (eikä kolmivuotias paljon mitään muutenkaan ostele…). Olen aina ollut divarihaahuilija. Ensimmäisen kerran ostin Tex Willerin R-kioskilta vuonna 1981 ja sekin kirpaisi sen verran pahasti, että seuraavaan kertaan meni varmaan pari vuotta. Taskukirjan taisin raapaista kiskalta mukaai ehkä ensi kerran 1983, minkä jälkeen kaikki uudet numerot tuli hetken aikaa hommattua käyttämättöminä.
Alkuperäisen taskarini nro 27 kohtalo oli kurja. Teini-iän tyhmyydenpuuskassa kannoin kaikki willerini ja taskarini, 86 ensimmäistä numeroa, divariin. Kyseessä ei enää ollut Jalin ihmemaa, vaan Kauhavan Taide ja kehys, jossa sivubisneksenä oli divarin pyörittäminen. Rahaa sain alle kaikkien torihintojen. Aikuisiällä nämä sitten tuli kerättyä uudestaan Tampereen divareista. Nyt huomaan, että eipä enää vastaan tullut kyseisen taskarin ykköspainosta. Vaan eipä sillä väliä ole, sisältö ratkaisee.
Romano Scarpan klassikko ja muutkin mestariteokset
 |
|
Scarpan unijakso
|
Kyseisen taskukirjan aloitustarina ja kruununjalokivi on Mikki Hiiri ja irokeesikaulanauha. Siitä on syöpynyt mieleeni Mikin unijakso ja pyörtymiset. Pienenä lapsena en erottanut piirtäjien tyylejä toisistaan. Arvelin kai, että Walt Disneyhän senkin tarinan on tehnyt kuten kaikki muutkin jutut. Kouluikäisenä aloin viimein tunnistamaan eri piirtäjien kuvitustyylit. Nimet kuvitustyylien takana selvisivät kuitenkin vasta joskus aikuisiässä. Romano Scarpan nimen olen osannut yhdistää Irokeesikaulanauhaan jo kauan. Ehkäpä se johtuu siitä, että tarina on uusittu jo muutamaan otteeseen.
Luin kyseisen taskarin nyt monen vuoden, ehkä vuosikymmenenkin, tauon jälkeen. Irokeesikaulanauha on kieltämättä suurenmoinen, vaikka sen maineesta johtuen odotinkin enemmän. Mustan Pekan ja Hertan, joka tarinassa on nimetty Tytteliksi, valtaisa rikollisjärjestö ja sen tuhoaminen olisi ansainnut enemmän huomiota. Mutta kuten John Wayne on elokuvistaan sanonut, muutama suurenmoinen kohtaus muiden otosten ollessa vankkaa ammattilaisen rutiinia, tekee filmistä unohtumattoman. Sama pätee sarjakuvaan. Irokeesikaulanauhassa SE kohtaus on juuri Mikin unijaksot.
Vaan entäpä ne muut tarinat? Ennen tätä uusinta lukukertaa en ollut selvittänyt muiden piirtäjien nimiä. Pieni selaus auttoi heti jäljille. Maanvaivaksi saakka rasittavien esi-ja välinäytösten lomaan on sovitettu kolme muutakin upeaa Mikki-tarinaa. Ja kaksi seuraavaa seikkailua näyttää ihan Carpilta… Ja induckshan sen lopullisesti vahvistaa: Carpiahan ne! Tarinat ovat vuosilta 1961 ja 1960 eli saman aikakauden tuotoksia kuin Irokeesikaulanauha, joka on vuodelta 1960.
 |
|
Carpin ilmeikästä menoa
|
Ja hyvänen aika! Tämä taskukirja sen viimeistään todistaa: Giovan Battista Carpi on täysin Scarpaan rinnastettava nero. Italiassahan tämä on aina tiedetty ja tunnustettu. Ihan käsittämätöntä, että Suomessa hän on jäänyt Scarpan, Cavazzanon, ja Massimo De Vitan varjoon. Häneltä ei ole julkaistu ainuttakaan hänen nimeään kantavaa erikoisjulkaisua, ei teemataskaria tai kovakantista koosteteosta, mikä on suuri vääryys. Onneksi sentään Roope-Setä –lehden toimituskunta on viime vuosina oivaltanut hänen arvonsa ja julkaissut häneltä tarinoita, jotka todellakin ansaitsevat arvonimen “klassikko”.
Mikki ja Hessu Hessunperän perintö on kaikella tapaa nokkela, Carlo Chendin kirjoittama, seikkailu, jossa pääosan varastaa sukkeli-suklaarasia, jonka löytyminen toisi Eka Vekaran koiralle (vai mikä lie…) Pflipille perinnön. Muistan lapsena ihmetelleeni, että kuinka kummassa Hessun hassu kaveri Kallu polttaa suklaapatukkaa kuin savuketta ikään. Jossain vaiheessa oivalsin, että taskaritoimitushan se oli halunnut estää lukijoiden lankeamisen paheiden tielle. Toimituksen juoni toimi hyvin. Minusta ei koskaan tullut tupakoitsijaa. Sen sijaan karkin mässytys on ollut valtaisaa, ja vielä edelleenkin sukkeli toimii minulla synonyyminä suklaalle.
Mikki ja Keltaisen meren rosvot jää vain aavistuksen kahden edeltävän tarinan varjoon. Minni joutuu Keltaisella merellä Mustan Pekan koplan sieppaamaksi, mikä saa Mikin ja Hessun, jälkimmäinen unohtumattomasti Maharadzaksi pukeutuneena, rientämään apuun. Mikin idea roistojen laivan tuhoamiseksi tupajumien avulla on tuntunut aikaisemmilla lukukerroilla mukavalta ajatukselta. Omaperäinen ideahan se onkin, mutta nyt se vaikuttaa vähän päälle liimatulta tempulta.
 |
|
Kavala Irma ja puuterirasia
|
Viimeisen tarinan, Mikki ja hypnoosiaivastusjauhe, piirtäjän tyyliin en heti osannutkaan yhdistää nimeä. Inducksista oli luntattava: Giulio Chierchini. Niinpä tietenkin, hävettää kun en itse tunnistanut. Chierchinin uhkaava tunnelma ja harvinaisen häijyt konnannaamat iskostuivat mieleeni taskari vitosen klassikoista Mikki ja taikasormus sekä Mikki Hiiri ja Matamorojen timantit. Chierchinin Mikki-tarinoita on varhaisten taskaritarinoiden jälkeen julkaistu Suomessa rikollisen vähän.
Gian Giacomo Dalmasson kirjoittama seikkailu on jännittävä mutta loppuratkaisultaan vähän töksähtävä. Parhaiten mieleen tarinasta on jäänyt kauniin mutta katalan Irma-neitosen hypnotisoiva puuteri. Merkillepantavaa on, että Mustan Pekan tilalla tarinassa kelmeilee vielä Jopi Jalkapuoli. Kyseessä lienee ihan viimeisiä kertoja ennen kuin Jopista lopullisesti muotoutui Musta Pekka. Kahdessa muussa taskarin tarinassa, jotka on kirjoitettu samana vuonna eli 1960, esiintyykin jo Pekka.
Ehdotonta taskarieliittä
Kaikkiaan opus on taskukirjojen ehdotonta eliittiä. Jokainen tarina on jättänyt allekirjoittaneeseen pysyvän muistijäljen. Alkuvuosina Mikki ja Aku –taskarit vuorottelivat, mutta pian Mikki-pokkarit jäivät vähemmistöön. Tämä on vasta seitsemäs Mikki-taskari. Kaikki tarinat ovat valmistuneet 1960-luvun alussa. Ilmiselvästi opukseen on koostettu tuon ajanjakson Mikki-tarinoiden kerma. Nykyään tällaisia opuksia ei yksinkertaisesti vaan enää osata tehdä. Uusista tekijöistä ei ole vanhojen mestareiden kenkiin (piristävänä poikkeuksena säännöstä on Casty), eikä Italian ehtymättömän tuntuisesta julkaisemattomien klassikkotarinoiden varastosta varmasti löydy enää tämän tason tarinoita. Ei ainakaan neljää julkaistavaksi samalla kertaa.
Elän toivossa, että ensimmäiset taskarit julkaistaisiin vielä kerran ja tällä kertaa kokonaan väreissä. Näin siitäkin huolimatta, että en lapsena koskaan pitänyt julkaisujen mustavalkoisia sivuja epämiellyttävinä lukea. Ainoastaan ihmettelin, että mistä moinen menettely johtuu. Ihmettely katosi lukunautinnon alkaessa ja tarinoiden temmattua mukaansa.
1970-luvun taskareista voi keskustella täällä.