Hassujen eläinhahmojen sarjakuvasta vakavaa tutkimusta!

CARL BARKS: Ankkamestarin salaisuuus

Teksti, taitto ja kannet: Timo Ronkainen

Kustantaja: Zum Teufel, Turku
Painopaikka: Printon Trükikoda, Viro 2018
ISBN: 978-952-5754-70-4
Mitat: 272 s., sid. 148 x 210 mm
OVH: 24,95

Suomessa julkaistaan hyvin harvoin tietokirjoja sarjakuvista. Maaliskuussa 2018 kuitenkin julkaistiin sarjakuvaneuvos Timo Ronkaisen kirjoittama ja Zum Teufelin julkaisema Carl Barks: Ankkamestarin salaisuus. Julkaisija on määritellyt teoksen esseekokoelmaksi. Ja toden totta, opus koostuu seitsemästätoista Carl Barksin ankkasarjoja käsittelevästä esseestä, joista suurin osa on julkaistu aiemmin Ankkalinnan pamauksessa. Mukana on muutama ihan uusi essee, ja kaikkia vanhojakin on päivitetty. On makuasia, ovatko kirjan tekstit lopulta tutkielmaesseitä vai tutkimuskirjallisuutta. Ronkainen on merkinnyt käyttämänsä lähteet erittäin tarkasti ja huolella sekä pitäytyy päätelmissään faktatiedossa.

Kirjassa saa ansiokkaan käsittelyn mm. Barksin henkilöhistoria, taiteilijan käyttämä kirjallisuus, Roope Ankan kehitysvaiheet, erilaiset yhteisöt, kauhutarinat, Barksin suhtautuminen huuhaa-tieteisiin sekä Barksin ura taidemaalarina vain muutamia aiheita mainitakseni. Kirjoittaja pureutuu jokaiseen valitsemaansa teemaan innolla, asiantuntemuksella sekä asian vaativalla vakavuudella. Tekstit ovat kohtalaisen lyhyitä ja ne koukuttavat lukemaan kunkin esseen saman tien loppuun. Kirjoituksissa ei pitäydytä suppeasti pelkässä sarjakuvassa, vaan niissä ruoditaan kattavasti kunkin aihepiirin kontekstia, millä on lukijaan yleissivistävä vaikutus. Ronkaisen tekstit ovat kieliopilliseti viimeisteltyjä.

Kirjoittaja on itse myös taittanut kirjan ja laatinut siihen päälle kansikuvankin. Kansikuva on kieltämättä erinomainen. Kirjassa on käytetty kohtuullisen paljon mustavalkokuvitusta, mikä on aihepiiristä johtuen hyvinkin luonnollista. Pieni osa kuvista on kuitenkin melko pieniä ja tuhruisia, mikä johtuu siitä, että on käytetty myös alkujaan värillisiä kuvia. Kirjan sivukoko on pienempi kuin esimerkiksi Aku Ankka –lehdessä, joten siksi jotkin kuvat ovat pienempiä kuin alkuperäisjulkaisuissa. Kaikista kuvista saa kuitenkin selvän, ja ne kertovat lukijalle kaiken oleellisen. Kirjassa ei juurikaan ole puutteita. Sisällysluettelossa on toki pieni numerointivirhe, ja viimeisessä luvussa olisi voinut olla vielä pieni arvio Carl Barksin parhaista sarjoista, joka on uusin Barksin tarinoista koostettu kirjasarja. Mainitut pikkuseikat eivät kuitenkaan alenna lainkaan tämän mainion tietokirjan arvoa. Ankkamestarin salaisuus kuuluu ehdottomasti jokaisen sarjakuvaharrastajan kirjahyllyyn.

Sammy: Gorilloja hepenissä

Sammy: Gorilloja hepenissä
Kustantaja: ZOOM Teufel, 2018
Teksti: Raul Cauvin
Kuvitus: Berck
Käännös: Anssi Rauhala
Layout: Alf Steinsvik
210 × 297 mm, nelivärinen, 48 sivua
ISBN: 978-952-5745-61-2
13,95 €

Suomessa ei kannata enää julkaista sarjakuvaa! Hyvä, että tuota ’totuutta’ eivät usko esimerkiksi ZOOM Teufelin tai Sinisen Jäniksen väki. Näistä ensin mainittu taistelee kyseistä väitettä vastaan mm. tuomalla markkinoille vanhan tutun Sammyn, jossa seikkailut sijoittuvat Chicagoon 1920- ja 30-luvuille kieltolain ja sen jälkeiseen aikaan. Sarjaa on alettu julkaista alkukielisenä jo vuonna 1970 ja Suomessakin vuodesta 1973 lähtien aluksi Ruutu-lehdessä. Ensimmäinen uusi albumi on nimeltään Gorilloja hepenissä, ja se on julkaistu alun perin vuonna 1993. Tekijöinä ovat kuvittaja Berck (Arthur Berckmans) ja käsikirjoittaja Raul Cauvin, jotka tekivät sarjaa kahdestaan vuoteen 1994 saakka.

Totuus valkenee.
Totuus valkenee.

Tarina saa alkunsa siitä, että eräs tärkeä vanki karkaa vankilasta, ja peräänsä hän saa sarjan päähenkilöt Sammy Dayn alias Pikkuisen sekä pomonsa Jack Attawayn, kovaotteiset yksityisetsivät. Jäljet johtavat tanssiklubille, jossa on pelkästään miehiä – naisiksi pukeutuneina! Soppa sakenee, kun samat jäljet haistavat niin Al Capone kuin Eliot Ness. Cauvin luottaa komiikassaan toiston voimaan hieman samaan tapaan kuin Rene Goscinny aikoinaan Asterixeissa. Ja homma toimii! Tekijäkaksikko lähestyy hitusen arkaa aihetta, transvestisuutta, turhia kainostelematta, mikä nykyisen poliittisen korrektiuden aikakaudella tuntuu mukavan tuoreelta. Tekijäkaksikon sijasta kainostelemaan laitetaan raavaat hetorouroot, mikä kirvoittaa monet naurut.

Kuvittaja Berck piirsi pitkään siveltimellä, mutta on tässä vaiheessa jo siirtynyt käyttämään tussiterää, mikä hitusen alentaa seikkailun nostalgiakerrointa, sillä kuvat eivät näytä tismalleen samanlaisilta kuin sarjan alkupään albumeissa. Kuvitus on silti erittäin laadukasta. Samojen nostalgialasien läpi katsottuna aluksi vieroksuttaa myös albumin kirkkaat värit ja kiiltävä paperi. Homma ei vaan tunnu aidolta – ensimmäisen puolen sivun aikana. Kunnes Ruutu ja Non Stop –lehtien repaleisten sivujen jähmettämät aivot tajuavat, että kyllä tässä totta tosiaan ollaan aidon asian äärellä. Anssi Rauhalan käännöstyökin on mukavan perinnetietoista ja osaavaa, joten sekään ei jätä mitään toivomisen varaan.

Totuus on valjennut!
Totuus on valjennut!

Gorilloja hepenissä sijoittuu värikkään mutta epätasaisen albumisarjan selvästi hauskimmalle osastolle. Albumien arvottaminen absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen on tietenkin mahdotonta puuhaa, mutta kyllä tätä uskaltaa suositella sarjan vanhoille faneille. Kuten myös nuoremmille sarjakuvan harrastajille, sillä melko varmasti albumi onnistuu kirvoittamaan useamman kuin yhden huvittuneisuuden hörähdyksen kaikkein tosikoimmaltakin lukijalta.

Vielä ilouutinen sarjan faneille. Tämän vuoden puolella on julkaisukalenteriin merkitty vielä yksi Sammy-albumi. Ensi vuodellekin kaksi, mutta niiden julkaiseminen ei ole vielä varmaa. Tänä vuonna ilmestyvä albumi on tästäkin julkaisusta tutun parivaljakon tekemä, mutta kahdessa seuraavassa mahdollisesti ilmestyvässä kuvitusvastuun on ottanut Jean-Pol, jolta häneltäkin toki on Suomessa jo pari Sammy-albumia nähty vuonna 2004. Kukaties Sammyja saadaan enemmänkin. Näitähän on edelleen kymmenkunta kääntämättä suomeksi. Kaikki riippuu nyt julkaistavien albumien menekistä sekä siitä, kuinka yhteispainatukset osuvat kohdilleen tanskalaisen yhteistyökumppanin kanssa.

Keskustele Sammystä kvaakissa.

Corto Maltese: Ekvatoria

Corto Maletese: Ekvatoria
Kustantaja: Jalava, 2018
Teksti: Juan Días Canales
Kuvitus: Rubén Pellejero
Käännös: Heikki Kaukoranta
Taitto: Sisko Honkala
225 × 298 mm, nelivärinen, 76 sivua
ISBN: 978-951-887-571-3
32 €

Unen ja todellisuuden rajamailla liikkumista, mystisiä kaunottaria, suuria mysteerejä, kuvitus, joka saa raavaankin miehen herkistymään. Siinä tekijöitä, joista Hugo Prattin Corto Maltese –seikkailut tulivat tutuiksi. Monien mielestä oli suurta rienaamista, kun Corton tarinaa alettiin jatkaa uusien tekijöiden, Canales ja Pellejerero, voimin. Kävisikö Corto Malteselle samoin kuin Lucky Lukelle ja Asterixille, joita on parin viimeisen vuosikymmen aikana saanut toisinaan lukea myötähäpeää tuntien? Ensimmäinen osa, Keskiyön auringon alla, tukki monien epäilijöiden suut. Nyt on käsillä Corton uuden tulemisen toinen albumi – Ekvatoria. Onko tekijäkaksikolla into ja kunnianhimo riittänyt pitämään sarjakuvan tason edelleen korkealla?

Corto puhuu saarelle
Corto puhuu saarelle

Ekvatoriassa Corto on mystisen pappiskuninkaan Johanneksen peilin jäljillä. Matka vie Venetsiasta Aleksandriaan, sieltä Sansibariin ja edelleen Mombasaan ja vieläkin syvemmälle Afrikan sydämeen. Mukana on peräti kolme kaunotarta, osa mystisiä, osa ei, puhuva saari sekä liuta sivuhenkilöitä, joista osa on sympaattisia ja osa vähemmän sympaattisia. Ja lokkeja – niitä riittää! Prattmaisen Corto-tarinan ainekset ovat siis kasassa.

yhtäläisyyksia tarinoiden aluissa
yhtäläisyyksia tarinoiden aluissa

Tarinan suurin ongelma on kuitenkin itse Hugo Pratt. Vaikka kuinka pyrkisi nauttimaan sarjakuvasta ilman luutuneita ennakkokäsityksiä, niin tekijäkaksikko suorastaan pakottaa vertaamaan uutta albumia aikaisempiin mestariteoksiin. Albumin aloitusruudut ovat ratkaisultaan samanlaiset kuin Prattin tarinasta Tango tai Seikkailujen miehen jaksosta Somalian mies. Ratkaisu sinällään on hieno, mutta sitä ei kannata käyttää kenenkään muun kuin itse sarjan luojan, kun ollaan työstämässä uutta Corto Maltese –albumia. Nyt lukija saa käsityksen, että Canales ja Pellejero pyrkivät apinoimaan kaikessa Prattin tyyliä, mistä seuraa alitajuinen vertailu albumin muissakin osissa edesmenneen mestarin töihin. Eikä tämä vertailu ole aina eduksi uusille tekijöille. Kuvitus tuo mieleen Prattin tyylin varjostuksia ja ilmeitä myöten. Mutta kun se ei kuitenkaan ole ihan samanlaista kuin esikuvalla, niin pienet erot ärsyttävät. Tietty hienovaraisuus ja herkkyys kuvituksesta puuttuu. Sama tunnelma tulee kohtalokkaista kaunottarista: Corton ja neitokaisten flirttailu on hieman liian ilmiselvää. Tällainen vertailu on tietenkin epäreilua, mutta siltä olisi vältytty, mikäli seikkailu olisi ollut napsun tai kaksi enemmän uusien tekijöiden näköinen.

Heikin runoutta
Heikin runoutta

Lievä kopioinnin maku on onneksi vain pieni kärpänen keitossa, joka ei pitkään häiritse, jos on rohkeutta lusikoida soppaa suuhunsa. Tarina on hyvin rakennettu ja ilmavasti kerrottu. Tarpeellisille suvantokohdille ja tuijottelulle on varattu sopivasti tilaa. Corto Maltese on tällä kertaa suhteellisen passiivinen sivustakatsoja, vaikka pelastaakin mm. Winston Churchillin hengen. Seikkailun ihmiskohtalot kiinnostavat lukijaa. Tekijäkaksikko hyödyntää Prattin perintöä taidolla. Seikkailu on viihdyttävää, kerrassaan mainiota sunnuntai-iltapäivän raukeaa luettavaa. Heikki Kaukorantakin näyttää jälleen kerran, miksi hän on oikea mies kääntämään eurooppalaista laatusarjakuvaa suomeksi – hänen tekstinsä on kaunista ja rikasta.

Keskustele Corto Maltesesta Kvaakissa.

Gordon Livingstone (17.8.1934-19.6.2017)

Skottikuvittaja Gordon Checkley Livingstone teki Commando-lehden palveluksessa 39 vuoden uran. Häneltä on valmistunut ylivoimaisesti eniten tarinoita. Tämän lisäksi hänellä on sarjan kuvittajista ylivoimaisesti eniten ihailijoita.

Juoksupojasta piirtäjäksi

Commando laskettiin markkinoille 1961. Jo neljäs tarina, Mercy for None, oli Gordon Livingstonen piirtämä. Tarina on julkaistu Suomessa vasta Korkeajännityksen numerossa 1E/2013. Kotoisassa Korkeajännityssarjassa ensimmäinen Commando julkaistiin 1965. Samana vuonna julkaistiin Suomessa myös ensimmäinen Livingstonen piirtämä tarina: Tuhon hetki numerossa 11/1965. Se oli Commandon 141. tarina alkuperäiseltä nimeltään Dead of Night vuodelta 1964. Tästä alkoi Livingstonen tarinoiden putki, joka tuli emämaassa päätökseen 1999 ja joka Suomessa jatkuu edelleen kiitos varastossa olevien, meillä vielä julkaisemattomien tarinoiden. Vielä eläköitymisen jälkeenkin ammattimiehelle tarjottiin työtehtäviä Commando-tarinoiden parissa aina ulkomaita myöten, mutta Livingstone kohteliaan tiukasti torjui tarjoukset.

 Gordon Livingstone ja Protect Or Die -tarinaansa piirtämät sivut vuonna 1994
Gordon Livingstone ja Protect Or Die -tarinaansa piirtämät sivut vuonna 1994

Livingstone oli nuori mies, kun hän astui sarjakuvien pariin. Urheilua harrastava skottinuorukainen oli jättänyt koulunsa kesken jo 14-vuotiaana, ja siirtynyt erääseen lakitoimistoon juoksupojaksi. Työn hiljaisia hetkiä hän piristi piirtämällä. Gordonin pomo löysi piirrokset ja näytti niitä ystävälleen Norman Leelle, joka toimi pääkuvittajana John Lenge & Co -kustantamolla. Tämä poiki työtarjouksen apukuvittajaksi 16-vuotiaalle nuorukaiselle. Uusi työnantaja myös vuokrasi hänen palveluksiaan DC Thomsonille, jolle nuori Gordon alkoi kuvittaa naisten ja lasten lehtiä nimeltä Secrets, My Weekly ja The People’s Friend. DC Thomsonista oli tuleva hänen työnantajansa lähes 50 vuodeksi.

Piirtäjän ura katkesi vuonna 1952 kahdeksi vuodeksi, jolloin Livingstonen suoitti varusmiespaleluksen. Hänen asemapaikakseen valikoitui Saksa, jolloin armeijan käytännöt ja varusteet tulivat hänelle tutuiksi. Armeijan jälkeen hän jatkoi töitään samalle kustantajalle tehden kuvitustyötä Golden Heart Love Stories, Love and Life Library ja Silver Moon -sarjakuviin.

Pian tuli kuitenkin kutsu tehdä näytesivuja aivan uuteen julkaisuun, Commando-lehteen, jonka ensimmäinen päätoimittaja oli Chick Checkley. Hän sattui olemaan myös Gordonin kummitädin poika ja eräänlainen isähahmo nuorelle Gordonille. Näytesivujen jälkeen pesti oli selvä, ja niin alkoi vakituinen työ DC Thomsonilla. Checkleyn mukaan bikinimisut eivät olleet oikein Gordonin alaa, mutta Livingstone teki edelleen vierailuja Secrets-lehden, ja muiden kustantamon naisille suunnattujen sarjakuvien, parissa ainakin 1980-luvun lopulle saakka.

Secrets-sarjan parissa Livingstonen osoitti omaavansa silmää myös naiskauneudelle
Secrets-sarjan parissa Livingstonen osoitti omaavansa silmää myös naiskauneudelle

Muutoin Livingstone pysyi uskollisena Commandolle loppuun saakka. Ainoa poikkeama arkirutiineista oli vuosina 1982–1983 Terry Patrickin kanssa työstetty The Falklands File, jossa ruodittiin faktapainotteisesti Argentiinan ja Iso-Britannian välillä käytyä Falklandin sotaa DC Thomsonin viikoittaisessa sotasarjakuvassa Warlord.

Vapauksia työelämässä

Livingstone asui toimituksen lähistöllä ja työskenteli käytännössä osana lehden toimituskuntaa. Checkleyn ja Livingstonen ohella toimituksen ytimen täydensi kansikuvamaakari Ken Barr. Näin pihin skotin perikuva Checkley pääsi vahtimaan, että hänen alaisensa todella tekivät töitä eikä palkkaa maksettu turhasta. Suuri osa kuvittajista tuli kuitenkin eurooppalaisten välitysfirmojen kautta, joten heidän työetiikastaan Checkley ei voinut olla yhtä varma.

Livingstonen tyyli oli heti sellaista, mistä hänet edelleen muistetaan. Kirkasotsaiset, jykevähuuliset ja C-kirjaimen muotoisilla korvilla varustetut henkilöhahmot sekä pahansuovat natsit tulivat ilmeisesti kuvittajan selkäytimestä. Ihan ensimmäiset tarinat olivat suorastaan vaivaannuttavan kömpelöitä, mutta hyvin nopeasti hän kohosi piirtäjäkaartin kärkinimeksi. Varjostusta ja ehkä hieman ylimääräistä viivaa oli ensimmäisten vuosien töissä, mutta ne väistyivät sen kuulauden tieltä, joka oli huipussaan 1970- ja 80-luvuilla. Ote muuttui aavistuksen luonnosmaisempaan suuntaan 1990-luvulla. Livingstone kuitenkin säilytti tasonsa loppuun saakka.

Livingstonen tyylittelyä sekä hänelle epätyypilliset, paksut viikset
Livingstonen tyylittelyä sekä hänelle epätyypilliset, paksut viikset

Commandoissa ei julkaistu tekijöiden nimiä, koska pelättiin kilpailijoiden kalastavan vaivalla koulutetut artistit itselleen. Toimenpide oli turha, sillä kaikki halukkaat saivat lopulta tietoonsa kuvittajien nimet, ja Gordon Livingstonesta tuli hyvin tunnettu. Hän pysyi kuitenkin uskollisena työnantajalleen DC Thomsonille.

Vuosien ja töiden karttumisen myötä Livingstonesta kasvoi samalla sotahistorian asiantuntija. Toimitukseen tuli alati uusia kuvittajia, päätoimittajatkin vaihtuivat mutta Livingstone pysyi, vaikka hän olikin saanut ensimmäisenä yhtiön omana artistina viimein luvan työskennellä kotonaan. Joka torstai hän kuitenkin tuli toimistoon, jolloin muutoin lähes uinuva konttori heräsi eloon. Livingstonen käynnit olivat odotettuja viikon kohokohtia. Uudet tulokkaat pystyivät luottamaan Livingstoneen ja tämän antamiin neuvoihin. Hän edelleen asui puhelinsoiton ja muutaman kilometrin päässä toimituksesta, mikä oli toimitukselle ja uusille kuvittajille suuri bonus aikana, jolloin internet ei ollut vielä käytössä.

Livingstonella oli kaksi tapaa, mitkä aiheuttivat huvittuneisuutta toimittajakunnassa. Hyvin usein hän jätti piirtämiensä sivujensa marginaaleihin kryptisiä merkintöjä, tekstinpätkiä tai puhelinnumeroita, joita hän oli bongaillut työskentelynsä aikana radiosta. Merkintöjen perässä oli aina kommentti ”keskustelkaa”, neuvo, jota auliisti noudatettiin. Toinen, tahaton tapa oli se, että kun sadepäivinä, joita Skotlannissa riittää, Livingstone saapui toimitukseen vettä valuvan satikan kanssa, niin lähes poikkeuksetta hän unohti sen toimistoon, ja palasi pian sateen kastelemana sitä hakemaan.

Vaikka Gordon oli arvostettu työtoveri ja työpaikan tähtikuvittaja, ei hän nostanut itseään jalustalle. Hänelle tarjottiin DC Thomsonin puitteissa erittäin harvinaislaatuinen mahdollisuus signeerata omat työnsä. Vaatimattomana miehenä hän kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Huumorintajuakin Livingstonella piisasi. Kerran sitä koiteltiin kuitenkin oikein kunnolla. Hän oli jättänyt vahingossa eräästä tarinasta sivun tussaamatta. Nopeasti puolivalmiisiin töihin ilmestyi toimituskunnan toimesta henkilöhahmoille papukaija olkapäälle, silmälappu ja eräälle jopa puujalka. Kotimatkallaan hän havaitsi kujeen, mutta ei ollut moksiskaan, vaan viimeisteli sivun alkuperäisen suunnitelmansa mukaan.

 Livingstone osoitti osaavansa rikkoa korkkarille tyypillistä kahden ruudun sivuformaattia
Livingstone osoitti osaavansa rikkoa korkkarille tyypillistä kahden ruudun sivuformaattia

Livingstonelle oli ominaista, että hän pystyi tarttumaan aiheeseen kuin aiheeseen, mikä näkyy hänen monipuolisessa tuotannossaan. Toinen vähemmän tunnettu kyky, ainakin Commando-toimituksen antamien tietojen mukaan, oli matkia muiden taiteilijoiden tyyliä, mistä oli hyötyä etenkin silloin, jos joku tarina oli jäänyt kesken tai valmiiksi piirretyt sivut olivat kadonneet. Suomessakin on julkaistu tällaisia tarinoita puolisen kymmentä, mutta kyllä niistä heti Livingstonen tyylin ominaispiirteet tunnistaa. Jos Livingstonen tosiaan on tehnyt enemmänkin vastaavia tuurauksia ja onnistunut myös kloonaamaan alkuperäisen kuvittajan käsialan, niin haitta faneille on se, että emme ehkä koskaan saa tarkasti tietoomme, missä kaikissa tarinoissa näkyy Livingstonen kultainen kosketus.

Perintö

Skottiveteraanin jäätyä eläkkeelle hän oli saanut valmiiksi 369 tarinaa ja 63 kansikuvaa. Tämä tarkoitti uutta, 63-sivuista tarinaa, neljän viikon väliajoin! Hänen viimeiseksi työkseen jäi Sweeney’s Island, joka julkaistiin Commandon numerossa 3293. Olisi helppo laskea, että Livingstone oli vastannut yli kymmenesosan tarinoiden kuvituksesta jäädessään eläkkeelle. Laskelma ei kuitenkaan täsmää, sillä Commandoissa on valtava määrä myös uusittuja tarinoita, joista valtava osa Livingstonen tarinoita, joista jotkut on julkaistu jo kolmannen kerran. Livingstonen merkitys Commando-lehdelle oli siis valtaisa. Jopa niin suuri, että ehkäpä koko julkaisua ei olisi enää olemassa ilman hänen työpanostaan.

Gordon Livingstone oli myös etevä kansikuvamaakari
Gordon Livingstone oli myös etevä kansikuvamaakari

Suomessa Gordon Livingstonen viimeistä tarinaa ei ole julkaistu eikä monia muitakaan. Kotimaassamme on julkaistu 296 Livingstonen kokonaan piirtämää tarinaa sekä roppakaupalla näiden uusintoja. Viime vuosina korkkaritoimitus on aktiivisesti pyrkinyt julkaisemaan näitä meillä ennen näkemättömiä tarinoita, ja sama suuntaus jatkuu edelleen. Suomalaisille Livingstone-faneille on siis herkkuja luvassa vielä yllin kyllin, sillä yli 70 tarinaa odottaa vielä julkistamistaan.

Bouncer, Osa 1 – Kainin silmä

Bouncer, Osa 1 – Kainin silmä (Un Diamant pour l’Au-delà)
Teksti: Alejandro Jodorowsky
Kuvitus: François Boucq
Värit: Benjamin Dimagmaliv & Nicolas Fructus
Kansi: Didier Gonord
Suomennos: Heikki Kaukoranta
Taitto: Sisko Honkala
Julkaisija: Kustannus Jalava
Painopaikka: Tallinna 2015
ISBN 978-951-887-508-9
56 sivua, pehmeäkantinen, nelivärinen, 234 x 312 mm
Hinta: 22,50€

Bounceria on käännetty jo usealle kielelle. Monet suomalaisetkin westernin ystävät ovat malttamattomina hankkineet albumin tai useamman itselleen muilla kielillä. Sarjaa on kehuttu, ja sen suomenkielistä käännöstä on odotettu pitkään. Ranskassa ensimmäinen osa on julkaistu jo vuonna 2001. Kaikkiaan on tullut jo yhdeksän albumia, viimeisin vuonna 2008. Mutta mikä tai kuka on Bouncer?

Bouncerin ase on katkaistu haulikko!
Bouncerin ase on katkaistu haulikko!

Bouncer on yksikätinen ja kovaotteinen portsari Barro Cityn Infierno Saloonissa. Barro City on kaupunki, jossa seriffin virkavuosia ei lasketa. Lasketaan viikkoja, päiviä tai pahimmassa tapauksessa tunteja. Bouncer tarkoittaa suomeksi portsaria, mutta samalla se on sarjan päähenkilön nimi. Se ei ole kuitenkaan hänen oikea nimensä. Oikeaa nimeä albumissa ei mainita.

Tarina saa alkunsa, kun vanhempansa verityön seurauksena menettänyt teinipoika Seth, joka ainakin tämän albumisarjan aloitusosassa tuntuu olevan enemmän sarjan päähenkilö kuin Bouncer, lyöttäytyy yksiin yksikätisen portsarin kanssa etsiäkseen murhaajaa. Samaan aikaan on kadoksissa maineikas jalokivi, Kainin silmä, jonka ympärille tarina ja murhaajan etsintä kietoutuvat. Albumin loppupuolella taustoitetaan pitkällä takautumajaksolla kaikkea albumin alussa tapahtunutta. Kerronta ja tarinan rytmitys toimii mainiosti. Kaikista albumin henkilöistä ja heidän kohtaloistaan kiinnostuu välittömästi.

Karu kaupunkikuvaus.
Karu kaupunkikuvaus.

Sarjaa on verrattu useaan otteeseen klassisiin lännensarjakuviin Blueberry ja Comanche. Ei turhaan, sillä sama kielialue, formaatti ja laadukkuus ovat yhteistä kaikille kolmelle. Mutta ei Bouncer silti ihan hengenheimolainen mainittujen western-sarjakuvien kanssa ole. Varsinkin Blueberry on hengeltään poikamaisen seikkailullinen. Bouncer puolestaan on paljon raaempi ja kyynisempi sarjakuva, jossa naidaan ja raiskataan, tapetaan ja silvotaan. Siinä missä Blueberry ja Comanche sopivat myös juniorilukijoille, on Bouncer enemmän aikuisten sarjakuvaa.

Käsikirjoituksesta vastaa elokuvaohjaajanakin tunnettu Alejandro Jodorowsky, joka muistetaan ehkä parhaiten Incalin käsikirjoittajana. Kuvitustaiteesta vastaa François Boucq, jolta on 1990-luvulla käännetty suomeksi albumi Pirun huuli. Boucqin synkkäsävyinen kuvitus sopii synkälle tarinalle täydellisesti. Suomalaislukijoita hemmotellaan, sillä vastuu suomentamisesta on annettu Heikki Kaukorannalle, jonka tyylitaju ei tälläkään kertaa petä. Albumi on myös ulkoisesti komea, ja erityisen isokokoinen. Painojälki hivelee silmää. Teksti on ladottu puhekupliin suurimmaksi osaksi huolella, mutta joihinkin puhekupliin on jäänyt turhan paljon tyhjää tilaa. Kyseessä on kaiken odotuksen arvoinen julkaisu, jolle odottaa innolla jatkoa. Sarjan toinen osa, Armottomien laupeus, joka päättää tämän tarinakokonaisuuden, on julkaisuvuorossa syksyllä.

Keskustele Kvaakissa Bouncerista.