Sarjakuva taipuu moneen muotoon, joista pokkarit, lehdet, albumit ja kovakantiset kirjat ovat yleisimpiä. Nopeasti ajateltuna formaatilla ei ole väliä, vaan sisältö ratkaisee. Vaan kun kuluttaja iskee rahat tiskiin julkaisuformaatin, hinnan ja sivumäärän suhde alkaa vaikuttaa. Otto Sinisalo pohtii miten.
Kaikki sarjakuvien lukemista harrastavat voivat olla samaa mieltä yhdestä asiasta: sarjakuvat ovat kalliita.
Suhteutettuna siihen aikaan, joka kuluu sarjakuvalehden tai –albumin lukemiseen sarjakuvan hinta on tavallisesti kohtuuton. Osiltaan tämä johtuu neliväripainatuksen hinnasta, joka on merkittävästi esimerkiksi pelkän mustavalkoisen tekstin painamista kalliimpaa. Tietysti sarjakuvalla on muitakin arvoja, kuin se aika jonka se viihdyttää lukijaa. Sarjakuva voi toimia taide-esineenä, jota selailee ilokseen. Sarjakuvia voi keräillä. Parhaita sarjakuvia lukee mielellään uudelleen.
Mutta otetaan esimerkiksi Egmont kustannuksen julkaisema Transformers-sarjakuva. Nostalgiayleisölle suunnattu 50-sivuinen lehdykkä ei varmasti viivy kenenkään kahvipöydällä niin kauaa, että sen yli neljän euron hinta olisi perusteltu, oli paperi miten kiiltävää tahansa. Transfomers-lehti on kertakäyttöiseksi viihdejulkaisuksi kohtuuttoman kallis, nähtävästi liian kallis: Egmont ilmoitti lakkauttavansa julkaisun tänä vuonna.
Sarjakuva on vuosien aikana tehnyt erikoisen matkan viihteestä, jonka voi hävittää käytön jälkeen keräiltäväksi ylellisyystarvikkeeksi. Ajatellaan sarjakuvalehteä hetki. Harvoin mitään tahansa muuta lehteä säilytetään pitkään lukemisen jälkeen. Makasiinilehden voi heittää pois, mutta sarjakuvan kantaminen paperinkeräykseen tuntuu monesta suorastaan järjenvastaiselta ajatukselta.
Ilmeisin syy tähän on sarjakuvien ympärille syntynyt keräilykulttuuri. Keräilijät maksavat suuria summia takavuosien suosikkilehdistä, jotka ovat lapsena hävittäneet. Hyvinä pidetyt sarjakuvat halutaan säilyttää uudelleenlukemista varten. Minunkin kaappini on täynnä sarjakuvalehtiä, vaikka totta puhuen epäilen aionko niitä koskaan lukea. Tai edes myydä eteenpäin. Sarjakuvaharrastus tartuttaa hamsterimielialaa.
Varmasti tämä keräilymentaliteetti on valmentanut sarjakuvaharrastajan iskemään tiskiin niitä summia, joita melkein poiskuihtuneen sarjakuvakäännösbisneksen, arvonlisäveron ja pienenevän harrastajakunnan kanssa kamppailevat kustantamot niistä pyytävät. Tämä kehitys on vaikuttanut eri tavalla eri formaattien käyttökelpoisuuteen.
Pahimmassa välikädessä tuntuvat olevan sarjakuva-albumit, joiden hinnoittelu enää harvoin tuntuu kohtuulliselta. Viisikymmensivuisesta albumista pyydetään aina vähintään kymmenen euroa, toisinaan jopa kolmetoista. Vaikka sivukoko onkin suurempi, verrattuna puolet halvempiin lehtiin, joissa on kaksi kertaa enemmän sivuja, formaatti tuntuu kohtuuttoman kalliilta.
Todellakin, lehtipistelehdet ovat kulutushyödykkeenä hintansa puolesta mielekkäämpiä. Tämä johtuu tietysti suurista painosmääristä, jotka laskevat yksittäisen lehden painokustannuksia. Jokseenkin kolme euroa viittäkymmentä sarjakuvasivua kohden tuntuu kuluttajasta kohtuulliselta, varsinkin kun esimerkiksi Egmont kustannuksen lehtiin käyttämän paperinlaatu on viime aikoina parantunut. Vaikkei paperi olekaan yhtä hyvää kuin albumeissa, kustantamon lehdet ovat sivuhinnaltaan melko tavalla houkuttelevampia. Hyvä tuotemerkki myy silti albuminakin, josta todisteena Viivi & Wagnerin läsnäolo kirjakauppojen myyntitilastojen kärjessä.
Hintaspektrin yläpäässä ovat kovakantiset albumit, joihin suomalaiset kustantamot ovat viime aikoina alkaneet panostaa. Suosittuja strippisarjoja kuten juuri mainittua Viivi & Wagneria tai hiljattain Timo Mäkilän häjyjä on koottu kovakantisiksi lahjakirjoiksi ja ovatpa myös jotkin vähemmän perinteiset sarjakuvat, kuten vaikka Kati Kovácsin Miestennielijäksi sirkukseen tai Pentti Otsamon Väliaikatietoja löytäneet tiensä kovien kansien väliin.
Suhteutettuna sivumäärään kovakantisten albumien hinnat ovat useimmiten suorastaan sietämättömät hintatietoiselle sarjakuvankuluttajalle, mutta sarjakuvia harvemmin ostavalle hintaero muihin sarjakuvaformaatteihin ei välttämättä ole niin ilmeinen. Kovakantinen albumi on useimmiten kauniimpi esine kuin pehmytkantinen albumi ja siten esimerkiksi ilmeisempi valinta lahjaksi.
Eikä sovi unohtaa formaatin mukanaan tuomaa uskottavuutta. Kovakantinen teos, niin oudolta kuin se saattaa aluksi kuulostaakin, herättää enemmän kunnioitusta. Kaikella todennäköisyydellä kovakantinen sarjakuvakirja ei assosioidu ostajan mielessä kulutushyödykkeeksi. Hän saattaa jopa pitää sitä taideteoksena.
Sivumäärän ja hinnan suhteen toinen ääripää on pokkari, joka tarjoaa suuren sivumäärän pienellä hinnalla. Sivukoko on tavallisesti pieni ja paperinlaatu kehnompaa kuin muissa formaateissa. Pokkari on hiljattain alkanut yleistymään julkaisumuotona, joka on mielestäni tervetullut kehityssuunta. Pokkari on edullinen ja siitä riittää lukemista verrattaen pitkäksi toviksi. Sarjakuvien ei sittenkään tarvitse olla kalliita! Sarjakuvapokkari myös muistuttaa kioskiromaania ja kirjakauppias saattaa jopa hyllyttää sen ei-sarjakuvapokkareiden viereen. Tämä taasen saattaa edesauttaa sarjakuvan päätymistä sarjakuvahyllyn tavallisesti kaukaa kiertävän yleisön käsiin.
Suomessa pokkariformaatissa on julkaistu perinteisesti Korkeajännitystä ja Tex Willeria sekä lehtikioskeja hallitsevaa Aku Ankkaa. Viime aikoina formaatti on lähtenyt yleistymään. Egmont on alkanut julkaista vanhoja Marvel-sarjakuvia mustavalkoisissa Ihmesarja-kirjoissa ja Sanoma Magazines on alkanut koota nuorten tyttöjen markkinat onnistuneesti avannutta Witch-sarjakuvaa pokkareihin. Suomen yrityslehdet taas panostaa Kerubi-sarjaansa.
Yhdysvalloissa puolestaan suuret lasten ja nuorten kustantamot ovat alkaneet kokeilla sarjojensa julkaisua pokkarimuodossa: Marvelin Tsunami –teinisarjat, DC:n Adventures-supersankarilehdet sekä erinäiset CrossGen-yhtiön seikkailusarjat ovat viimeisimmän tiedon mukaan löytämässä tietään taskukirjoiksi. Syynä tähän on pokkariformaatissa julkaistun mangan yllättävä suosio kirjakaupoissa. Perinteisemmän kustantamot haluavat osansa mangan avaamista nuorisomarkkinoista. Pokkarimanga on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Dragon Ball joutui sensuurin hampaisiin, mutta nyt on Egmontin vuoro kokeilla jäätä Ranma ½ -sarjakuvalla.
Mitä mangaan tulee, niin sivumäärältään edullinen ja paperiltaan heikkolaatuinen kirjanen on perinteisesti ollut japanilaisen kioskisarjakuvan suosima formaatti. Mikä merkittävämpää, Japanissa halvat sarjakuvakokoelmat saatetaan heittää lukemisen jälkeen roskakoriin. On paradoksaalinen ajatus, että maassa jossa sarjakuvia perinteisesti arvostetaan, niitä samalla heitetään surutta pois. Tämä on kuitenkin mielestäni terveen kulttuurikentän merkki. Osaa tuotetusta materiaalista käsitellään rohkeasti kulutustavarana, eikä kaikkia julkaisuja pidetä säästeltävinä artefakteina. Kaikkia sarjakuvia ei kannata säilyttää, ja julkaisuformaatin tulisikin heijastella sisällön tasoa.