 |
Wolverine
(Egmont 2013)
Tekijät: Chris Claremont & Frank Miller
Suomennos: Antti Koivumäki
Koko: B5, 100 sivua
Kovakantinen, 4-v.
ISBN: 978-952-233-699-6
Hinta: 22 €
“Wolverine on alusta alkaen ollut yksi Ryhmä-X:n suosituimmista hahmoista”, kertoo Chris Claremont esipuheessaan, joka on laadittu alunperin 1982 neljän osan minisarjana julkaistun Wolverine-sarjakuvan, suositun Logan-hahmon ensimmäisen sooloseikkailun, kokoomateokseen.
Kotomaisille Marvelisteille tuttu Egmont Kustannus on tänä vuonna julkaissut samaisen tarinan suomeksi. Se on luonteva osa jo muutaman vuoden kestänyttä sarjaansa tuoda supersankarisarjoja kyseisten hahmojen elokuvien ensi-iltojen tietämillä äidinkielellemme kovakantisina, melko korkeahintaisina kirjakauppalaitoksina.
Paljon on kuitenkin vettä virrannut sitten vuoden 1982. Veitsikätisen mutanttisamurain suosio on vain kasvanut ajan mittaan, mutta mitä tämä hahmon ensiaskel omalla soolourallaan voi tarjota nykylukijalle?
Ensiksi muutama kommentti ulkoasusta. Egmont on jälleen tehty huoliteltua työtä. Kovista kansista on harrastajapiireissä käyty kiivasta keskustelua, mutta Wolverineen ne sopivat, koska se ennestään nostaa tietynlaista juhlavaa tunnelmaa, kun tämä klassikko saadaan suomeksi. Opus on sentään järkevää lehtikokoa, eli mahtuu vielä hyllyyn eikä ole liian painavaa ja hankalaa luettavaa sängyllä makoillessa.
Männävuosien Egmontin Marvel-julkaisuissa on ollut pienenä ongelmana värien puskemisesta kokomustien alueiden läpi, mutta näin ei ainakaan minun kappaleessani tällä kertaa ole, muutamaa sivua lukuunottamatta.
 |
|
Mariko järkyttyy Loganin verenhimosta.
|
Sarjakuvassa Wolverine, Logan, arvoituksellinen päähenkilömme matkaa Japaniin kohtaamaan lemmittynsä Marikon vain saadakseen tietää tämän olevan naimisissa. Logan ei tietenkään voi jättää asiaa sikseen, ja yllätys yllätys, avioliiton takaa alkaakin paljastua yhä vaarallisimpia kuvioita ninjoineen, palkkamurhineen ja kunniavelkoineen.
Tarinan on, kuten jo sanottua, kirjoittanut Chris Claremont. Claremont on tuttu useimmille suomalaisille varmaankin hänen vuosia kestävästä Ryhmä-X-kaudestaan, joka periaatteessa nosti ryhmän turhuuksien suosta yhdeksi muistettavimmista ja rakastetuimmista supersankaripoppoista kautta aikain. Hän ottaa kaiken perinteisistä japani-elementeistä irti kabukiteattereineen, kivipuutarhoineen ja sumopainijoineen, pitäen tarinan jatkuvasti liikkeessä.
 |
|
Tarvitseeko sivu todella näin paljon tekstilaatikoita?
|
Tarinan sydämessä on kuitenkin yksinkertainen, jopa kliseinen kolmiodraama. On Samaistuttava Päähenkilö [Logan], joka rakastaa Kivaa ja Mukavaa Tyttöä [Mariko], jolla kuitenkin on jo Toinen, Ilkeä Mies [pahoinpitelevä, pakkonaitettu aviomies] ja jota Paikallinen Auktoriteettihahmo [Marikon Isä] patistaa jatkamaan elämää Toisen, Ilkeän Miehen Kanssa. Päähenkilö yrittää voittaa valittunsa sydämen, mutta onnistuu lähinnä nolaamaan itsensä, ja tutustuu lopulta Villiin ja Vaaralliseen Tyttöön [palkkatappaja Yukio], joka alkaa houkutella tätä pahoille teille. Saman asetelman voisi viedä esimerkiksi yläasteympäristöön.
Mutta ehkä juuri universaaliutensa takia juonikuvio toimii eeppisessä supersankaritoiminnassa. Frank Millerin kuvat kertovat tarinaa paljon vakuuttavammin kuin Claremontin sanat, joita on aikakauden (sekä Claremontin) tapaan aivan liikaa. Jokaisessa kuvassa on vähintään kolme, neljä tekstilaatikkoa, joilla ei ole useinkaan minkäänlaista funktiota tarinassa. Toisinaan huomattavasti enemmän. Pahimmillaan hienot kompositiot ja sivusommitelmat tuntuvat hukkuvan loputtoman lässytyksen alle. Onneksi Millerin jumalaiset toimintakuvaelmat on paikoitellen jätetty armeliaan dialogittomiksi.
Mitä Milleriin itseensä tulee, mies irroittelee taas totuttuun tyyliinsä. Jokaisen kuvan viesti välittyy pienelläkin vilkaisulla, iskeytyen lukijansa tajuntaan kuin pinollinen halkoja. Lisäksi toimintakohtaukset ovat silkkaa runoutta ja miellyttävän vakavahenkisiä etenkin Comics Coden ikeen aikana toteutetulle sarjakuvalle.
 |
|
Frank Millerin lennokasta jälkeä.
|
Tussauksen on suorittanut Josef Rubinstein, jonka tussausjälki on kaunista ja ammattimaista, joskin siitä ehkä puuttuu se henkeäsalpaava rosoisuus, joka on löydettävissä Millerin omasta taikka Wolverinen kanssa saman aikakauden Daredevileitä tussanneen Klaus Jansonin viivasta. Siitä huolimatta paljonkaan toivomisen varaa ei jää, mustia alueita on paljon ja turhanpäiväisiä viivoja ei lainkaan. Sen sijaan väritys on aikansa perus mainstream-sarjakuvaa, eli täysin tarpeetonta.
Etenkin niille, jotka tuntevat Frank Millerin lähinnä Spirit-elokuvasta, Holy Terrorista tai “I’m the Goddamn Batmanistä”, on Wolverine mitä suositeltavinta luettavaa. Claremont kertoo esipuheessaan, miten he Millerin kanssa periaatteessa keksivät Wolverinen hahmon uudestaan yksiulotteisesta raivopallerosta monitahoiseksi, jatkuvasti oman luontonsa kanssa painivaksi tuntevan eläimen ja ajattelevan miehen välimuodoksi. Näitä kahta puolta hänessä tarinan naiset, Yukio ja Mariko, melko nerokkaasti korostavat.
Vaikkakin oman aikakautensa tuote, Wolverine on loistoesimerkki siitä, kuinka viihdyttävää voi supersankaritoiminta olla. Vaikkei mikään Watchmen tai The Dark Knight Returns olekaan, on Wolverine yksi supersankarisarjakuvan aikuistumisen tukipylväistä. Ja sen lisäksi se on hiiden nautittavaa trikooryttyytystä.
Keskustele Kvaakissa Wolverinesta ja Ryhmä-X:stä.