Kauhua ja kaikkea muuta mahdollista

Shokki Tekijänä Richard Corben Osa 2

Teksti: Gerry Boudreau, Nicola Cunti, Bill Dubay, Bruce Jones, Budd Lewis, Rich Margopoulos, Roger McKenzie, Doug Moench, Greg Potter, Steve Skeates, Jim Stenstrum, Jan Strand
Kuvitus: Richard Corben
Julkaisija: Egmont Kustannus
Sivuja: 180
Sidottu, kovakantinen, B4
ISBN
978-952-233-726-9
OVH 27,00

Jokin aika sitten julkaistu Shokki Tekijänä Richard Corben – Osa 1 oli paitsi näyttö yhden klassikkotaiteilian huippukauden töistä, myös tajunnanräjäyttävä sarjakuvallinen juhlapaketti joka jätti jälkeensä vain yhden kysymyksen: kai Osa 2 on myöskin tulossa? Onhan?

Onneksemme nöyriin pyyntöihin on vastattu.

Egmont Kustannus on jälleen asialla, perustuen Dark Horse Comicsin alun perin entisöimiin Corbenin Creepy– ja Eerie-tarinoihin. Osa 2:ssa on jälleen tarjolla sellaiset rapeat 170 sivua mustavalko- ja värineroutta kovilla kansilla.

Jos aihe on lukijalle vieras, kerrottakoon pikaisesti että Creepy ja Eerie olivat Warren-yhtiön kauhuantologialehtiä jotka nousivat kuin vastaiskuksi 50-luvun moraalihysterialle ja sen synnyttämälle Comics Codelle. Aikaisempien EC-sarjakuvien tavoin ne koostuivat lyhyistä, muutaman sivun episodeista tarjoillen kauhua; toisinaan taitettuna niin scifin, huumorin kuin joskus jopa herkemmänkin tarinankerronnan suuntaan.

Corben osasi piirtää kummia kansia.
Corben osasi piirtää kummia kansia.

Richard Corben taas on sarjakuvan moniosaaja jonka vallankumouksellinen väritystekniikka, pikkutarkka mutta omintakeinen kuvitustyyli ja dynaaminen kuvakerronta tekivät lähtemättömän vaikutuksen niin animaatioon, underground -sarjakuvaan kuin esim. Heavy Metal Magazinen tarjontaan.

Corben -kokooma osa 2 pitää sisässään jos jonkinlaisia helmiä: todistetaan Antikristuksen syntymä, ollaan merihädässä ja seurataan vigilantepapin ja viinatrokarigangsterien välienselvittelyä. Huomionarvoisa on myös pitempi, kolmiosainen mielikuvituksen ilotulitus mihin liittyy dinosauruksia, telepatiaa, petoksia, natseja ja kuolemaa.

Kuvan tilanne päättyy varmasti hyvin.
Kuvan tilanne päättyy varmasti hyvin.

Tarinoiden itsensä laatu tietysti riippuu hyvin paljon niiden kulloisestakin kirjoittajasta. Kakkososaan tultaessa ollaan kuitenkin ilmeisesti ensimmäistä epistolaa varmemmalla pohjalla myös käsikirjoittajien valinnassa. Bruce Jones oli esipuheen mukaan taiteilijan itsensä suosikki ja on helppo yhtyä hänen mielipiteeseensä.

Silti kirjan isoimmat miinukset irtoavat, oletettavasti, juurikin kirjoituksesta. Ajalle tyypillisesti joissakin osissa selitetään asiat liian puhki ja dialogi on tönkköä. Joissakin klassiseen loppuyllätykseen pohjautuvissa tarinoissa twisti on joko liian kaukaa haettu tai liian itsestäänselvä. Varjo on kuvituksensa puolesta yksi kauneimmista episodeista, mutta kertomus ei onnistu herättämään oikein minkäänlaisia tunteita.

Tästä huolimatta jutut ovat aina mielenkiintoisia ja useimmat niistä hämmästyttävät yhä tuoreudellaan ja anarkistisella otteellaan.

Kuvituksesta ei yllätyksellisesti ole juuri pahaa sanaa sanottavana. Corben on yksi niistä taiteilijoista, joiden jälkeä on vain ilo katsella. Olipa kyse sitten varjoisista mustavalkokohdista tai erilaisin tekniikoin esiin taiotuista, hyvällä tavalla epätodellisilta vaikuttavista värisivuista, lukija ei voi olla vajoamatta kuvien mielipuolisen mukaansavetävään hetteikköön.

Rohkeaa värimaailmaa.
Rohkeaa värimaailmaa.

Restauroinninsta vastannut José Villarrubia kertoo jälkisanoissaan kuinka vaikeaa värisarjojen uudelleenjulkaisu oli kuvittajan kokeilevasta tekniikasta ja alkuperäiselementtien katoamisesta johtuen. Työ on kuitenkin ilmiselvästi kannattanut.

Villarrubia on laatinut myös kirjan esipuheen, mikä ei ole valitettavasti kovinkaan mielenkiintoinen: suurin osa siitä menee vain kuvittajan nerouden päivittelyyn. Ei sillä, että miestä voisi siitä syyttää sillä samaan uhkaa langeta tämä arvostelukin.

Lyhyesti: jos aiot hankkia vain yhden suomeksi julkaistun amerikkalaisen sarjakuvateoksen tänä vuonna, hanki Shokki: Tekijänä Richard Corben Osa 2.

Keskustele Shokista, Creepystä ja Eeriestä Kvaakissa

Marvelit, muutokset ja minä

Katkera loppu, todellakin.
Katkera loppu, todellakin.

Vuonna 2014 ei enää julkaista yhtäkään numeroa Ryhmä-X:n seikkailuja Suomessa. Jäljellä on siis enää Hämähäkkimies elikkä Spider-Man, tuo ensimmäinen ja kautta linjan suosituin Marvel-hahmo Suomen kamaralla. Hämähäkkimieskin se on jaksanut seikkailla täällä vuodesta 1980. Ryhmä-X tuli mukaan kuvioon paria vuotta myöhemmin.

Jatka lukemista ”Marvelit, muutokset ja minä”

Juna kulkee ja kiskot vie

Kiskoja

Teksti ja kuvitus: Jyrki Anselmi Mäki
Julkaisija: Like
Sivuja 80
Nidottu, mustavalkoinen, B5
ISBN 978-952-01-0904-2
OVH 20,00

Jäniksiä. Harhanäkyjä. Satunnaisia ihmiskohtaloita. Ja kiskot jotka vievät helv… anteeksi, Helsinkiin.

On edelleen jossakin määrin harvinaista törmätä suomalaiseen sarjakuvaan, joka tuntuu täysipainoisen toimivalta paketilta. Sarjakuva, joka ei pyri esittämään itseään parempaa vaan rehellisesti toimii omana itsenään ja omilla ehdoillaan. Ja on sen lisäksi vielä harvinaisen mielenkiintoinen ja mieleenpainuva vailla tarvetta vääntää asioita rautalangasta ja kertoa lukijalle osoitellen mistä kaikesta nyt olikaan ihan vakavissaan kyse.

Painajaismaisia visioita
Painajaismaisia visioita

Jos se ei tästä vuolaasta johdannosta käynyt ilmi, Jyrki Anselmi Mäen Kiskoja on juuri tällainen teos. Normaalista suomalaisesta mielenmaisemasta lähes huomaamatta psykedeeliseksi tajunnanvirtapainajaiseksi ja takaisin solahtava kertomus josta ei ainakaan tarinallisesti juuri puutteita löydä. Ja silti koko homman kantava tematiikka jää vähintäänkin utuiseksi.

Siitä pitääkö Kiskoista vai ei varmasti riippuu aika paljon siitä minkälaisella mentaliteetilla suhtautuu tarinankerrontaan yleensä. Tavanomaista, ns. ”hollywoodilaista” dramaturgiaa kaipaavalle teos jää varmasti melkoisen torsoksi.

Suomalainen erotiikka kukkeimmillaan
Suomalainen erotiikka kukkeimmillaan

Toisaalta jos pystyy samaistumaan elämän syrjimiin hahmoihin suuressa mittakaavassa merkityksettömien töhvellystensä kieputuksessa voi sarjakuvaa verrata jopa Terry Gilliamin elokuviin tai vaikkapa Charles Burnsin legendaariseen Mustaan Aukkoon. Samantyylisestä toden ja fantasian, unen ja painajaisen keskenään muussaamisesta tässäkin on liiemmälti kyse. Kiskot onnistuukin taivaltamaan ihailtavan taidokkaasti niin perinteisen, viihdyttävän tarinoinnin kuin taiteellisemmankin näkemyksen veitsenterällä.

Suurin huomio kiinnittyy tarinan hahmoihin. Etenkin Mäen dialogi on eläväistä ja kuin todellisesta elämästä kuultua. Vaikkei minkäänlaisesta jännityskertomuksesta voidakaan vakavalla naamalla puhua, tarjoaa tarinakin silti yllätyksensä. Eräskin kohtaus kadonneen jäniksensä löytävästä naisihmisestä on melko ihastuttava.

Pisin miinus teoksen tarinapuolen kohdalla onkin – ja tämä itsessään voidaan jo melkolailla laskea kehuksi – että tätä kamaa olisi lukenut mielellään paljon pitempäänkin. Etenkin myös kuvallisesti tehokkaita kohtauksia, joissa päähenkilön todellisuus särkyy ja muuttuu olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Nyt Päähenkilön matkasta – niin kuvainnollisesti kuin tarinankerronnallisestikin – tuli hiukan liian pikavisiittimäinen kokemus vaikutavamman odysseijan sijaan.

Viinapirut kertovat totuuden
Viinapirut kertovat totuuden

Kuvitus on myös J. A. Mäen käsialaa ja varsin hyvinpä toimii sekin. Toki taiteessa on omat amatöörimäiset piirteensä – etenkin lopun Helsingistä jää huolimaton ja viimeistelemätön kuva. Aiemmissa kohdissakin oli käytetty melko valkopainotteista, yksinkertaistettua tyyliä mutta niissä se vaikutti enemmän taiteelliselta valinnalta kuin viimeisillä sivuilla. Mahtoiko taiteilijalle iskeä kiire?

Ahtaiden ja jopa klaustrofobisten junan sisätilojen kuvaaminen sen sijaan luonnistuu paljon luontevammin samoin kuin omituisten, viinahuuruisten visioiden. Myös ihmishahmojen karakterisoimisessa kuvittaja osaa hommansa hyvin. Ja pakko on myös mainita kaunis tussilaveerausvarjostus, jonka kaltaista näinä photoshopin päivinä näkee melkoisen harvakseltaan.

Kiskoja onnistuu kertomaan harvinaisen paljon kertomatta loppujen lopuksi juuri mistään mitään. Sopivassa atmosfäärissä – kuten puolitäyden junanvaunun penkillä puolinukuksissa ahmittuna – sen kummalliseen maailmaan on kuitenkin harvinaisen helppo solahtaa.

Keskustele J.A.Mäen sarjakuvista Kvaakissa

Tarinoita elämän varrelta

Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas
Kirjoitti ja piirsi Ville Pirinen
Taittanut Noora Federley
Julkaisija Suuri Kurpitsa, 2013
48 sivua, 125mm x 175mm, mustavalkoinen, liimasidottu
ISBN 978-952-9887-87-3
6,00 e

Lyhyet ja hassut jutut ovat itse kunkin elämän usein huomiotta jäävä suola joka kuitenkin aina löytää paikkansa mistä tahansa kaveripiirin tapaamisesta, rennommasta illanvietosta taikka nykyisin myös sosiaalisesta mediasta. Olisihan se pitänyt arvata että ennemmin tai myöhemmin joku keksii alkaa piirtää oman kaveriporukkansa piirissä liikkuvista, puolitosista tarinoista myös sarjakuvaa.

Itse asiassa tämä on ilmeisesti keksitty jo jonkin aikaa sitten, nimittäin tarkastelun kohteena on Yhesti Yhes Paikas -sarjan jo seitsemäs osa, Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas. Tekijänä touhuaa Ville Pirinen, monesta yhteydestä tuttu sarjakuvaaja ja kuvittaja.

Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas on lyhyt, kourallisesta muutaman sivun mittaisia episodeja koostuva taskuunsopiva albumi. Koko tuotoksen lukee läpi muutamassa minuutissa, mutta niihin minuutteihin mahtuu kohtalaisesti hihittelyä, joten huijatuksi tuskin tarvitsee itseään tuntea.

Äijien juttuja
Äijien juttuja

Kokemus on hyvin elämänmakuinen. Tarinat sijoittuvat miellyttävän rupuisiin ympäristöihin ja tulevat kommentoineiksi kaikenlaisia asioita ja ihmisiä, eivätkä arkisuudestaan huolimatta sorru tylsyyteen tai tavanomaisuuteen. Koko hommassa on vähän sellainen ”kerron teille nyt tämän jutun” -tyyppinen fiilis, mitä on ikään kuin vain kuvitettu kuvilla.

Ratkaisu voi kuvailtuna kuulostaa melkoiselta ajanhukalta ja typeryydeltä, mutta ainakin itse huomasin nauttivani kokemuksesta.

Karikatyyrejä ja älyttömyyttä
Karikatyyrejä ja älyttömyyttä

Kuvituksessa on samanlainen hiukan ”huoleton” fiilis kuin tarinankerronnassakin: kuvituksesta paistaa tietty hiomaton luonnostelullisuus. Lisää tarkkuutta kuitenkin ilmenee kun on tarvis – parhaiten sen näkyy tarinoiden livetessä mainitsemaan oikeita ihmisiä tai oikean maailman asioita, jotka on karikatyrisoitu mallikkaasti. Kannet ovat värilliset, sisältö ei. Sen sijaan mustavalkorasteria on käytetty kuvia selkeyttämään onnistuneesti.

Taide jäljittelee todellisuutta
Taide jäljittelee todellisuutta

Tällaista materiaalia olisi mielellään lukenut pitempäänkin. Toisaalta, onhan tämä jo seitsemäs albumi, ja kuten taiteilija itse alkupuheessan (taikka siis -sarjakuvassaan) toteaa, alkaa samankaltaisten juttujen kertominen uusilla ja innovatiivisilla tavoilla jo tuottaa vaikeuksia. Aiempia kokonaisuuksia lukemattomille resepti ainakin toimii kuin jugurtti kevyenä välipalana ennen sukeltamista kohti tärkeämpiä asioita.

Onko Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas sarjakuvaraportti, kuvitettu facebookin tai baari-illan tarinatuokio, suurinta mahdollista neroutta vai täyttä ajan haaskuuta lienee paljolti lukijasta kiinni. Huumori kuitenkin toimii ja koko paketista jää venkoilematon, yksinkertaisuudessaan kaunis kuva. Suurempia tarinakokonaisuuksia kaipaavien ei kuitenkaan tarvinne vaivautua.

Juhannustaikoja ja sattumuksia

Saniainen Kukkii Juhannuksena
Teksti ja kuvitus Reetta Niemensivu
Julkaisija Suuri Kurpitsa, 2013
96 sivua, 175mm x 235mm, nelivärinen, liimasidottu
Painopaikka Kopio Niini Finalnd Oy, Tampere
ISBN 978-952-9887-85-9
18,00 e

Tositapahtumiin tarinan perustaminen on aina vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tietenkin kaikki mistä kirjoittaa perustuu väkisinkin johonkin jos ei itsensä suoraan kokemaan niin ainakin johonkin joka itseään miellyttää, kiinnostaa ja kummastuttaa – ja näin saa aihetta tutkimaan. Toisaalta taas tosielämän mielenkiintoisistakaan piirteistä ei välttämättä saa helposti koherenttia draamaa, koska todellisuudelta puuttuu lankojen kerralla yhteensolmimisen ja mielekkään hahmokehityksen taju.

Tosipohjaiselle fiktiolle on kuitenkin aina tekijänsä kuin tukijansakin, ja Saniainen Kukkii Juhannuksena on Suuren Kurpitsan uutukainen genren yrittäjä.

Parkanon kirkkoon iski vuonna 1928 salama, joka tappoi neljä ja loukkasi kymmeniä. Tähän ja sitä ympäröiviin tapahtumiin Reetta Niemensivu perehtyy albumissaan.

Tarina albumissa ei suoraan sanoen ole kovin hääppöinen. Mielenkiintoisia hahmoja kertomuksessa kyllä risteilee, mutta kovin ihmeitä ei heille siinä tapahdu. Salamanisku ei kulminaatiopisteenä onnistu sitomaan erillisiä pieniä anekdootteja järjelliseksi narratiiviksi.

Juhannustaikoja juonimassa
Juhannustaikoja juonimassa

Sen sijaan pieniä ja herkullisia yksityiskohtia on paljon. Tutkimustyötä on ilmiselvästi tehty esimerkiksi juhannustaikojen nykyajassa jo kenties melkeinpä unhoon vaipuneisiin perinteisiin, ja nämä ”vanhojen naisten lorut” muodostavatkin kenties albumin mielenkiintoisimmat kohtaukset.

Kuvitus on hyvin yksinkertaista ja jopa naivistista. Mustavalkoisena kuvat voisivat näyttää halvoilta ja tökeröiltä, mutta kauniilla ja kerrankin isoksi osaksi yleistä taidetta muodostuvalla värityksellä on saatu aikaiseksi jopa unenomainen meininki.

Kauniita värivalintoja
Kauniita värivalintoja

Juuri näin värisarjakuvaa kannattaa tehdä: hyvillä värivalinnoilla kuvista välittyy nimenomaan tekijänsä tavoittelema tunnelma joka jäisi muuten täysin tavoittamattomiin. Kuvia ei ole myöskään sidottu tavanomaisiin, suorakulmion muotoisiin laatikoihin vaan ne tuntuvat utuisesti kelluvan valkoisilla sivuilla, mikä entisestään lisää kyseistä vaikutusta.

Sama ipana vai monta identtistä?
Sama ipana vai monta identtistä?

Dialogi on melko tönkköä ja alleviivaavaa, mistä huolimatta sitä on melko paljon. Tätä ja hiukan mielikuvituksetonta kuvakulmien valintaa kuitenkin rikkovat näyttävät kokosivun kokoiset tuokiokuvat, joita kelpaa jäädä tuijottelemaan hiukan pidemmäksikin aikaa.

Haittapuolena voi sanoa, että joskus taide muuttuu hiukan liiankin yksinkertaiseksi omaksi parhaakseen – hahmoja on toisinaan vähän vaikea erottaa toisistaan. Eritoten tarinan kaksi blondia tyttöä näyttävät hiukan eripituisista ja -mallisista hiuksistaan huolimatta liian samanlaisilta.

Lukukokemuksena Saniainen Kukkii Juhannuksena on melko nopea ja kivuton. Pitääkö albumista vai ei riippuu hyvin pitkälti siitä arvostaako enemmän tarinaa vaiko tunnelmaa. Vaikka arvostelija itse kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, pakko myöntää, että pitkälle pääsee jo pelkällä fiilikselläkin.

Keskustele Kvaakissa Reetta Niemensivun sarjakuvista