Kauhua ja kaikkea muuta mahdollista

Shokki Tekijänä Richard Corben Osa 2

Teksti: Gerry Boudreau, Nicola Cunti, Bill Dubay, Bruce Jones, Budd Lewis, Rich Margopoulos, Roger McKenzie, Doug Moench, Greg Potter, Steve Skeates, Jim Stenstrum, Jan Strand
Kuvitus: Richard Corben
Julkaisija: Egmont Kustannus
Sivuja: 180
Sidottu, kovakantinen, B4
ISBN
978-952-233-726-9
OVH 27,00

Jokin aika sitten julkaistu Shokki Tekijänä Richard Corben – Osa 1 oli paitsi näyttö yhden klassikkotaiteilian huippukauden töistä, myös tajunnanräjäyttävä sarjakuvallinen juhlapaketti joka jätti jälkeensä vain yhden kysymyksen: kai Osa 2 on myöskin tulossa? Onhan?

Onneksemme nöyriin pyyntöihin on vastattu.

Egmont Kustannus on jälleen asialla, perustuen Dark Horse Comicsin alun perin entisöimiin Corbenin Creepy– ja Eerie-tarinoihin. Osa 2:ssa on jälleen tarjolla sellaiset rapeat 170 sivua mustavalko- ja värineroutta kovilla kansilla.

Jos aihe on lukijalle vieras, kerrottakoon pikaisesti että Creepy ja Eerie olivat Warren-yhtiön kauhuantologialehtiä jotka nousivat kuin vastaiskuksi 50-luvun moraalihysterialle ja sen synnyttämälle Comics Codelle. Aikaisempien EC-sarjakuvien tavoin ne koostuivat lyhyistä, muutaman sivun episodeista tarjoillen kauhua; toisinaan taitettuna niin scifin, huumorin kuin joskus jopa herkemmänkin tarinankerronnan suuntaan.

Corben osasi piirtää kummia kansia.
Corben osasi piirtää kummia kansia.

Richard Corben taas on sarjakuvan moniosaaja jonka vallankumouksellinen väritystekniikka, pikkutarkka mutta omintakeinen kuvitustyyli ja dynaaminen kuvakerronta tekivät lähtemättömän vaikutuksen niin animaatioon, underground -sarjakuvaan kuin esim. Heavy Metal Magazinen tarjontaan.

Corben -kokooma osa 2 pitää sisässään jos jonkinlaisia helmiä: todistetaan Antikristuksen syntymä, ollaan merihädässä ja seurataan vigilantepapin ja viinatrokarigangsterien välienselvittelyä. Huomionarvoisa on myös pitempi, kolmiosainen mielikuvituksen ilotulitus mihin liittyy dinosauruksia, telepatiaa, petoksia, natseja ja kuolemaa.

Kuvan tilanne päättyy varmasti hyvin.
Kuvan tilanne päättyy varmasti hyvin.

Tarinoiden itsensä laatu tietysti riippuu hyvin paljon niiden kulloisestakin kirjoittajasta. Kakkososaan tultaessa ollaan kuitenkin ilmeisesti ensimmäistä epistolaa varmemmalla pohjalla myös käsikirjoittajien valinnassa. Bruce Jones oli esipuheen mukaan taiteilijan itsensä suosikki ja on helppo yhtyä hänen mielipiteeseensä.

Silti kirjan isoimmat miinukset irtoavat, oletettavasti, juurikin kirjoituksesta. Ajalle tyypillisesti joissakin osissa selitetään asiat liian puhki ja dialogi on tönkköä. Joissakin klassiseen loppuyllätykseen pohjautuvissa tarinoissa twisti on joko liian kaukaa haettu tai liian itsestäänselvä. Varjo on kuvituksensa puolesta yksi kauneimmista episodeista, mutta kertomus ei onnistu herättämään oikein minkäänlaisia tunteita.

Tästä huolimatta jutut ovat aina mielenkiintoisia ja useimmat niistä hämmästyttävät yhä tuoreudellaan ja anarkistisella otteellaan.

Kuvituksesta ei yllätyksellisesti ole juuri pahaa sanaa sanottavana. Corben on yksi niistä taiteilijoista, joiden jälkeä on vain ilo katsella. Olipa kyse sitten varjoisista mustavalkokohdista tai erilaisin tekniikoin esiin taiotuista, hyvällä tavalla epätodellisilta vaikuttavista värisivuista, lukija ei voi olla vajoamatta kuvien mielipuolisen mukaansavetävään hetteikköön.

Rohkeaa värimaailmaa.
Rohkeaa värimaailmaa.

Restauroinninsta vastannut José Villarrubia kertoo jälkisanoissaan kuinka vaikeaa värisarjojen uudelleenjulkaisu oli kuvittajan kokeilevasta tekniikasta ja alkuperäiselementtien katoamisesta johtuen. Työ on kuitenkin ilmiselvästi kannattanut.

Villarrubia on laatinut myös kirjan esipuheen, mikä ei ole valitettavasti kovinkaan mielenkiintoinen: suurin osa siitä menee vain kuvittajan nerouden päivittelyyn. Ei sillä, että miestä voisi siitä syyttää sillä samaan uhkaa langeta tämä arvostelukin.

Lyhyesti: jos aiot hankkia vain yhden suomeksi julkaistun amerikkalaisen sarjakuvateoksen tänä vuonna, hanki Shokki: Tekijänä Richard Corben Osa 2.

Keskustele Shokista, Creepystä ja Eeriestä Kvaakissa

Marvelit, muutokset ja minä

Katkera loppu, todellakin.
Katkera loppu, todellakin.

Vuonna 2014 ei enää julkaista yhtäkään numeroa Ryhmä-X:n seikkailuja Suomessa. Jäljellä on siis enää Hämähäkkimies elikkä Spider-Man, tuo ensimmäinen ja kautta linjan suosituin Marvel-hahmo Suomen kamaralla. Hämähäkkimieskin se on jaksanut seikkailla täällä vuodesta 1980. Ryhmä-X tuli mukaan kuvioon paria vuotta myöhemmin.

Ja mitä siinä välissä on tapahtunut? On ilmestynyt jos jonkinlaista lehdykkää ja paikallisia on hämmästytetty jos jonkinlaisella kalsarisankarilla, joista useimpien seikkailuja saa nyt seurata muutaman vuoden välein elokuvateatterin isolta ruudulta.

Ja kasvoihan siinä muutama sarjakuvalehtien harrastajakin, osittain juuri näitä hahmoja ja sarjoja arvostaen.

Itsekin tähän joukkoon kuuluvana yritän tässä kirjoituksessani kertoa mitä Marvel minulle merkitsee, miten se on kulkenut mukanani elämäni eri vaiheissa ja miksi, oi miksi se on yhä aikuisena ihmisenä itselleni jostakin mielettömästä syystä tärkeä asia.


Henkilönä jota on aina kiehtonut lähes kaikenlainen tarinankerronta sarjakuvat ovat tietysti olleet osa kehitystä aivan alusta saakka. Batman oli ehkä ensimmäinen tutustuminen supersankareiden maailmaan. Joskus ekoilla luokilla piirsin taululle mielestäni hyvin onnistuneen Lepakkomiehen. Opettaja torui minua väkivallan ylistämisestä, koska hänen mielestään kuvitus esitti panssarivaunua.

Näin sain samalla selville mitä taiteen väärin ymmärrettäväksi tuleminen tarkoittaa.

Batmanin lisäksi oli pari muuta universaalisti kovaa juttua, jotka tulivat kyllä ainakin nimellisesti tutuiksi kaikille ala-asteiässä. Oli Star Wars. Episodi I:stä odotimme vedet kielellä. Sitten oli videopelit kuten Mortal Kombat ja DooM, joita pelailimme toistemme syntymäpäiväjuhlilla vanhempiemme kauhuksi ja sekalaiseksi huoleksi. Ja sitten tulivat Marvel-sarjakuvat.

Ja siitä se sitten lähti.
Ja siitä se sitten lähti.

Porttina Marveleihin toimi G.I.Joe – tai kuten se silloin tunnettiin, Action Force. Tuohonkin tarinaan tempauduin mukaan aivan täysin pystymetsästä kesken kaiken, kun jossakin vaiheessa näin lehden paikallisen ruokakaupan lehtihyllyssä. Muistan kyseisen julkaisun, numeron 4/1993 vieläkin, koska sen kansi painui mieleeni: ryhmä riuskoja sotilasukkeleita, kaikilla yhtä paljon aseita kuin Rambolla ja kaikki nököttäen ison, ihmeellisen kulkuneuvohirvityksen päällä tulittaen eri suuntiin melko holtittoman oloisesti.

En tiedä miksi moinen vetosi minuun; en ikinä erityisemmin välittänyt sotajutuista. Mutta jokin vetosi ja hyvä niin, koska lehden sivulta löytyi samaistuttavia ja mielenkiintoisia hahmoja joista pystyi välittämään. Vieläpä molemmin puolin hyvä/paha -akselia.

Siihen aikaan ei myöskään harrastettu mitään ”jokainen lehti on jonkun ensimmäinen” -politiikkaa, joten tiettyjä kirjepalstan (tässä tapauksessa Kenttäpostin) kommentteja ja ”tapahtui silloin ja silloin” -asteriksilaatikoita lukuunottamatta uudella tulokkaalla ei ollut mitään aavistusta, kuka kukakin näistä lehden sivuilla toikkaroivista henkilöistä on.

Pystyi silti heti ensi sivulta alkaen hahmottamaan, että hahmoilla on oma historiansa, ja tämä utuinen mystisyys oli jopa suuri osa lehden vetovoimaa. Kaiken sisällä oli syvä historia melkein käsin kosketeltavissa, mutta silti hieman oman ymmärryksen ulkopuolella.

Marvelista en vielä tässä vaiheessa mitään tiennyt, muuten kuin nimenä pienellä lehden kannen yläkulmassa. Tapasin ihmetellä, kuka kumma tämä jokaisen sarjakuvan tekijätietojen yläpuolella oleva ”Stan Lee” mahtoi olla, joka kaikki nämä jutut ”esitti”. Tuumailin, että hänen täytyy olla jonkinsortin G.I.Joen jumalhahmo.

Hologrammi johti Hämähäkkimiehen hankintaan.
Hologrammi johti Hämähäkkimiehen hankintaan.

Ei siinä toki kauaa mennyt, kun varsinaiseen Marveliin törmäsin. Neljällä esiintaitettavalla kannella varustetun Ryhmä-X 6/1993:n muistan elävästi nähneeni kaupassa, mutta sitä ei tullut haalittua. Sen sijaan Hämähäkkimies 8/1993:ssa oli hieno ja kiiltävä hologrammikansi, ja se taas löysi tiensä luokseni.

Hämähäkkimieshän oli kokenut, ja koki vielä pitkään, suuria muutoksia niin hahmona kuin julkaisuna noihin aikoihin. 90-luku jyräsi niin tarinankerronnan kuin kuvituksenkin suhteen. Useimpien jo aikuisuuden saavuttaneiden fanien mielestä Marvel ei tiennyt mitä tehdä lippulaivahahmonsa kanssa ja paheksuivat tarinaan tuotua synkkyyttä ja kummallisuutta. Itseeni se meininki vetosi; verrattuna esimerkiksi muutama vuosi myöhemmin alkavaan piirrossarjaan – josta toki pidin kovasti – lehdet olivat paljon aikuisempia ja rujompia.

Aikuismaista otetta supersankarisarjakuvassa.
Aikuismaista otetta supersankarisarjakuvassa.

Ja mikäs se paremmin iskisi keskenkasvuiseen koltiaiseen kuin se, että meiningissä oli kunnolla särmää? Toki, eihän tarinakokonaisuuksissa aina ollut tuolloin paljoakaan järkeä eivätkä kirjoittajat vaivautuneet miettimään kuin sitä minkä uskoivat myyvän parhaiten – mutta silti otin silloin tuhat kertaa ennemmin aikuisten ongelmien kanssa painivan, synkkäilmeisen Peter Parkerin divareista löytyvien, vanhempien julkaisujen huolettoman velikullan sijaan koska tahansa – ja osa minusta ottaa yhä.

Tuomari aiheutti pahennusta.
Tuomari aiheutti pahennusta.

Jossakin vaiheessa vanhempani kauhistelivat Tuomaria vuoden 1993 suurikokoisemman erikoisjulkaisun, ”Paluun Suureen Ei-Mihinkään” sivuilla, jonka olin mennyt hankkimaan. Se oli sitä aikaa kun ei vielä tajunnut näiden lehtien tosiaan tulevan kauppoihin noin suunnilleen samassa vaiheessa kuuta vaan ainut keino löytää uudet mahdolliset julkaisut oli vinkua Äitiä ottamaan itsensä mukaan kauppareissulle niin usein kuin mahdollista.

Sitten lehtihyllyssä odotti joko karvas pettymys tai yllätyksen tuoma riemu. Sitä tunsi itsensä löytöretkeilijäksi matkalla kohti kartoittamatonta ulappaa missä mikä tahansa oli mahdollista. Vähän niinkuin Donald Blake joka ei vielä tiedä löytävänsä maagista Mjölnir -vasaraa muinaisesta jääluolasta.

Mahtaako nykyajan digitaalisessa maailmassa elävällä ihmisellä olla mahdollisuutta vastaavanlaiseen löytöretkeilyyn? Kaipa se on teknisesti mahdollista etenkin kun paperille painamaton sarjakuva on ilmeisesti melkoisen halpaa. Itse en ole koskaan osannut tehdä heräteostoksia muualla kuin paikoissa missä pääsee hipelöimään varsinaisia tuotteita.

90-luvun alku mahtoi kyllä olla hienoa aikaa olla Marvelisti: lehtiä oli paitsi Hämähäkkimies, Marvel, Sarjakuvalehti kuin Ryhmä-X:kin, mitkä kaikki ilmestyivät vähintään sen kuusi kertaa kuukaudessa, ja vielä lukuisat erikoisjulkaisut päälle. Puhumattakaan muiden kustantamoiden tarjonnasta. Ja legendaarisen Mail-Manin vielä legendaarisemmilla palstoilla kehdattiin vielä kinuta lisää! Vaikka oli lama!

Mega-Marvel tarjoili laatua, mutta harvakseltaan.
Mega-Marvel tarjoili laatua, mutta harvakseltaan.

Kun minä iskin mukaan skeneen alkoivat Rooman imperiumin lopunaikojen merkit olla jo uhkaavasti ilmoilla: mystinen kuulopuheista tuttu Ryhmä-X lakkautettiin, pian Marvel ja Sarjakuvalehti sulautettiin yhdeksi massiiviseksi mutta väkisinkin tarjonnaltaan vähäisemmäksi Mega-Marveliksi. No, onneksi oli divarit ja tuo ihana uuden löytämisen riemu.


Miten nämä lehdet sitten muovasivat käsitystäni maailmasta ja elämästä yleensä?

Hämähäkkimiehestä opin, että jopa supersankareiden on kasvettava aikuisiksi (ironista Marvelin nykyistä linjausta ajatellen, tiedän). Kun Suuri ja Mahtava Mail-Man jäi pois ja kloonisaaga vaikutti päättyvän upouuden Hämähäkkimiehen valintaan draama vaikutti yhtä arvaamattomalta kuin elämä itse. Toki samainen lehti muutamaa vuotta myöhemmin myös opetti minulle mitä tarkoittaa sanonta ”mitä enemmän asiat muuttuvat sitä enemmän ne pysyvät samana”. Mail-Man ei sentään tullut takaisin, mutta itse sarjan kohdalla opin ensi kertaa termin ”reboot”. Hämähäkkimiehen menneisyyden sörklääminen ilmeisesti kolmen promillen ikihumalassa työskennelleen John Byrnen muodossa taas opetti mitä tarkoittaa ”hirvittävä tuuba”.

Mail-Manin lähtö oli iso juttu.
Mail-Manin lähtö oli iso juttu.

Venom opetti minulle, etteivät kaikki pahat tyypit ole oikeasti mustavalkoisen pahoja. Jo G.I.Joe oli opettanut minulle aiemmin, että myös pahoja tyyppejä voi olla mielenkiintoista seurata. Wolverine opetti että myös sitä Ryhmä-X:ää kannattaisi haeskella, ja se puolestani opetti että kaikki hehkutus ei aina ole turhaa paisuttelua. Thor opetti minut innostumaan viikinkien aasamytologiasta ja koko skandinaavisesta historiasta samalla lailla kuin Asterix oli aikoinaan herättänyt hingun tietää lisää Roomalaisista.


2000-luvun puolelle tultaessa asiat menivät vielä vähän huonompaan suuntaan. Vaikka paperinlaatu parani, Mega-Marvel vaihtui pelkäksi Megaksi joka oli puolet ohuempi. Hämähäkkimies muuttui 13 -numeroisesta 68-sivuisesta jyräyksestä 12-numeroiseksi 52-sivuiseksi läpyskäksi. Ryhmä-X yritti tehdä paluuta mutta vei huolestuttavan kauan ennenkuin mitään lopulta materialisoitui.

Erikoisjulkaisuja tuskin enää näkyi. Kirjepalstat olivat täynnä tyyppejä jotka kirjoittelivat jättäneensä supersankarisarjakuvat 90-luvun alussa ja tulleensa takaisin lähinnä kysyäkseen mitä hittoa on oikein tapahtunut. Itse ensimmäistä kertaa mietin – etenkin kun Megassakin julkaistiin lähinnä Ultimate -linjan uudelleenlämmittelyjä jotka eivät ainakaan minulle tarjonneet juuri mitään – olisiko minunkin aika lyödä hansikkaat tiskiin.

Näin en kuitenkaan syystä tahikka toisesta osannut tehdä. Näihin aikoihin nimittäin elin vahvaa Frank Miller -kautta ja hänen läpilegendaarinen Daredevilinsäkin löytyi jostakin eteeni selattavaksi. Ja Daredevil ei luovuttanut koskaan. Enkä luovuttanut minäkään. Olen ainut tuntemani marvelisti joka ei pitänyt välivuosia lukiossa eikä missään vaiheessa roudannut kokoelmiaan divariin. Jaksoin uskoa, että sateenkaaren päässä odottaa kulta-aarre, ja sieltä se uusikin suomalainen sukupolvi löytäisi Marvel-sarjakuvan.

Mitä kävikään?

Mega loppui, Ryhmä-X kutistui 100-sivuisesta järkäleestä 52-sivuiseksi lehdykäksi vielä sen jälkeen kun se oli pilattu aivan totaalisen typerillä jatkosarjoilla kuten ”Wolverine: Origins”, kun taasen loistokkaat tarinat kuten Joss Whedonin Astonishing X-Men juoksu jätettiin tylysti kesken (mikä ei tietääkseni ollut suomalaisen toimituksen vika, eikä heitä tule tästä syyttää).

Yksi lempikirjoittajistani J. Michael Straczynski jätti Hämähäkkimiehen ehkä oleellisimman kauden sitten minulle yhä rakkaan 90-luvun erinäisten toimituksellisten kamppailujen jälkeen ja siirtyi kirjoittamaan Teräsmiestä, hahmoa jota en ole koskaan voinut sietää silmissäni. Kaiken kruununjalokivenä Hämähäkkimies myi avioliittonsa Mary-Janen kanssa, tuon ainoan säilyneen säikeen Wanhoista Hyvistä Ajoista säilyttääkseen May-Tädin elämän; hahmon joka oli jo kertaalleen tapettu ja millä kukaan Straczynskiä lukuunottamatta ei ole juuri koskaan osannut tehdä yhtään mitään.

Ja myyntiluvut jatkoivat laskemistaan.

Ja nyt on siis enää se Spider-Man.


Ja minähän olen sitä toki seurannut, ja uskollisesti olenkin. Ja pakko myöntää, että tarinoiden taso on vitkasti kasvanut. Toki joidenkin meistä on melkoisen vaikea yhäkään päästä yli koko Mefisto-sotkusta, mutta enemmän harmittaisi jos tuokin lehti loppuisi.

Semic löi Marvelin läpi Suomessa.
Semic löi Marvelin läpi Suomessa.
Ihmesarja tapasi tarjota klassista Marvelia huokeaan hintaan, sittemmin tilalle ovat astuneet kovakantiset uutuuskokoomat.
Ihmesarja tapasi tarjota klassista Marvelia huokeaan hintaan, sittemmin tilalle ovat astuneet kovakantiset uutuuskokoomat.

Marvelin suojelusenkelinä ja suomalaisena julkaisijana on jo pitkän aikaa meillä toiminut Egmont (silloin kun aloitin kyseessä oli Semic). Kyseessä on toki yhtiö, joten ilman tulosta ei heilläkään ole mahdollista Marvelia meille uskollisille työntää. Nytkin he ovat kokeilleet vesiä hienoilla (joskin varsin hintavilla), kovakantisilla opuksilla sen yhden lehden lisäksi, jotta englanninkielisiä lehtiä taitamatonkin saisi edes jostakin omat Marvel -lääkkeensä.

Siitä huolimatta on eräänlainen yhden aikakauden lopun fiilis käsillä. Ja eihän siinä mitään, kyllähän sen ymmärtää: aika aikaansa kutakin ja muutos on luonnollista. Eihän nyt kukaan voi olettaakaan, että ihmisiä jaksaisi ainaisesti kiinnostaa samat asiat.

Tarkoitukseni ei siis todellakaan ole valittaa tai huutaa kuinka ennen oli kaikki paremmin. Ainoastaan tahdoin tässä vanhana Marvelistina valottaa omia tuntemuksiani ja eittää etenkin asiaan perehtymättömien ihmisten ilmoille selityksentapainen siitä, miksi paikoitellen huonosti piirrettyjen kalsariveijareitten toikkaroinnit sarjakuvalehden sivuilla ovat joissakin piireissä Niin Pirun Vakava Asia.

Nämä hahmot ovat oikeasti muokanneet kuvaani elämästä ja ihmisenä olemisesta ja siksi tuntuu hiukan kirpeältä, ettei uusi sukupolvi sarjakuvanharrastajia olekaan oikein löytänyt näitä lehtiä. Tai että niiden tekijät ovat paikoitellen yhtä vahvasti yössä kuin potentiaaliset lukijatkin. Ja ehkä siksi kaikesta kyynisestä ”vesi joutsenen selästä” -mentaliteetistani huolimatta on himpun verran surullista, ettei uusi sukupolvi löydä näitä hahmoja synnyinmediassaan samalla tavalla kuin minä ne aikoinani löysin.

Ja kaikkein surullisinta on se, ettei enää voi tuntea itsensä Marco Poloksi käyskennellessään paikallisen ruokapuodin lehtipisteen luo toiveikkaana uusia, mielenkiintoisia kansia silmälläpitäen.

Juna kulkee ja kiskot vie

Kiskoja

Teksti ja kuvitus: Jyrki Anselmi Mäki
Julkaisija: Like
Sivuja 80
Nidottu, mustavalkoinen, B5
ISBN 978-952-01-0904-2
OVH 20,00

Jäniksiä. Harhanäkyjä. Satunnaisia ihmiskohtaloita. Ja kiskot jotka vievät helv… anteeksi, Helsinkiin.

On edelleen jossakin määrin harvinaista törmätä suomalaiseen sarjakuvaan, joka tuntuu täysipainoisen toimivalta paketilta. Sarjakuva, joka ei pyri esittämään itseään parempaa vaan rehellisesti toimii omana itsenään ja omilla ehdoillaan. Ja on sen lisäksi vielä harvinaisen mielenkiintoinen ja mieleenpainuva vailla tarvetta vääntää asioita rautalangasta ja kertoa lukijalle osoitellen mistä kaikesta nyt olikaan ihan vakavissaan kyse.

Painajaismaisia visioita
Painajaismaisia visioita

Jos se ei tästä vuolaasta johdannosta käynyt ilmi, Jyrki Anselmi Mäen Kiskoja on juuri tällainen teos. Normaalista suomalaisesta mielenmaisemasta lähes huomaamatta psykedeeliseksi tajunnanvirtapainajaiseksi ja takaisin solahtava kertomus josta ei ainakaan tarinallisesti juuri puutteita löydä. Ja silti koko homman kantava tematiikka jää vähintäänkin utuiseksi.

Siitä pitääkö Kiskoista vai ei varmasti riippuu aika paljon siitä minkälaisella mentaliteetilla suhtautuu tarinankerrontaan yleensä. Tavanomaista, ns. ”hollywoodilaista” dramaturgiaa kaipaavalle teos jää varmasti melkoisen torsoksi.

Suomalainen erotiikka kukkeimmillaan
Suomalainen erotiikka kukkeimmillaan

Toisaalta jos pystyy samaistumaan elämän syrjimiin hahmoihin suuressa mittakaavassa merkityksettömien töhvellystensä kieputuksessa voi sarjakuvaa verrata jopa Terry Gilliamin elokuviin tai vaikkapa Charles Burnsin legendaariseen Mustaan Aukkoon. Samantyylisestä toden ja fantasian, unen ja painajaisen keskenään muussaamisesta tässäkin on liiemmälti kyse. Kiskot onnistuukin taivaltamaan ihailtavan taidokkaasti niin perinteisen, viihdyttävän tarinoinnin kuin taiteellisemmankin näkemyksen veitsenterällä.

Suurin huomio kiinnittyy tarinan hahmoihin. Etenkin Mäen dialogi on eläväistä ja kuin todellisesta elämästä kuultua. Vaikkei minkäänlaisesta jännityskertomuksesta voidakaan vakavalla naamalla puhua, tarjoaa tarinakin silti yllätyksensä. Eräskin kohtaus kadonneen jäniksensä löytävästä naisihmisestä on melko ihastuttava.

Pisin miinus teoksen tarinapuolen kohdalla onkin – ja tämä itsessään voidaan jo melkolailla laskea kehuksi – että tätä kamaa olisi lukenut mielellään paljon pitempäänkin. Etenkin myös kuvallisesti tehokkaita kohtauksia, joissa päähenkilön todellisuus särkyy ja muuttuu olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Nyt Päähenkilön matkasta – niin kuvainnollisesti kuin tarinankerronnallisestikin – tuli hiukan liian pikavisiittimäinen kokemus vaikutavamman odysseijan sijaan.

Viinapirut kertovat totuuden
Viinapirut kertovat totuuden

Kuvitus on myös J. A. Mäen käsialaa ja varsin hyvinpä toimii sekin. Toki taiteessa on omat amatöörimäiset piirteensä – etenkin lopun Helsingistä jää huolimaton ja viimeistelemätön kuva. Aiemmissa kohdissakin oli käytetty melko valkopainotteista, yksinkertaistettua tyyliä mutta niissä se vaikutti enemmän taiteelliselta valinnalta kuin viimeisillä sivuilla. Mahtoiko taiteilijalle iskeä kiire?

Ahtaiden ja jopa klaustrofobisten junan sisätilojen kuvaaminen sen sijaan luonnistuu paljon luontevammin samoin kuin omituisten, viinahuuruisten visioiden. Myös ihmishahmojen karakterisoimisessa kuvittaja osaa hommansa hyvin. Ja pakko on myös mainita kaunis tussilaveerausvarjostus, jonka kaltaista näinä photoshopin päivinä näkee melkoisen harvakseltaan.

Kiskoja onnistuu kertomaan harvinaisen paljon kertomatta loppujen lopuksi juuri mistään mitään. Sopivassa atmosfäärissä – kuten puolitäyden junanvaunun penkillä puolinukuksissa ahmittuna – sen kummalliseen maailmaan on kuitenkin harvinaisen helppo solahtaa.

Keskustele J.A.Mäen sarjakuvista Kvaakissa

Tarinoita elämän varrelta

Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas
Kirjoitti ja piirsi Ville Pirinen
Taittanut Noora Federley
Julkaisija Suuri Kurpitsa, 2013
48 sivua, 125mm x 175mm, mustavalkoinen, liimasidottu
ISBN 978-952-9887-87-3
6,00 e

Lyhyet ja hassut jutut ovat itse kunkin elämän usein huomiotta jäävä suola joka kuitenkin aina löytää paikkansa mistä tahansa kaveripiirin tapaamisesta, rennommasta illanvietosta taikka nykyisin myös sosiaalisesta mediasta. Olisihan se pitänyt arvata että ennemmin tai myöhemmin joku keksii alkaa piirtää oman kaveriporukkansa piirissä liikkuvista, puolitosista tarinoista myös sarjakuvaa.

Itse asiassa tämä on ilmeisesti keksitty jo jonkin aikaa sitten, nimittäin tarkastelun kohteena on Yhesti Yhes Paikas -sarjan jo seitsemäs osa, Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas. Tekijänä touhuaa Ville Pirinen, monesta yhteydestä tuttu sarjakuvaaja ja kuvittaja.

Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas on lyhyt, kourallisesta muutaman sivun mittaisia episodeja koostuva taskuunsopiva albumi. Koko tuotoksen lukee läpi muutamassa minuutissa, mutta niihin minuutteihin mahtuu kohtalaisesti hihittelyä, joten huijatuksi tuskin tarvitsee itseään tuntea.

Äijien juttuja
Äijien juttuja

Kokemus on hyvin elämänmakuinen. Tarinat sijoittuvat miellyttävän rupuisiin ympäristöihin ja tulevat kommentoineiksi kaikenlaisia asioita ja ihmisiä, eivätkä arkisuudestaan huolimatta sorru tylsyyteen tai tavanomaisuuteen. Koko hommassa on vähän sellainen ”kerron teille nyt tämän jutun” -tyyppinen fiilis, mitä on ikään kuin vain kuvitettu kuvilla.

Ratkaisu voi kuvailtuna kuulostaa melkoiselta ajanhukalta ja typeryydeltä, mutta ainakin itse huomasin nauttivani kokemuksesta.

Karikatyyrejä ja älyttömyyttä
Karikatyyrejä ja älyttömyyttä

Kuvituksessa on samanlainen hiukan ”huoleton” fiilis kuin tarinankerronnassakin: kuvituksesta paistaa tietty hiomaton luonnostelullisuus. Lisää tarkkuutta kuitenkin ilmenee kun on tarvis – parhaiten sen näkyy tarinoiden livetessä mainitsemaan oikeita ihmisiä tai oikean maailman asioita, jotka on karikatyrisoitu mallikkaasti. Kannet ovat värilliset, sisältö ei. Sen sijaan mustavalkorasteria on käytetty kuvia selkeyttämään onnistuneesti.

Taide jäljittelee todellisuutta
Taide jäljittelee todellisuutta

Tällaista materiaalia olisi mielellään lukenut pitempäänkin. Toisaalta, onhan tämä jo seitsemäs albumi, ja kuten taiteilija itse alkupuheessan (taikka siis -sarjakuvassaan) toteaa, alkaa samankaltaisten juttujen kertominen uusilla ja innovatiivisilla tavoilla jo tuottaa vaikeuksia. Aiempia kokonaisuuksia lukemattomille resepti ainakin toimii kuin jugurtti kevyenä välipalana ennen sukeltamista kohti tärkeämpiä asioita.

Onko Yhesti Yhes Seitsemännes Paikas sarjakuvaraportti, kuvitettu facebookin tai baari-illan tarinatuokio, suurinta mahdollista neroutta vai täyttä ajan haaskuuta lienee paljolti lukijasta kiinni. Huumori kuitenkin toimii ja koko paketista jää venkoilematon, yksinkertaisuudessaan kaunis kuva. Suurempia tarinakokonaisuuksia kaipaavien ei kuitenkaan tarvinne vaivautua.

Juhannustaikoja ja sattumuksia

Saniainen Kukkii Juhannuksena
Teksti ja kuvitus Reetta Niemensivu
Julkaisija Suuri Kurpitsa, 2013
96 sivua, 175mm x 235mm, nelivärinen, liimasidottu
Painopaikka Kopio Niini Finalnd Oy, Tampere
ISBN 978-952-9887-85-9
18,00 e

Tositapahtumiin tarinan perustaminen on aina vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tietenkin kaikki mistä kirjoittaa perustuu väkisinkin johonkin jos ei itsensä suoraan kokemaan niin ainakin johonkin joka itseään miellyttää, kiinnostaa ja kummastuttaa – ja näin saa aihetta tutkimaan. Toisaalta taas tosielämän mielenkiintoisistakaan piirteistä ei välttämättä saa helposti koherenttia draamaa, koska todellisuudelta puuttuu lankojen kerralla yhteensolmimisen ja mielekkään hahmokehityksen taju.

Tosipohjaiselle fiktiolle on kuitenkin aina tekijänsä kuin tukijansakin, ja Saniainen Kukkii Juhannuksena on Suuren Kurpitsan uutukainen genren yrittäjä.

Parkanon kirkkoon iski vuonna 1928 salama, joka tappoi neljä ja loukkasi kymmeniä. Tähän ja sitä ympäröiviin tapahtumiin Reetta Niemensivu perehtyy albumissaan.

Tarina albumissa ei suoraan sanoen ole kovin hääppöinen. Mielenkiintoisia hahmoja kertomuksessa kyllä risteilee, mutta kovin ihmeitä ei heille siinä tapahdu. Salamanisku ei kulminaatiopisteenä onnistu sitomaan erillisiä pieniä anekdootteja järjelliseksi narratiiviksi.

Juhannustaikoja juonimassa
Juhannustaikoja juonimassa

Sen sijaan pieniä ja herkullisia yksityiskohtia on paljon. Tutkimustyötä on ilmiselvästi tehty esimerkiksi juhannustaikojen nykyajassa jo kenties melkeinpä unhoon vaipuneisiin perinteisiin, ja nämä ”vanhojen naisten lorut” muodostavatkin kenties albumin mielenkiintoisimmat kohtaukset.

Kuvitus on hyvin yksinkertaista ja jopa naivistista. Mustavalkoisena kuvat voisivat näyttää halvoilta ja tökeröiltä, mutta kauniilla ja kerrankin isoksi osaksi yleistä taidetta muodostuvalla värityksellä on saatu aikaiseksi jopa unenomainen meininki.

Kauniita värivalintoja
Kauniita värivalintoja

Juuri näin värisarjakuvaa kannattaa tehdä: hyvillä värivalinnoilla kuvista välittyy nimenomaan tekijänsä tavoittelema tunnelma joka jäisi muuten täysin tavoittamattomiin. Kuvia ei ole myöskään sidottu tavanomaisiin, suorakulmion muotoisiin laatikoihin vaan ne tuntuvat utuisesti kelluvan valkoisilla sivuilla, mikä entisestään lisää kyseistä vaikutusta.

Sama ipana vai monta identtistä?
Sama ipana vai monta identtistä?

Dialogi on melko tönkköä ja alleviivaavaa, mistä huolimatta sitä on melko paljon. Tätä ja hiukan mielikuvituksetonta kuvakulmien valintaa kuitenkin rikkovat näyttävät kokosivun kokoiset tuokiokuvat, joita kelpaa jäädä tuijottelemaan hiukan pidemmäksikin aikaa.

Haittapuolena voi sanoa, että joskus taide muuttuu hiukan liiankin yksinkertaiseksi omaksi parhaakseen – hahmoja on toisinaan vähän vaikea erottaa toisistaan. Eritoten tarinan kaksi blondia tyttöä näyttävät hiukan eripituisista ja -mallisista hiuksistaan huolimatta liian samanlaisilta.

Lukukokemuksena Saniainen Kukkii Juhannuksena on melko nopea ja kivuton. Pitääkö albumista vai ei riippuu hyvin pitkälti siitä arvostaako enemmän tarinaa vaiko tunnelmaa. Vaikka arvostelija itse kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, pakko myöntää, että pitkälle pääsee jo pelkällä fiilikselläkin.

Keskustele Kvaakissa Reetta Niemensivun sarjakuvista