Äänet vessanpöntössä puhuvat taas

Kapteeni Kuolio, Tampereen oma supersankari, suojelee kotikaupunkiaan maagisten ja vähemmän maagisten olentojen hyökkäyksiltä. Hän käyttää taitavasti maagisia esineitä kuten arkkienkeli Mikaelin palavaa miekkaa, Tapio Rautavaaran vinyylilevyä ja vieterihiirtä.

Tähän albumiin on koottu Kapteeni Kuolion lyhyet seikkailut Sarjari-lehdestä vuosilta 2006-2016. Lisäksi mukana on kaksi ennenjulkaisematonta sarjakuvaa. Tarinat on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla ja perustuvat tositapahtumiin.

Kapteeni Kuolion Super-Manse
P.A. Mannisen kootut 9
Kuvat ja teksti P.A. Manninen, apunaan Vesa Vitikainen, Anssi Rauhala, Janne Suominen ja Ben R. Dilworth
Tekstaus ja taustavalokuvaus Hannele Kivilahti
Kustantaja Lempo Kustannus, Turku
Taitto Pauli Hirtolahti
Painotyö Printon Trükikoda, Viro, maaliskuu 2018
ISBN 978-952-5938-58-6
pk, nid., mv, 171 X 250 mm, 184 s.
Hinta 20 euroa
© Pekka A. Manninen 2006-2016, 2018

Kapteeni Kuolio on suomalainen, tarkemmin sanottuna tamperelainen supersankari. Tampereelta hän poistuu vain aika- ja dimensioporttien avulla. Kuolio on skitsofreenikko ja sairaseläkeläinen. Kuolio eli elämäänsä supersankariuden ja hulluuden välillä, kunnes mukaan tuli apuri, hieman vähemmän seonnut Kapteeni Kökkö, jonka mukana tuli illuusio, joka kallistui vähemmän harhojen puolelle. Kuolion manaukset ja loitsut tuntuvat nykyisin todellisemmalta. Vaikka houretta se taitaa olla, jos puliukko menetettyään sielunsa Mustalle Paaville, menee heti parturiin ja hakemaan töitä?

Kapteeni Kuoliota kirjoittaa ja piirtää P.A. Manninen, avustajana tekstauksessa ja erityisesti taustavalokuvauksessa toimii Mannisen puoliso Hannele Kivilahti. Satunnaisempiakin avustajia on käytetty, tai pitäisi varmaan sanoa “vierailevia tähtiä”.

Kapteeni Kuolion Super-Manse on kokoelma Tampereen sarjakuvaseuran lehden, Sarjarin, vuosina 2006-2016 julkaisemista lyhyistä Kapteeni Kuolion seikkailuista. Aikaisemmin lyhäreitä on julkaistu kaksi koostetta, mutta Super-Manse on tuplasti niitä paksumpi. Kestänee pidemmän tovin, ennen kuin seuraavasta kokoelmasta on toivoa, mutta onhan pidempiä tarinoita omina albumeinaan tullut ihan mukavaan tahtiin. Kaksi hieman pidempää tarinaa tässä ovat ennenjulkaisemattomia, ja toisessa nähdään toinen suomalainen supersankari, Kersantti Napalm. Toisessa tekee paluun “Pispalan vampyyreissä” nähty Ajattara. Parissa lyhyemmässä jutussa nähdään Kuolion vanha vihollinen Musta Paavi. Japanilaiset demonit, suttunuijan heiluttelijat ja lentävät pyykkimuijat ovat Kuolion arkea. Avaruuden lötkömömmöistä nyt puhumattakaan.

Lyhyet tarinat toimivat melkoisen eri tavalla kuin pidemmät kokonaisuudet. Albumissa käsitellään yhtä ilmiötä pidempänä kauhumysteerinä, ja hitaammin. Näissä muutaman sivun pätkissä ei päästä tarkemmin syventymään tapahtumien kulkuun, ja ne rakentuvatkin usein arkisille asioille, kuten vaikka Kuolion ainoiden alushousujen kuminauhan katkeamiseen. Osa sarjoista liittyy Sarjarin teemanumeroihin, toisissa ei sitten tapahdu mitään, vaan esimerkiksi esitellään englantilaisvalmisteisia muovisia pikkusotilaita, joita sekä Kuolio että Manninen keräilevät. Sarjarin teema-aiheenahan saattaa olla mikä vaan. Kuten numeron 94 teema oli päästäiset (!). Kuolio tietysti sen numeron sarjassa tapaa puhuvia päästäisiä.

Toki näissäkin matkustellaan eri ajoissa ja dimensioissa, mutta maisemaa vaihdetaan hyvin pian. Mukana matkassa on useimmiten apuri Kapteeni Kökkö, joka tuli mukaan siksi, ettei Kuolion tarvinnut puhua itsekseen niin paljoa. Joskus Kökkö on tärkeä hahmo, joskus vain tiellä. Ja mitä kävi sille disintegraatiosädepistoolille joka Kököllä oli vielä yhden sarjan viimeisellä sivulla? Sillehän voisi kehittää jatkoa.

Tarinat perustuvat uudessa kirjassa entistä vähemmän suomalaisiin kansantarinoihin, ja vaikutteissa korostuvat enemmän kirjat, elokuvat ja sarjakuvat. Ja jopa Tapio Rautavaaran laulut. Alunperinkin Kuolion esikuva on ollut Marvelin nyttemmin elokuvastakin tuttu Doctor Strange, mutta tässä otetaan jo vaikutteita Teräsmiehestä, Pekka Puupäästä, Aku Ankasta ja Pikku Lulusta.

Tuttuun tapaan Manninen kertoo lyhyesti jokaisen tapauksen taustoista kirjan lopuksi.

Ei näitä lyhiksiä kannata kaikkia kerralla ahmia, tulee ähky. Toimivat paremmin pienemmissä pätkissä, vaikka yksi kerrallaan. Taustoja ei ihmeemmin enää selitellä, oletetaan että lukija tuntee jo ainakin vakihahmot. Eli tämä ei taida olla paras mahdollinen julkaisu tutustua Kapteeni Kuolion maagisiin manauksiin. Muuten kyllä kiehtovaa ja nautittavaa lukemista tamperelaisista tositarinoista.

Keskustele Kvaakissa Kapteeni Kuoliosta.