SANDMAN -IKUISET YÖT
 |
Neil Gaimanin Sandman –sarjakuva oli tärkeimpiä 90-luvun sarjakuvailmiöitä, ainakin anglo-amerikkalaisella kentällä: se kahmi alan palkintoja ja keräsi vankan lukijakunnan, tuoden sarjakuvan pariin paljon uusia lukijoita.
Gaiman oli merkittävässä roolissa kuljettamassa kädestä pitäen amerikkalaista sarjakuvaa kohti aikuisuutta, Sandman sai myös luvan toimia lippulaivana DC:n maineikkaalle Vertigo-linjalle sen starttivaiheessa. Sandman on liki parituhatta sivua käsittävä tarinarypäs, kymmeneen niteeseen koottu eepos. Sarjan loppumisen jälkeen Gaimanin luomasta fantasiamaailmasta ja hahmoista on ilmestynyt lukuisia muiden tulkitsemia lehtiä ja albumeita, mm. The Dreaming ja Lucifer.
Herra itse palasi Sandmanin, ja sarjakuvien, maailmaan seitsemän vuotta alkuperäisen tarinansa saatua päätöksen – Sandman – Ikuiset yöt –albumilla. Se on kokoelma sarjakuvanovelleja, joista kukin keskittyy yhteen Sandman-pantheonin Ikuisista (The Endless). Gaiman haali fiktiiviseen kosmokseensa kaikki mahdolliset myytti – ja jumalhahmot, ja sekoitti niistä persoonallisen (post)modernin sopan. Hänen oma luomuksensa ovat Ikuiset, luonnonvoimien kaltaiset olemassaolon insinöörit, joista päähenkilö Sandman, Uni, sekä sisaruksensa Kuolema, Kohtalo jne. hallinnoivat kukin omaa tonttiaan. 80-lukulaista goottityyliä halki vuosituhansien edustaneet Ikuiset ovat ammoisista ajoista asti eläneiksi olennoiksi varsin pikkusieluisia ja hankalia persoonia, mutta harvemminhan myyttiset jumaluudet täydellisiä ovat.
Sandman-lehteä vaivasi aikanaan kuvittajien keskinkertaisuus – pätevienkin piirtäjien käsissä Gaimanin tekstivetoinen kerronta tuotti staattista sarjakuvaa. Ongelmaa paikkaamaan Sandman – Ikuiset yöt –teokseen on kuvittajiksi pestattu alan kansainväliset huiput: Glenn Fabry, Milo Manara, Miguelanxo Prado, Frank Quitely, P. Craig Russell, Bill Sienkiewicz ja Barron Storey. Lista on vaikuttava, ja Gaiman on tietoisesti pyrkinyt hyödyntämään kunkin erityislahjoja. Gaiman on sanonut pyrkineensä tekemään jokaisen tarinan sarjakuvan eri kerrontatyylejä hyödyntäen, mutta mitään uraauurtavaa Gaiman ei sarjakuvan ilmaisumuotoon tuo. Hän kirjoittaa tarinoita, ja hyviä sellaisia, mutta ei käsikirjoittajana osaa hyödyntää sarjakuvan visuaalisia mahdollisuuksia, siinä määrin kuin “mestarilta” sopisi odottaa. Parhaiten hänen tekstinsä ovat toimineetkin yhteistyössä vahvojen kuvantekijöiden kanssa, esim. Dave McKeanin ja Marc Hempelin kanssa, kuten myös tuoreella kokoelmalla. Hän on arvatenkin antanut taiteilijakaartilleen enemmän liikkumavaraa kuin Sandman-lehden piirtäjille, mutta ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa, että hän on tarinan tirehtööri: proosallinen narratiiviteksti kuljettaa suurinta osaa tarinoista. Muutama tarina on kuin ruutuihin pätkitty, kuvitettu novelliteksti – Gaiman tuntuu menneen Sandman-lehden loppuvaiheista takapakkia sarjakuvallisen tarinankerronnan suhteen. Kirjoittajan siirtyminen romaanien pariin on ollut luonteva hyppy, eikä välttämättä kovin suuri menetys. Sittemmin Gaiman on kylläkin kirjoittanut sarjakuvaa Marvelille: Marvel 1602 sekä Eternals -minisarjat.
Ikuiset Yöt on ennenkaikkea nostalgiatrippi Sandmanin maailmaan, sekä tekijälle että faneille. Se ei sisällön tasolla tuo oleellista lisää Ikuisten maailmaan, pikemmin yksittäisiä anekdootteja jumalhahmojen aikaa vanhemmalta elämänpolulta. Kuten Gaimanilla tapana, Ikuiset ovat tapahtumissa usein läsnä vain takapiruina. Yksikään kertomus ei sykähdytä aivan samoin kuin Sandmanin hienoimmat myyttiset oivallukset. Uusille lukijoille teos saattaa olla hankala paikka hypätä Gaimanin fantasiaan mukaan, eikä suomennoksen kirjainkikkailusta johtuvat harhaannuttavat nimet Ikuisille tee asiaa helpommaksi (Desire > Kaiho, Delirium > Kuume, Despair > Kurjuus). Ensiksi kannattanee lukaista vähintäänkin suomeksi ilmestyneitä albumeita, sekä Kalma-lehdessä julkaistua alkupään Sandmania. Egmontin päätös julkaista albumi suomenkielisenä saattaa olla hiukkasen omituinen, mutta purnaamiseen ei tietenkään ole syytä, etenkään kun se on julkaistu komeana kovakantisena niteenä, Dave McKeanin upealla designilla – suomalainen laitos on toteutettu pieteetillä.
Teos on monimuotoinen kattaukseltaan, oleellinen lisäys suomenkieliseen sarjakuvaan – jo yksistään legendaarisen Bill Sienkiewiczin hienointa nykytuotantoa, sekä Barron Storeyn piirrostyötä, suomalaisille esitellessään. Myös Milo Manara on parhaimmillaan: hänen pehmopornahtava tyylinsä huokuu tarinan hengen mukaisesti intohimoa. Sopisi toivoa, että hänelle useamminkin annettaisiin ihan oikeita tarinoita piirrettäväksi. Miquelanxo Prado visualisoi kosmista puheteatteria teknisesti hienosti, vaikka jumaluuksien höpöttelystä jääkin tavoiteltu sense of wonder puuttumaan. P. Craig Russell hoitaa velvoitteensa pätevästi monikerroksisessa aloitustarinassa.
Sandman ei ole koskaan ollut erityinen suosikkisarjani, vaikka sarjan loppuvaiheita seurasinkin ja useimmat albumit muutamaankin otteeseen olen vuosien varrella lukenut, eikä minulla ollut erityistä kiirettä Endless Nightsiakaan lukea. Ensimmäisellä lukemiskerralla pidin sitä erittäin onnistuneena pakettina, toisella kertaa se ei toiminutkaan yhtä hyvin, vaikka tarinat olivat pääasiassa unohtuneetkin – se ei siis ollut jättänyt ihmeemmin muistijälkiä, mikä kertonee siitä, etteivät lyhärit onnistuneet säväyttämään tunnetasolla. Sandman – Ikuiset yöt on mielestäni oivallista oppimateriaalia sarjakuvantekijöille, ja sarjakuva-ilmaisusta kiinnostuneilla, tutkia sen onnistumisia ja epäonnistumisia. Jokaisen kannattaa itse ottaa selvää onko kyseessä helisevä vaski vai kunniakas joutsenlaulu.
SANDMAN -IKUISET YÖT
Egmont Kustannus Oy, 2006
(Sandman, Endless Nights 2003, DC/Vertigo)
Tarina: Neil Gaiman
Taide: P. Craig Russell, Milo Manara, Miguelanxo Prado, Barron Storey, Dave McKean, Bill Sienkiewicz, Glenn Fabry, Frank Quitely
Kannet, graafinen suunnittelu: Dave McKean
ISBN: 978-952-469-5695
150 sivua
Kovakantinen, sidottu
Suositushinta 27,90 €
Keskustelua Sandmanista Kvaakissa.