Tekijä: Juha Veltti

Teräsmies – Punatähden poika

Alkuteos: Superman: Red Son
Käsikirjoitus: Mark Millar
Taide: Dave Johnson, Killian Plunkett, Andrew Robinson, Walden Wong, Paul Mounts
Käännös: Antti Koivumäki
Kustantaja: RW Kustannus
160 s., kovakantinen, 4-v., painettu Italiassa
Julkaisuvuosi: 2018
ISBN: 9788833046679

Sattumalla voi olla suunnattomat vaikutukset: mikäli Kal-El -vauvan tuhoutuvalta planeetalta turvaan kuljettanut avaruuskapseli olisi tippunut Maan pinnalle 12 tuntia aiemmin tai myöhemmin, olisi lapsi päätynyt eri maahan, kasvanut eri perheessä ja eri kulttuurissa. Mark Millarin tarinassa Teräsmies kasvoi Neuvostoliitossa kolhoosissa ja hänestä tuli Stalinin superase ja apuri.

DC:n Elseworlds-tarinoissa tutut supersankarihahmot on sjoitettu historian eri aikakausiin, tai erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja genreihin. Ne tarjoavat mahdollisuuden tehdä tarinajatkumosta irrallisia ajatuskokeita, mutta usein ovat tyhjänpäiväisiä ja laiskaa tutun arkkitarinan toistoa, jonkin toisen genren kliseisiin yhdistettynä.

Punatähden poika kuuluu selkeästi onnistuneimpien Elseworlds-tarinoiden joukkoon. Se on tarina ideologioista – mutta kun Mark Millar on kirjoittajana, se on toteutettu viihdyttävässä muodossa, jossa on tukuittain isoja ideoita, rahtunen provokatiivisuutta ja tutut elementit sopivasti uudessa valossa – samaan aikaan modernin kyynisellä asenteella, mutta kuitenkin pikkupojan kiiluvalla mielikuvituksen innolla kerrottuna. Filmimaailman kassamagneeteista iso osa ei sattumalta pohjaa Millarin tarinoihin (Mm. Kick-Ass, Wanted, Logan sekä Kingsman. Myös Avengers-elokuva sai paljon pohjaa Millarin Ultimates-versiolta).

Teräsmies ja Lex Luthor ovat tässäkin tarinassa vihollisia keskenään. Luthor kehittelee Yhdysvaltojen sotakoneistolle tapoja vastustaa supermiehen uhkaa (maailmassa, jossa ei ole muita tunnettuja superolentoja kuin Teräsmies). Batmankovski on neuvostoliittolainen vastarintataistelija, joka pyrkii pistämään Stalinin ja Teräsmiehen johtamalle sortopolitiikalle kampoihin. Millar on saanut mahtumaan 160-sivuiseen sarjakuvaan vuosikymmenien tarinankaaren ilman, että se olisi liiasta ekspositiosta raskas tai hajanainen.

Tarinan alkupuolen on piirtänyt Dave Johnson tussaajanaan Andrew Robinson (tuttu upeasta Viides Beatle -albumista), ja jälkipuoliskon Killian Plunkett tussaajanaan Walden Wong. Siirtymä on yllättävän saumaton, ja kaikki tekevät hienoa jälkeä. Värittäjä Paul Mounts tekee uransa hienointa työtä. Dave Johnson on paremmin tunnettu kansikuvittajana DC:lle, Marvelille ja Dark Horselle, mutta hänellä on myös sarjakuvakerronta hyvin hallussa. Killian Plunkett ei myöskään ole erityisen tunnettu sarjakuvanpiirtäjän, vaan on toiminut pitkään Lucasfilmin suunnittelijana.

Albumi on aiemmin julkaistu samana Antti Koivumäen suomennoksena DC-Spesiaali -lehtenä 2004, mutta kovakantisessa uudessa versiossa värit toistuvat kylläisempinä. Punatähden poika on RW Kustannuksen DC-albumeista kokonaisuutena linjakkain, ja Punatähden poika on Teräsmies-sarjakuvien klassikkoja, joten uusintajulkaisu on perusteltu.

Batman 2 – Minä olen itsemurha

Alkuperäisjulkaisu: Batman 9 – Batman 15 (2016-2017)
Tarina: Tom King
Kuvittajat: Mikel Janin, Mitch Gerads, Hugo Petrus
Värit: June Chung, Mitch Gerads
Kääntäjä: Petri Silas
Kustantaja: RW Kustannus Sidottu, 160 s., 4-värinen, painettu Italiassa
ISBN: 978-88-33041-28-5 Ovh: 29,95 €

Batman – Minä olen itsemurha jatkaa aiemman Minä olen Gotham -albumin tarinaa. Gotham Girlin mielenterveysongelmat johtavat Batmanin Arkhamin mielisairaalaan ja vanhan nemesiksen jäljille.

Bane on Batmanin legendaarinen arkkivihollinen, jossa yhdistyi 90-luvun supersankarisarjakuvien ylilyövä yrmeys ja steroideilla pumpatut muskelit. Christopher Nolanin Yön ritarin paluu -elokuvan Bane muistetaan maskistaan ja epäselvästä puheesta. Minä olen itsemurha -albumissa Bane kuvataan uhkaavana luonnonvoimana, vaikka hän lähinnä istuu ilkosillaan pääkallojen ympäröimänä. Tahattomasta koomisuudestaan, tai tarkoituksellisesta provokatiivisuudestaan, huolimatta ratkaisu toimii. Bane on kuin lepäävä lohikäärme, jonka ympärille toiminta rakentuu.

Tom King kirjoittaa napakasti ja selittelemättä. Tarinaan tuodaan liuta uusia hahmoja, joiden taustoista ei paljon kerrota – hyvä, että edes nimet selviää. Tarina etenee synkän toimintatrillerin tyylilajissa, mutta ei kuitenkaan peittele supersankarimaailman absurdimpia elementtejä. Vakavasävyisen pinnan alla on myös huumoria.

Piirtäjä Mikel Janin osoittaa olevansa ensiluokkainen toimintasarjakuvantekijä. Hänen tyyliään voisi verrata Alex Maleeviin ja Michael Larkiin, mutta hän on vähemmän fotorealistinen. Janin tuntuu olevan uransa huippukaudella: tekninen taito ja hallittu kerronta yhdistyy rohkeaan, vaihtelevaan tapaan käyttää kerronnallisisa ratkaisuja, ruutujakoja ja kuvakulmia. Näyttävimmillään Janinin virtuositeetti on 12. numerossa, jossa koko aukeamalle levittyvät kuvat ja layoutit ovat visuaalisesti komeita, mutta Janinin pätevyys näkyy myös vähäeleisemmissä ratkaisuissa.

Arkkitehdin uralta sarjakuvien pariin v. 2010 siirtynyt Janin on piirtänyt DC:lle mm. Batman Eternalia ja Justice League Darkia, ja Kingin kanssa yhteistyö alkoi jo Grayson-lehdessä. June Chungin tunnelmaa luova värimaailma sopii hyvin yhteen Janinin tyylin kanssa. Muutamassa kohden Banea ja Pronssitiikeriä on vaikea erottaa toisistaan. RW:n albumin sisäsivuilla värittäjäksi on virheellisesti merkitty Janin, ja Chung tussaajaksi.

Mitch Gerads, jonka kanssa King on tehnyt The Sheriff of Babylon – ja Mister Miracle -minisarjat, on albumin loppupuolen kahden numeron piirtäjä ja värittäjä. Ne keskittyvät Batmanin/Bruce Waynen ja Kissanaisen/Selina Kylen välien selvittelyyyn, Kingin ja Geradsin yhteistyössä on selkeästi erilainen tyylilaji, arkisempi ja humoristisempi. Kontrasti on harkittu ja liittyy Kingin tarinan teemaan, jossa kuvataan Batmanin ”epäinhimillisyyden” suhdetta Brucen inhimillisyyteen – kumpi on rooli ja kumpi todellinen persoona. Albumin nimi liittyy tuohon tematiikkaan oleellisesti. Vauhdikkaan toiminnan ohessa King pyrkii tuomaan hahmoon uutta syvyyttä. Tematiikka ja tarina jatkuu seuraaviin albumeihin.

Keskustele Batman-sarjakuvista Kvaakissa.

Metsänpeitto
Tarina: Inkeri Aula&Sanna Hukkanen
Kuvittaja: Sanna Hukkanen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sidottu, 176 s., 4-värinen, painettu Virossa
ISBN: 978-952-270-385-9
Ovh: 28 €

Metsänpeitto-sarjakuva-albumi on vakuuttava osoitus suomalaisen kansanperinteen ja elämänmuodon perustavanlaatuisesta kytkeytymisestä metsään – ja myös puheenvuoro Suomen metsien puolesta. Puut ovat olleet konkreettisesti elämänsuojelija, rakennusmateriaalina ja lämmön tuojana. Puu on toiminut tiedon tallentajana ja välittäjänä. Puita on hyödynnetty lääkinnässä ja loitsuissa. Inkeri Aula kirjoittaa albumin esipuheessa kuinka syntyville lapsille on istutettu puita – ja karsikkopuihin on kaiverrettu kuolleiden nimiä. Vanhat perinteet elävät edelleen esimerkiksi saunavihtojen käytössä, juhannustaioissa ja sydäntalvena sisälle tuodussa kuusessa.

Suomalaisten vahva metsäyhteys on usein toistettu klisee, ja yhtä usein sen menettämisestä ollaan huolissaan. Kaupungistuvassa Suomessa ihmiset tuijottavat nykyisin enemmän näyttöpäätteitään kuin metsää. Ja jälkimmäistäkin lähinnä auton tai junan ikkunasta. Kuitenkin ainakin valaistut ja tarpeeksi leveät metsäpolut ja pururadat edelleen keräävät uskolliset kulkijansa ja lenkkeilijänsä. Metsänpeiton maailma jättää taakseen kaupunkipuistot ja talousmetsät ja sukeltaa syvemmälle mytologiseen metsään – henkien, historian syvään aarniometsään, jonne voi varomaton eksyä.

Kulttuuriantropologi (FL) Inkeri Aulan ja kuvittaja Sanna Hukkasen yhteistyö on kiinnostava ja luonteva. Inkeri Aula on tehnyt taustatutkimusta mm. vanhoja kansanrunoja tutkimalla, tarinat ovat yhteistyönä syntyneitä. Albumissa on yhdeksän tarinaa, jotka käsittelevät Suomen metsän puihin liittyvää kansanperinnettä. Jokaisen tarinan alussa on hieno mustavalkoinen alkukuvitus, kansanrunon pätkä sekä lyhyt teksti, jossa on tietoa puulajista ja siihen liittyvistä uskomuksista ja perinteistä. Kuvitus, infoteksti ja sarjakuva tukevat kiinnostavasti toisiaan ja alustusteksti kytkeytyy usein olennaisesti sarjakuvaan.

Kansanperinnettä lähestytään kussakin tarinassa eri tavoin. Osa on suhteellisen suoria sovituksia vanhoista tarinoista, osa linkittyy niihin viitteellisemmin. Suurin osa tarinoista sijoittuu historian eri aikakausille tai lähimenneisyyteen, mutta nykyajan metsätalousajattelua ja puunhakkuuta kritisoidaan useassa tarinassa. Tarinat ovat kansantarinoiden hengessä täynnä dramatiikkaa, runollisuutta, symboliikkaa ja yliluonnollisia käänteitä. Tekijät hyödyntävät sarjakuvan lennokkaita ilmaisumahdollisuuksia oivaltavasti ja monipuolisesti. Välillä puhe on esitetty piktogrammeina, välillä sanoja ei tarvita ollenkaan; osa tarinoista on yhden päivän tapahtumia, muutama kuvaa satojen vuosien ajanjakson. Hukkasen piirros- ja maalaustekniikka vaihtelee paljon tarinasta toiseen, yksi sarjakuva on esimerkiksi maalattu tuohenpalasille. Vaihtelevuus ja kokeilevuus ei tee albumista hajanaista, vaan paremminkin pirteän ja tuoreen oloisen.

Albumi on pieteetillä koottu kokonaisuus, johon on mukava palata, sekä kiinnostavien tekstien että kuvamaailman osalta. Kaikki teksti on kirjoitettu käsin, mikä voi tehdä tekstin lukemisesta hieman raskasta. Se on tietysti tyylillinen ratkaisu, mutta itse olisin vaihtanut pitkät tekstit koneladonnaksi, ja ylijäävän sivutilan olisi voinut käyttää esim. loppuun liitetylle syväluotaavammalle tekstille. Toivoa sopii, että Aula ja Hukkanen jatkavat hedelmällistä yhteistyötään.

Keskustele Metsänpeitto-sarjakuvasta Kvaakissa.

Batman 1 – Minä olen Gotham

Alkuperäisjulkaisut: Batman – Rebirth, Batman 1-6 (2016)
Tarina: Tom King
Kuvittajat: David Finch, Mikel Janin, Ivan Reis
Värit: Jordie Bellaire
Kääntäjä: Petri Silas
Kustantaja: RW Kustannus
Sidottu, s., 4-värinen, painettu Italiassa
ISBN: 9788833041247
Ovh: 31,95 €

Vuonna 2011 ”New 52” -lanseerauksessaan DC-yhtiö pyrki nuorentamaan ja uudistamaan hahmojaan, sekä pelkistämään vuosikausia kumuloituneita juonimöykkyjä uusille lukijoille helpommin lähestyttäviksi. ”Rebirth” viisi vuotta myöhemmin oli osittainen palautusliike edeltäneeseen, mutta Batman ei ole suuremmin muuttunut suuntaan tai toiseen. Batmanin apurijoukko on senkun kasvanut, Robineita ja Bat-johdannaisia hahmoja on vain tullut lisää. Bruce Wayne/Batman on hiukan nuorempi, mutta joinakin hetkinä hän kuitenkin on kyyninen kehäraakki, joka on kyllästynyt kissa-ja-hiiri -leikkiin sekopäisten vastustajiensa kanssa. Juuri sen kontrastina ”Minä olen Gotham” -albumissa Gothamin kaupunkiin saapuu kaksi idealistista nuorta sankaria viemään Batmanin valokeilasta kaupungin suojelijana.

Tom King on sarjakuvakirjoittajana nopeasti noussut sekä lukijoiden että kriitikoiden suosikiksi. 2014 hän aloitti Grayson-sarjan kirjoittajana DC:lle, 2016 kirjoitti Vertigo-sarjan the Sheriff of Babylon sekä Marvelille Vision-sarjan, jotka nostivat hänen profiiliaan. DC palkkasi hänet yksinoikeudella. Scott Snyderin (ja Greg Capullon) viiden vuoden tarinakaari Batman-lehdessä oli hyvin suosittu, joten suhteellisen lyhyen uran sarjakuvakirjoittajana tehneellä Kingillä oli haastava paikka jatkaa lehden luotsaajana – olkoonkin, että lehti aloitettiin ykkösnumerosta ”Rebirth”-kehyksellä varustettuna (RW:n albumissa ”DC:n uudelleensyntyminen”). Piirtäjäksi sarja sai pitkän uran Marvelin, Top Cow’n ja DC:n palveluksessa tehneen David Finchin. Suomessa Finchiltä on julkaistu ainakin Kostajat ja Ryhmä-X -tarinoita.

”Minä olen Gotham” -albumin ensimmäinen intro-osa on aika tyypillinen moderni Batman-tarina, jossa otetaan vanha, hieman koominen vihollinen ja tehdään siitä vaarallisen oloinen. Mutta varsinainen uuden Batman-lehden ensimmäinen tarina määrittää linjansa ja tyylilajinsa rohkealla tyylillä heti alusta lähtien. Batmanin toiminta ja kylmäpäisyys ensimmäisissä tarinoissa saisi Jason Bournen ja James Bondinkin kalpenemaan. Batman käyttää myös huipputeknologiaansa mielikuvituksekkaammin kuin yleensä. King kirjoittaa ekonomisella ja nopeatempoisella tyylillä, Finchin taide on komeaa, hän on hillinnyt maneerejaan ja usein liiaksi menevää varjostusta. Kuvakerronta on selkeää ja dynaamista. Jordie Bellairen värimaailma tukee Finchin kuvitusta hienosti. Albumin intron on kuvittanut Mikel Janin ja epilogin Ivan Reis. Lisäksi albumissa on Tim Salen vaihtoehtoiset kannet joka tarinaan.

Albumissa Batmanin ja Bruce Waynen apurina toimii aina luotettavan hovimestari Alfredin lisäksi Duke Thomas, jota ei erityisemmin esitellä ja hänen roolinsa on ainakin toistaiseksi vaatimaton. Kyseessä on suhteellisen uusi hahmo, jota King on käyttänyt paljon aiemmin kirjoittamissaan ”Robin” ja ”Grayson” -lehdissä. Gotham ja Gotham-tyttö ilmestyvät tarinaan ehkä paperinukkemaisina, mutta saavat lihaa luidensa ympärille draaman ja dramaattisen actionin myötä.

Batman-tarinat nivoutuvat aina jossakin määrin Bruce Waynen/Batmanin psykopatologiaan, lapsuuden traumaan ja pakonomaiseen pyrkimykseen ylläpitää järjestystä Gothamissa -estää vanhempiensa kohtalon toistuminen. Pelkoa herättävä öinen lepakkohahmo on innoittanut suuren liudan painajaisunista nousseita mielenhäiriöisiä vihollisia itselleen, ja status quo on ikuista piirileikkiä rikosten ja Arkhamin mielisairaalan väliä, samalla kun Wayne synkkänä Bat-luolassaan tuijottaa monitoreja odottaessaan syytä laittaa yön ritarin pukunsa päälle.” Minä olen Gotham” asettaa toisenlaisen haasteen. Batmanin tarpeellisuus haastetaan, kun kaupunkiin tulee ylivoimaisesti voimakkaampia sankareita, ja Batmanin täytyy osoittaa oma relevanssinsa. King löytää vanhoihin kaavoihin tuoreita kulmia ja punoo tarinaansa oivaltavasti.

On helppo tehdä toimiva, keskinkertainen Batman-tarina, mutta haastavaa tehdä loistava Batman-tarina. ”Minä olen Gotham” on selkeästi keskinkertaisen yläpuolella. Albumi toimii hyvin itsenäisesti, vaikka se onkin pitemmän tarinakaaren alkua. Se toimii hyvin myös vähemmän Batman-kaanonia tuntevalle ja DC-filmien myötä aiheesta kiinnostuneille. RW:n albumissa teksti on albumissa häiritsevän pienellä, puhekupliin jää paljon tyhjää. Lyhyistä repliikeistä kuultaa paikoitellen liiaksi tyylillisesti amerikanenglanti. Takakannessa on tekijätiedoissa huvittava pieni lapsus. Pienet kauneusvirheet vähän ihmetyttävät kokonaisuudessaan komeassa paketissa.

Keskustele Batman-sarjakuvista Kvaakissa.

Caravaggio – miekka ja paletti

Alkuperäisjulkaisu: Le Caravage vol. 1
Tarina ja taide: Milo Manara
Värit: Simona Manara, Milo Manara
Kääntäjä: Jukka Nyman
Kustantaja: Like, 2015
Sidottu, 65 sivua, nelivärinen
ISBN: 978-952-01-1261-5

Milo Manara on tunnettu eroottisista sarjakuvistaan, mutta tuottelias tekijä on tehnyt urallaan myös useita historiallisia sarjakuvia, mm. Hugo Prattin ja Alejandro Jodorowskyn kanssa.

Caravaggio – miekka ja paletti on Milo Manaran rakkaudenosoitus suosikkitaiteilijalleen, sekä hyvässä että pahassa. Albumi kuljettaa pääpiirteissään uskollisesti taidemaalari Caravaggion, eli Michelangelo Merisin, elämäkertaa. Tuoreeltaan suomennettu albumi kuvaa nuoren maalarin elämää Roomassa ja tarina saa jatkoa ehkä jo ensi vuonna.

Manara tuntee hyvin aiheensa ja on ahtanut tarinan täyteen historiallisia henkilöitä ja yksityiskohtia, ehkä liiankin kanssa. Albumin loppuun on koottu joitakin historiallia selvennyksiä. Merisin elämäntapahtumat ja maalaukset on nivottu pääasiassa onnistuneesti yhteen. Tarinan pääpaino on taiteilijaelämän fiilistelyssä ja taideteosten synnyn kuvauksessa – mutta kaikki tapahtuu dramatiikan siivittämänä ja seikkailujen tahdittamana.

Manaran Caravaggio on paitsi paatoksellinen taiteilijanero myös naistenmies ja oikeamielinen miekkasankari. Toisin kuin Manaran sarjakuvissa yleensä, Caravaggion maalauksissa paljasta pintaa esittelivät lähes yksinomaan nuoret miehet. Monet taidehistorioitsijat tulkitsevat maalaukset homoeroottisiksi, mutta se ei tarkoita etteikö hänellä olisi saattanut olla kiinnostusta myös naisia kohtaan. Derek Jarman teki v.1986 elokuvan Caravaggiosta, jossa hän esitti taiteilijan homoseksuaalina.

Vaikka albumi on Manaran mittapuulla pidättyväinen, on mukana useita kohtauksia, joissa naiset saavat selkäsaunan paljaalle takapuolelle tai muuten keikistelevät vähissä vaatteissa. Tarinan naiset ovat järjestäen ilotyttöjä, joista muutamalle Caravaggio omistaa erityistä taiteellis-esteettistä arvostusta. Neitsyt-huora -kaksinaisuutta pohditaan kirkollisten maalausten yhteydessä. Barokkiaika tarjoaa Manaralle uskonnollisen moralismin ja lihallisuuden ristivetoisen maailman.

Albumi on visuaalisesti upea, kuten piirtäjämestarilta sopii odottaa. Äkkisilmäyksellä se näyttää perinteisesti vesivärein maalatulta, mutta tarkemmin katsoessa sen huomaakin digitaalivärjätyksi mustelaveerauksen päälle. Maisemat ja kaupunkimiljöö on piirretty tarkasti, monessa kohdin Piranesin grafiikkaa suoraan toisintaen.

Albumi on viihdyttävä kokonaisuus, jonka suurin puute on siinä, että päähenkilöä on idealisoitu liiaksi – todellisen henkilön luonteenheikkoudet on käännetty perinteisen sankarin ja suvereenin taiteilijan muottiin. poikkeuksellisesta ja traagisesta taiteilijatarinasta jää uupumaan tietty syvyys ja ja päähenkilöstä sympaattisuus.

Caravaggio – miekka ja paletti on kuitenkin kiistaton osoitus Manaran taidoista. Voi vain kuvitella miten merkittävän tuotannon hän olisi voinut tehdä, jos olisi keskittynyt esimerkiksi historiallisiin sarjakuviin pehmopornon sijaan. Mutta 70-vuotiaalla tekijällä on toivottavasti vielä monta teosta edessä.

Keskustele Milo Manaran sarjakuvista Kvaakissa.