 |
Suomalaiseen sarjakuvakenttään jäi valtava aukko, kun Veli-Pekka Alare kuoli äkillisesti 35-vuotiaana.
Alare (1946-1981) oli 1970 -luvun lopulla, Mauri Kunnaksen ohella maamme lupaavin sarjakuvantekijä. Koiviston Mämmilä vakiinnutti parhaillaan asemiaan kotimaisen sarjakuvan lippulaivana, ja pian Koiviston vanavedessä Alarekin ehti saada Puupäähattu-palkinnon.
Kun mainitsen muista lehdistössä näkyneistä piirtäjistä Joonaksen, Kari Leppäsen, Jopen, Mikaman ja Timpan, alkaa silloisten aktiivipiirtäjien kapea, mutta terävä kärki olla koossa. Näiden lisäksi ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä joiltakin piirtäjiltä yksittäisiä sarjoja, mutta sarjakuvien ammattimainen piirtäminen oli käytännössä useimpien tekijöiden ulottumattomissa. Sarjakuvakerrontaa tyydyttiin lähinnä harjoittelemaan pienlehdissä ja Pahkasiassa.
Juice Leskinen toteaa kirjan esipuheessa että Kutri-Helenan aikaan suomirock eli lapsuuttaan. Suomisarjakuvassakin oli opeteltava jälleen konttaamaan ryömintäväiheen jälkeen. Vuosisadan alkupuolen loiston päivistä tuotanto oli ehtinyt sodan jälkeisenä aikana taantua lähes olemattomiin.
Alare, joka monen muun aikalaisensa tavoin debytoi Sarjiksessa, asetti jo 1970-luvun alussa tavoitteekseen ammattimaisen sarjakuvien tekemisen. Kymmenen vuotta myöhemmin hän olikin ehtinyt tehdä siinä ohessa myös julisteita, pilakuvia ja strippisarjaa paikallislehteen.
Tamperelainen lehtikustantaminen oli voimansa tunnossa 1970- ja 1980 luvuilla. Ahkeralla yrittämisellä Alare pääsi kotikaupungissaan hyviin asemiin Urpo Lahtisen omistaman Lehtimiehet Oy:n julkaisujen sarjakuvittajana.
Alaren ykkössarja oli ilman muuta Sarjiksessa ja Hymyssä ilmestynyt Pekko. Epäonninen ja heikkolahjainen urheilijanuorukainen, Nuhju (Tamperelainen -70-74) kirii laadussa Kutri-Helenan rinnalle, jopa hänen miestenlehtisarjansa Iso-Kalle on lähes yhtä kiinnostava kuin Kutri. Toivoa sopiikin, että Alaren albumituotannolle seuraa jatkoa.
Jyrki “Jykä” Paavola (s.1944) käsikirjoittaa edelleen Risto “Rike” Nurisalolle Puutaheinää -irvailua, joka ilmestyy Hymyssä. Huolimatta siitä, että Paavola palkittiin Puupää-tunnustuksella jo vuonna 1992, Kutri-Helena on vasta hänen toinen sarjakuvakirjansa.
Parasta painojälkeä
Julkaisuna Kutri-Helenaan liittyy mielenkiintoinen, tavallisuudesta poikkeava piirre. Sarjat esiintyvät siinä nimittäin huomattavasti loistokkaammassa asussa kuin alkuperäisjulkaisunsa sivuilla. Vaikka julkaisukoko on nyt noin 5 % pienempi, on jälki huomattavasti tarkempaa kuin Suosikissa. Mustat originaalit menivät 30 vuotta sitten usein hieman tukkoon reprossa.
 |
|
Alaren kuvaaman punkkarin esikuvana toimi Johnny Rotten
|
Alkuperäisen Kutri-Helenan väritys tehtiin puolestaan mekaanisesti sivunvalmistuksen yhteydessä. Suurin osa väreistä oli tuolloin kompakteja pintoja tai nelivärisarjasta helposti sekoittamalla saatavia sävyjä, joiden paikat tekijä vain merkkasi numerokoodein ohjeeksi värittäjälle. Kutri-Helenassa Alare ei vielä käyttänyt Pekko -sarjasta tuttua vesi-ja puuvärien yhdistelmää, joka tuottaa paljon elävämpää jälkeä. Roikosen Photoshop on luonut kokooma-albumiin hillityn väriskaalan ja tuonut mukaan myös kohtuudessa pysyviä gradientteja. Uusi painotekniikka tuo Alaren viivan nyanssit todella hyvin esiin. Lukija pääsee täysin rinnoin nauttimaan tekijän armoitetusta tekstauksesta ja loistavista karikatyyreistä.
Alare tosiaan tekee kaikkensa, mutta “kivat” karikatyyrit eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta siltä tosiseikalta, että kyseessä on melko hätäisesti puujalkavitsien ympärille viritelty sarja. Muutamat sanaleikeistä ovat niin arvattavia ja kulahtaneita, että ne saavat lukijan suorastaan tuntemaan myötähäpeää. Tahatontakin komiikkaa kirjasta saattaa siis löytyä.
Paavola kertoo käyttäneensä ideoinnin apuvälineenä tuolloin julkaistuja suosituimpien levyjen listoja. Kirjan sivuilla pyörivätkin monet tutut kasvot.
Kutri-Helenan hahmo on tavis, joka törmää tämän tästä julkkiksiin. Kirjan eksoottisimpia karvapäitä ovat dj-julkkis Tapani Ripatti, Juha Mieto ja Heikki Hietamies. Eniten palstatilaa saavat pikaisen arvion perusteella Remu, Danny, Mikko Alatalo ja Elvis. M.A.Numminen kirvoittaa muutaman huulen ja mukana on tietenkin myös tarina, jossa Kutri-Helena kohtaa Katri-Helenan.
Suosikin sarjakuvat
Kutri-Helena alkoi ilmestyä Suosikissa suurin piirtein samaan aikaan(-75) kuin Kunnaksen Nyrok City Introssa. Hissi Jumanka ja kumppanit löysivät lopulta keväällä 1979, Help-lehden kautta, tiensä Kutri-Helenan rinnalle Jyrki “Jyräys” Hämäläisen päätoimittamaan lehteen. Muutaman numeron jälkeen Kunnaksen verbaalinen ja visuaalinen tykitys kuihdutti perinteisin eväin liikkeellä olleen Kutrin. Samalla päättyi koko sarjan elinkaari.
Jos tarkoitus on rypeä muisteluksissa, nämä molemmat musiikkimaailmaa kommentoivat sarjat toimivat mainiosti rinnakkain. Lisää tietoa Kutri-Helenan taustoista löytyy kirjaan kuuluvasta Vesa Kataiston jälkikirjoituksesta. Siinä toimittaja esittelee molemmat tekijät.
“Väärän” värityksen ohella toinen autenttista vaikutelmaa heikentävä asia on Kutri-Helenan alkuperäisestä logosta luopuminen. Nostalgisen tunnelman luominen ei onneksi kuitenkaan riipu siitä miten lähellä kopio on alkuperäistä, vaan siitä onnistuuko uudelleenlämmitys herättämään uinuvat mielikuvat ja tunteet? Kutri-Helena onnistuu. Kulttuurin säilömisen ohella leppoisan aikamatkan tarjoaminen lukijalle onkin yksi tämän julkaisun suurimmista ansioista.
Kutri-Helena
Käsikirjoitus: Jyrki Paavola
Kuvitus: Veli-Pekka Alare
Kannet ja väritys: Jii Roikonen
Arktinen Banaani 2005
56 sivua, nelivärinen, hinta noin 15 euroa