Sarjakuvan vaiheita Pohjois-Savossa

Mitä sarjakuvia Pohjois-Savossa julkaistiin ennen toista maailmansotaa? Miten kuvallinen kulttuuri kehittyi maakunnassa ja miten sarjakuvat tulivat osaksi paikallista lehdistöä? Tätä katsausta varten olen käynyt läpi Kuopiossa, Iisalmessa, Varkaudessa ja Suonenjoella julkaistut sanoma- ja aikakauslehdet vuoden 1939 loppuun saakka.

Useimpien kulttuurihistoriallisten teemojen käsittely Suomessa alkaa kirkoista. Isoon yhteiskunnalliseen organisaatioon mahtui monenlaista, ja myös kuvakulttuuri oli vahvasti sidoksissa niin teoreettisesti kuin käytännössä uskon oppineiden ja seurakuntalaisten käsityksistä mitä ja miten kuvilla tuli ilmaista. Yksi Suomen tunnetuimmista kirkkomaalareista oli Mikael Toppelius (1734–1821) ja töitään on pidetty varhaisen kuvilla kertomisen viimeisenä mestarina Suomessa. Toppelius toimi lähinnä Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, Iisalmen ja Pieksämäen vanhoissa kirkoissa hänen lehterimaalauksensa ovat edelleen nähtävissä.

Sarjakuvien esihistoriaan on vahvasti liitetty myös erilaiset kirjotut seinävaatteet. Suomessa on ryijyjen tekemisellä vahvat perinteet, ja niihin on tehty kuvakertomuksia tekniikan sallimissa rajoissa. Myöhemmän ajan tilkkutöitä tutkinut Vuokko Isaksson (2024) on kirjannut ylös, että joillekin tekijöille niiden tekemisessä on ollut tärkeää oman suvun tai talon tarinan kertominen kuvina. Saman voisi olettaa olleen takavuosien ryijyntekijöiden mielessä.

Maaliskuuhun 1917 saakka kirjojen ja lehtien julkaiseminen Suomessa edellytti ennakkotarkastusta. Monessakaan maakuntakaupungissa ei 1800-luvun alkupuolella ollut viranhaltijoita, joilla olisi ollut kyky toimia suuriruhtinaskunnan kannalta luotettavina sensoreina, ennakkotarkastajina. Pohjois-Savossakaan ei sensoreita ollut, ja ensimmäisen kirjapainon Kuopioon perustaneen J. A. Karstenin (1795–1871)hakemukset sanomalehden perustamiseksi hylättiin. Kaupungin lehdistöhistorian kannalta oli onni, ettei J. V. Snellman (1806–1881) vielä 1840-luvun alussa saanut professuuria Helsingin Yliopistosta. Hänen muuttonsa 1843 Kuopioon avasi Karstenille uuden mahdollisuuden. Hän pestasi Snellmanin lehtiensä toimittajaksi. Byrokratia uskoi tulevan valtiomiehen kykenevän toimimaan itsensä sensorina ja niin Kuopiossa alkoi ilmestyä Maamiehen Ystävä (1844–1855) ja ruotsinkielinen Saima (1844–1846). Varmistukseksi Senaatti kuitenkin nimitti Kuopioon oman sensorin, koska Snellman nopeasti luopui Maamiehen Ystävän toimittamisesta.

Maamiehen Ystävän ensimmäisissä vuosikerroissa oli piirroksia, joilla selvennettiin muun muassa taivaankappaleiden vaikutusta talonpojan arkeen. Sittemmin kuvia ei juurikaan ollut, ja niiden tarkoitus oli näyttää jotakin eksoottista (kuten poroajelu Lapista).

Toimittajana Snellman teki innovaation, joka vaikutti muun muassa suomalaiseen pilapiirtämiseen ainakin sadan vuoden ajan. Sensuuri kielsi hallinnon tai instituutioiden suoran arvostelemisen, joten hän kohdisti kritiikkinsä ko. asioita tunnetusti kannattaviin lehtiin. Viesti välittyi lukijoille ja ennakkosensuurin ehdot tulivat täytetyiksi.

Kuvaköyhyydestä Uuteen Kuvalehteen

Maamiehen Ystävän kaksi ensimmäistä vuosikertaa sisälsi kaksikymmentä havainnekuvaa. Se oli paljon suomalaiselle lehdelle. Snellmanin esikuvana olivat eurooppalaiset lehdet, ja hän halusi muidenkin suomalaisten kustantajien ottavan ne johtotähdekseen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Snellmaninkin piti alkuvuosien jälkeen kuvituksen suhteen tyytyä suomalaiseen kuvattomaan linjaan.

Kuopiossa julkaistuissa lehdissä 1800-luvun puolella oli pääsääntöisesti kuvituksia ainoastaan mainoksissa, poikkeuksen tekevät vain Lukemisia Lapsille (1860–1862) näyttävillä kansikuvillaan ja Uusi Kuvalehti (1890–1903), jossa julkaistiin ensimmäisenä sarjakuvia. Lisäksi Kansan Ystävässä (1895–1899) julkaistiin kuvasarja auringonpimennyksestä (3.12.1896).

Uusi Kuvalehti oli kerran kuukaudessa ilmestyvä, runsaasti kuvituksia sisältävä valtakunnallinen aikakauslehti, jota julkaisi Kuopion Uusi Kirjapaino (Gust. Bergrothin leski, Karoliina Bergroth, 1843–1921). Lehden sarjakuvat olivat pääasiassa tuontitavaraa Ruotsista ja Saksasta. Tekijöistä nostettiin esille erityisesti ruotsalainen Carl Larsson (1853–1919), jolta julkaistiin neljä (lasten)sarjakuvaa. Lehden kuvittajista helposti tunnistettavia ovat ruotsalainen kirjailija ja piirtäjä Albert Engström (1869–1940) ja saksalainen taidemaalari Max Vogel (1871–1939).  Ulkomaisten huumorisarjakuvien painolaatat ovat kiertäneet runsaasti maasta ja lehdestä toiseen vuosikymmenten mittaan. Lehden näytenumeroa varten teetätettiin ainakin painolaataltaan uusi sarjakuva (markkinointiteksteissä ”hauska, leikillinen kuvaryhmä”) Napin vaellus, sen piirsi kuvittaja Alex Federley (1864–1932) ja kaiversi ksylografi Alexandra Laurell (1853–1909).

Uutta Kuvalehteä toimittivat kirjailija Juhani Aho (1861–1921) ja hänen veljensä päätoimittaja Pekka Aho (1864–1945). Kun Hagelstam julkaisi vuonna 1894 Suomalaisen kuvakirjan lapsille ja nuorisolle, siitä julkaistiin neljän kuvan ja kolmen runon näyte Uudessa Kuvalehdessä. Olihan teoksen runot kirjoittanut Juhani Aho ja kuvittanut hänen puolisonsa kuvataiteilija Venny Soldan-Brofelt (1863–1945). Tulevina vuosina Soldan-Brofelt kuvitti lukuisia teoksia. Lähimmäksi sarjakuvailmaisua pääsi Meidän Tiroolin matka (ensimmäinen painos 1905).

Lehdessä julkaistiin kaksi siluettikuvin kerrottua (löyhää) tarinaa (2/1894 ja 1/1900). Ainakin toinen niistä oli kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutzin (1879–1949) tekemä ja tarjosi otoksia maalaiselämästä. Varhaisemmassa, Lasten osastolle sijoitetussa, tarinassa Pikkuinen akka ja hänen kissansa on riimitelty runokerronta ja selkeä juoni. Siluettien leikkaamisen Cedercreutz on kertonut aloittaneensa kuusivuotiaana.

Yksi Uuden Kuvalehden sarjakuvista (3/1894), Kun pikku Heikistä tuli Seppä, kierrätettiin vuonna 1901 julkaistuun Joulu-ilta -kausilehteen.

Pekka Ahon päätyö oli päätoimittaa Savo-sanomalehteä (vuonna 1891 Savotar, 1891–1903 Uusi Savo ja 1904–1909 Otava). Uuden Kuvalehden kuvarikkaus ei heijastunut edes samassa kirjapainossa tehtyihin lehtiin kuin viiveellä. Esimerkiksi vuonna 1908 Otava julkaisi piirrokset Yhdysvaltain presidenttiehdokas W. H. Taftista (13.2.1908), saksalaisesta ruhtinas Eulenburgista matkalla oikeuteen (15.7.1908) ja Itävalta-Unkarin ulkoministeri, vapaaherra W. Aehrenthalista (22.2.1908). Kaikki ihmisiä kansainvälisten kriisien tai skandaalien taustalla.

Kilpailijatkaan eivät kuvilla leveilleet. Vain vuoden verran 1903 ilmestyneessä Kuopion Uutisissa julkaistiin yksi kuva, henkilökuva heinäkuussa kuolleesta paavi Leo XIII:sta (24.7.1903). Savon Työmies julkaisi hyvin harvakseltaan, esimerkiksi 1908 piirroksen Helsingin uudesta työväentalosta (20.10.1908). Suomen lehdistön historiassa julkaistujen laskelmien vajaa puolet suomalaisten lehtien julkaisemista kuvista oli henkilöitä tai rakennuksia.

Otava antoi 1909 esimakua tulevasta julkaisemalla kuvan maanjäristyksen tuhoista Messinassa Italiassa (13.1.1909). Maailmansodan aikana katastrofikuvat yleistyivät, mutta yleensä valokuvina. Otava tarjosi myös huvitusta kahden kuvan verran. Samassa numerossa julkaistuissa kuvissa toisessa Buffalo Bill tekee uhkarohkean tempun, toisessa valaistiin hiljan Suomeen saapuneiden elokuvien tarinoiden todenperäisyyttä (19.4.1908).

Jälkimmäinen kuva liittyi brittiläisen Cecil Hepworthin (1874–1953) kahteen vuodelta 1900 olevaan lyhytfilmiin How It Feels to Be Run Over ja Explosion of a Motor Car, joita esitettiin suomalaisissa elokuvateattereissa vielä vuonna 1910 nimellä Automobiilionnettomuus. Autoilun aiheuttamat kuolonkolarit ja ruumiinvammat olivat tuon ajan suomalaisille tutumpia elokuvista kuin todellisuudesta, joten mediakasvatus trikkikuvauksen saloista oli yleisölle tarpeen.

Ulkomaista alkuperää olevia, vastaavia kuin Uudessa Kuvalehdessä, sarjakuvia julkaistiin myöhemminkin, etenkin pilalehdissä. Pirtti (1/1915) julkaisi yhden saksalaista alkuperää olevan sarjakuvan ja julisti se pohjalta yleisökilpailun: ”Tässä alempana on 8 kuvaa esittäin kahden toveruksen kohtausta […] Nyt olisi Pirtin lukijoiden keksittävä tämä hauska juttu.” Vastauksia lehdessä ei julkaistu. Yhteen numeroon jäänyt huumorilehti Punikki (1919) julkaisi yhden sarjakuvan eri koirarotujen ominaisuuksista.

Maakunnassa julkaistuista lehdistä eniten kuvitukseensa satsasi helluntaiherätyksen Toivon tähti (1910–1944). Sitäkin toimitti Pekka Aho. Raamatulliset aiheet saivat ajoittain jopa värikuvituksen.

Viikon varrelta

Ensimmäinen säännöllisesti julkaistu ’sarjakuva’ Pohjois-Savossa oli Savo-lehden Viikon varrelta. Maaliskuun 1920 lopulla ilmestyi ensimmäinen kaksiruutuinen menneen viikon tärkeimpiä uutisaiheita esitellyt kooste riimiteltyine oheisteksteineen. Vastaavia ’viikon kuvia’ olivat sanomalehdet maailmalla ja Suomessa julkaisseet jo jonkin aikaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi Viikon kuvia vuodesta 1912 ja oululainen Kansan Tahto vastaavaa Kuvakatsausta vuosina 1913–1914.

Viikon uutistapahtumia kertaavat sanomalehtien kuvakatsaukset ja elokuvateattereissa esitettävät uutisfilmit vaikuttaisivat olleen saman kehityskulun osasia. Sarjakuvan ja elokuvan rinnakkainen kehitys on noteerattu erityisesti fiktion ja animaation osalta, mutta tiedonvälityksessä ilmiö on jäänyt vähemmälle huomiolle. Yhteinen ilmaisullinen logiikka (mm. lähikuvat, unikuvat, eri syvyystasot) toki sopii myös faktojen kertomiseen. Monimediaisuuden ajatus ei rajoittunut fiktioon.

Savo-lehden Viikon varrelta -piirroksia teki yksi aikansa nimekkäimmistä suomalaisista pilapiirtäjistä, Eric Vasström (1887–1958). Ensimmäiset viikkokatsaukset hän oli tehnyt vuonna 1911 Helsingissä ilmestyneeseen Dagens Tidning -lehteen. Vasström kuvitti laajasti eri lehtiä, suomenkielisille hänen hahmoistaan lienee tutuin ollut Uuden Suomen Matti. Palsta Savossa osoittaa, ettei toimeliaisuus rajoittunut pelkästään pääkaupunkiseudulle.

Viikon varrelta ilmestyi Savo-lehdessä noin kahdeksan vuoden ajan. Aivan jokaviikkoinen palsta ei ollut, mutta vuosien mittaan sitä julkaistiin ainakin 332 kertaa. Pikkuhiljaa Vasström alkoi piirtää alter egonsa mukaan viikon tapahtumiin. Myöhemmin Vasström tarjosi Savolle Kysymyksiä ja vastauksia -palstaa, mutta sitä julkaistiin vain muutaman kerran.

Ajankohtaisia piirrettyjä uutiskatsauksia julkaistiin savolaisissa lehdissä myöhemminkin. Esimerkiksi Savon Sanomat alkoi huhtikuussa 1937 julkaista Eino ”Eka” Karppasen (1912–2010) tekemää Reportteri X:ää. Se ilmestyi viikoittain saman vuoden lokakuun lopulle saakka. Reportteri X:n tilalle tuli samassa kuussa Ami Hauhion (1912–1955) Puhutaan… Huhutaan. Sitä julkaistiin tammikuulle 1939. Molemmat olivat valtakunnallista tuotantoa ja niitä julkaistiin lukuisissa sanomalehdissä kautta maan.

Ennen Savon Sanomia Savo julkaisi Reportteri X:ää tammikuusta maaliskuun lopulle 1937.

Savon Sanomat 1.5.1937 ja 10.12.1938

Adamsson, Mutti ja Jeppe

Vuonna 1928 Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen antaman esimerkin myötä myös Savossa alettiin julkaista ulkomaisia huumorisarjakuvia. Kuopiolainen Pohjois-Savo aloitti toukokuussa ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) mykkäsarjakuvan säilyttäen sen alkuperäisen nimen Adamsson. Myös Warkauden Lehti otti sarjakuvan sivuilleen heinäkuussa. Jälkimmäinen julkaisi Adamssonia maaliskuulle 1929, mutta Pohjois-Savo piti mykkähahmon säännöllisenä tuttavana marraskuulle 1930 saakka, ja julkaisi sitä satunnaisesti sen jälkeenkin.

Pohjois-Savo 20.9.1930 ja Warkauden Lehti 20.10.1928

Savon Sanomat otti Adamssonin sivuilleen kesällä 1931. Sitä julkaistiin vajaa vuosi kerran viikossa, sitten satunnaisesti, kunnes vuodesta 1935 alkaen taas säännöllisesti ainakin 1930-luvun loppuun saakka.

Toinen 1920-luvulla nähty kansainvälinen huumorisarjakuva oli Bud Fisherin (1885–1954) Matti Mainio ja Jussi Juonio. Pohjois-Savo julkaisi sitä noin neljän kuukauden ajan vuodenvaihteessa 1928-1929 (12 jaksoa). Lehdessä sarjakuva sai nimekseen Mutti ja Jeppe, ja se oli yksirivinen, 4-6 ruudun strippiversio.

Osa 2: Paikallista tuotantoa