Urugualainen Alberto Breccia syntyi Montevideossa vuonna 1919. Breccia oli kolmevuotias, kun hänen perheensä muutti naapurimaa Argentiinaan. Breccia asui lähes koko elämänsä Buenos Airesissa, mutta hän ei siitä huolimatta hakenut uuden kotimaansa kansalaisuutta.
Un tal Danerissa esiintyi Breccian romantisoima Mataderosin työläiskortteli. Kaupunginosa kunnioitti taiteilijaa seinämuraalin muodossa vuonna 2013.
Breccian perhe asettui Mataderosin kaupunginosaan, joka tunnetaan lihatalouden keskuksena; jopa sen nimi viittaa karjateurastamoon. Breccian isällä oli ollut lihanjalostusyritys Uruguayssa, ja hän perusti yhtiökumppanin löydettyään lihanpakkaamon Buenos Airesiin.
Breccia ei koskaan saanut taideopetusta. Hän kertoi oppineensa piirtämään käyttäen poltetun puuhiilen kappaleita. Breccia työskenteli peruskoulun päätettyään isänsä yrityksessä, suolistaen teurastamossa nautojen ruhoja. Työstä palattuaan viisitoistavuotias Breccia harjoitteli piirtämistä pyrkien määrätietoisesti ulos työoloista, jota leimasivat veri ja kärpäset.
Uran alku
Breccia ystävineen julkaisi ja jakeli yhdessä toimittamaansa, pääosin elokuva- ja kirjallisuuskritiikkejä sisältävää omakustannejulkaisua Acento, jonka ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 1938. Lehdykäistä ei ollut tarkoitettu sivutulojen lähteeksi, vaan sen ansiosta Breccialla oli näyttää julkaistuja töitä kaupallisten lehtien toimituksissa. Ensimmäisenä Breccian kuvituksia julkaisi pienilevikkinen paikallislehti El Resero vuonna 1939.
Editorial Columba julkaisi kiinalaisetsivää Mu-Fa vuonna 1939. Karikatyyristä strippisarjaa esitettiin lehdissä Berretín ja Fenómeno. Don Urbano huomioi maailmanmenoa satiirisessa ajankohtaisjulkaisussa Páginas de Columba vuotta myöhemmin, ja pikkutyttö Mariquita Terremoton kommellukset esitettiin Editorial Láinezin julkaisemassa Espinaca-lehdessä vuodesta 1941 lähtien.
Editorial Láinezin jatkosarjoissa Breccia siirtyi realistiseen tyyliin, josta hänet sittemmin myös tunnettiin. Breccia loi kustantajalle vuonna 1941 lännensarjan Kid de Rio Grande sekä jatkoi Raúl Rosarivon luoman viittasankarin El Vengador seikkailuja.
Karikatyyreihin mieltynyt Breccia manasi ammattilaisuransa alkua erityisesti realistisesta kuvitustyylistä johtuen vaikeaksi. Etsivä Ralph Norton, joka edelsi edellä mainittuja jatkosarjoja vuonna 1940, sai alkunsa yhdessä yössä Breccian kopioidessa Charlie Chan -sarjan hahmoja. Sitä välittömästi seurannut luolamies Rosengran syntyi Breccian langon Ángel Loschin avustuksella. Kirjailija Pierre Alexis Ponson du Terrailin hahmoon Rocambole perustuvaa sovitustaan Breccia moitti täysin epäonnistuneeksi.
Vuosien mittaan Breccia yritti jättää sarjakuvien piirtämisen neljästi perustamalla oman yrityksen, mutta hän velkaantui niistä jokaisen myötä. Breccia koki piirtämisen olevan työlästä useiden vuosikymmenien ajan, ja hän poti itseoppineisuudestaan johtuen alhaista ammatillista itsetuntoa.
Vito Nervio
Breccia muutti Brasiliaan vuonna 1941 auttaakseen isäänsä, joka oli perustanut uuden teurastamon São Pauloon. Töiden lähettämistä Láinezin julkaisuihin Breccia jatkoi tulevan vaimonsa kannustamana. Breccia avioitui Nélida Fernándezin kanssa palattuaan Argentiinaan vuonna 1944.
Breccia kuvasi talouttaan todeten päässeensä eroon kärpäsistä, mutta veren sijaan hänen käsiään tahrasi muste. Láinezin vaatimaa työtahtia Breccia muisteli orjatyöksi, ja hän jätti kustantajan vuonna 1945.
Kreolietsivä Vito Nervio oli Breccian varhaiskauden merkittävin työ, joka toi leivän pöytään vuosien ajan. Sankarin olivat luoneet Domingo Mirco Repetto ja Emilio Cortinas Patoruzito-lehteen vuonna 1945.
Argentiinan ensimmäiseksi käsikirjoittajaksi tituleerattu Leonardo Wadel aloitti työrupeaman Vito Nervion parissa vuonna 1946, ja Breccia korvasi Cortinasin vuotta myöhemmin. Vito Nervion viimeinen jakso julkaistiin 1961, mutta Wadel ja Breccia yrittivät tuoda etsivän vielä 1970-luvulla takaisin.
Mort Cinder
Héctor Oesterheldin perustamaan Editorial Frontera -kustannusyritykseen Breccian houkutti edullisen tulonjakomallin lisäksi lähes rajaton taiteellinen vapaus. Sen ansiosta Fronteran on yleisesti katsottu luoneen edellytykset Breccian kehittää uuden, abstraktin tyylinsä sarjassa Sherlock Time (1958–1959).
Brittikustantajien yleisten käytäntöjen mukaisesti Breccia piirsi agenttiseikkailuja ja lännentarinoita saamatta nimeään julki. Fleetway-kustantamon lehdissä vuosina 1960–1962 julkaistut Breccian tarinat esitettiin Suomessa mm. Kit Carson -lehdessä vuonna 1961 ja Lännen Korkeajännitys -lehdessä 1970-luvun aikana.
Breccia valmisteli pysyvää muuttoa Madridiin, mutta luopui aikeista vaimonsa leikkausta vaatineen munuaissairauden myötä. Breccian on arvioitu purkaneen suruaan sarjassa Mort Cinder (1962–1964), joka lasketaan argentiinalaisen sarjakuvan mestariteoksiin, ja jonka päähenkilön kidutetun ulkonäön hän perusti omaan peilikuvaansa. Kun Breccia vuonna 1966 jäi leskeksi, hänestä muodostui Oesterheldin keskeisin yhteistyökumppani.
Escuela Panamericana de Arte
Enrique Lipszyc perusti maineikkaan taidekoulunsa Escuela Panamericana de Arte vaatimattoman alun jälkeen ensin Buenos Airesiin vuonna 1953 ja Brasilian São Pauloon kymmenen vuotta myöhemmin. Breccia opetti koulussa ensi kertaa vuonna 1953.
Breccia oli mukana perustamassa teatteria, elokuvaa ja kirjallisuutta opettaneen, poikkitaiteellisen taideopiston Instituto de Directores de Arte vuonna 1966. Opetustyöt Breccia jätti lopullisesti vuonna 1968.
Opettajana Breccia kuvasi tavoitteekseen avustaa opiskelijoita löytämään oman taiteilijaidentiteettinsä. Siitä syystä Breccia vältti ohjaamasta opiskelijoita kohden omaa tyyliään tai suosimiaan tekniikoita. Arviointinsa Breccia sanoi rajanneensa tyyliseikkojen sijaan teknisiin vahvuuksiin. Oppilaidensa kuvausten mukaan Breccia oli haluton ilmaisemaan tyytymättömyyttään suoraan, ja niin tehdessään antaneen kritiikkinsä armotta. Käytännössä Breccian oppilaina oli lähes kokonainen sukupolvi nuoria sarjakuvapiirtäjiä, kuten José Muñoz.
Eternautti 1969
Breccian on luokiteltu olleen anarkisti, joka ei koskaan äänestänyt eikä ollut syvällisesti edes kiinnostunut politiikasta. Breccia asemoi itsensä poliittisesti vasemmalle ja peronistien vastustajiin. Oesterheldin sarjoja Breccia ylisti kertoen niiden sopineen hänen omaan, humanistiseen näkemykseensä ihmisluonnosta, jossa kukaan ihminen ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha.
Kustantaja Editorial Jorge Álvarezin aloitteesta Oesterheld ja Breccia ideoivat maanosan historian merkkihenkilöihin perustuvan sarjan Biografías. Sarjan aloitti Che Guevaran viimeisistä päivistä kertova Vida del Che, jonka Breccia kuvitti yhdessä poikansa Enriquen (s. 1945) kanssa vuonna 1968. Sotilasdiktatuuri hävitti Vida del Chen lehtikioskeista vuoden 1969 alussa.
Oesterheld ja Breccia aloittivat uuden tulkinnan alkuperäisen Eternautin tarinasta Gente-lehdessä toukokuussa vuonna 1969. Sen aikana Breccian on katsottu kehittäneen kokeellisen tyylin huippuunsa. Breccia itse kuittasi tyylinsä eri kehitysvaiheet vain todeten suurpiirteisesti tahtoneensa säästää aikaa. Hän korosti kehittäneensä kaikki käyttämänsä tekniikat kokeilemalla aina uusia materiaaleja ja välineitä.
Eternautti 1969 päättyi kustantajan määräyksellä vain neljän kuukauden jälkeen lukijoiden hyökättyä voimakkaasti Breccian taidetta vastaan. Toisen vaimonsa, Irma Dariozzin, mukaan julkinen tuomio ahdisti Brecciaa. Hän katkaisi välinsä Genteä julkaisseen Atlántidan kanssa, mutta Oesterheld päätti toisin. Breccian ja Oesterheldin yhteistyö päättyi välirikkoon.
Quipos-agentuurin välityksellä Eternautti 1969 ja Mort Cinder päätyivät Milanoon. Eternautti 1969 julkaistiin Linus-lehdessä vuonna 1972, ja se oli suurmenestys, jonka ansiosta Mort Cinder julkaistiin Il Mago -lehdessä vuosina 1972–1973. Sarjat julkaistiin Ranskassa ja Espanjassa vuonna 1973, ja niiden ansiosta Brecciasta muodostui välittömästi kysytty taiteilija Euroopassa.
Uran myöhäiskausi
Vanhoina päivinään Breccia romantisoi oman työläismenneisyytensä lisäksi varhaisnuoruutensa muistot työläiskorttelista. Kaupunginosan tarinoiden innoittama, Carlos Trillon kirjoittamien lyhyttarinoiden sarja Un tal Daneri julkaistiin vuosina 1974–1978.
Breccia tuotti myöhäiskaudellaan useita sovituksia saduista ja kauhutarinoista. Kirjallisuuden professorin, vävynsä Norberto Buscaglian sovituksen pohjalta Breccia esitti H.P. Lovecraftin luomaa tarustoa työssään Los mitos de Cthulhu vuonna 1973. Brecciaa kiehtoi Lovecraftin kauhussa psykologinen ulottuvuus, erityisesti aistimusten eli tuoksujen ja äänien välittäminen lukijoilleen.
Breccian myöhäiskauden töissä korostui vastenmielisyys auktoriteettejä sekä erityisesti Argentiinan viimeistä sotilasjunttaa kohtaan. Trillon ja Breccian Buscavidas-lyhyttarinat käsittelivät moraalikysymyksiä hirmuhallinnon ollessa vallassa. Sarja julkaistiin viimeistä lukuun ottamatta Superhumor-lehdessä vuosina 1981–1982.
Satiiri muistinsa menettäneestä miehestä nimeltä Perramus on Breccian uran keskeisin teos. Juan Sasturain aloitti ensimmäisen osan käsikirjoituksen vuonna 1982, ja neljäosaisen Perramuksen viimeinen osa valmistui vuonna 1989.
Kriitikkojen mukaan Perramus suomii vertauskuvallisessa muodossa kansakuntaa, joka valitsi hiljaisuuden vuosien 1976–1983 valtionterroria koskien. Teoksen perusteella Amnesty International myönsi Sasturainille ja Breccialle vuoden 1989 La Flamme d’or -tunnustuksen. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun tämä englanniksi Golden Flame -nimellä tunnettu palkinto myönnettiin sarjakuvalle.
Uransa myöhempinä vuosina Breccia ulotti kokeellisuuttaan uusiin tyylisuuntiin. Sitouminen yhteen tyyliin sai Breccian sanojensa mukaan tuntemaan kuin hän lisäisi allekirjoituksensa samoin kuin yritys tuotemerkin pakkauksiin. Sen Breccia selitti syyksi, miksi hän kieltäytyi kuvittamasta enää Perramukselle Sasturainin kaavailemaa jatkoa.
Breccia menehtyi syöpään vuonna 1993. Sattumalta Breccian kuoleman muistopäivänä 10. maaliskuuta vietetään myös kansallista Día del Dibujante -merkkipäivää.
Kuvat © Alberto Breccian perikunta
Artikkeli pohjautuu kirjoittajansa Eternautti 1969:n lisämateriaalina julkaistavaan tekijäesittelyyn. Artikkelin kirjoittaja on myös kyseisen teoksen suomentaja.
Keskustele Alberto Brecciasta Kvaakissa.