 |
Läskimooses kertoo universumin totuudet ja elämän salaisuudet, vai kertooko? Onko se kokonaisuudessaan lopultakin vain kuitenkin tekijänsä kuvitelmaa?
Läskimooses 38-39/2017
(Kreegah Bundolo)
1-värikannet, mv., 28 ss.
ISSN 2242-3710
6 €
Läskimooseksessa on jotain samaa kuin siinä Satakunnan Kansan lehtikuvassa, joka nuorena poikana jäi lähtemättömästi mieleen: Johnny Weissmüller oli Suomessa kiivennyt koivuun ja karjunut sen oksilta kuuluisaa apinahuutoaan. Kuva oli yhtäaikaa totta ja mahdoton, apinoiden kuningas keikkumassa tuttuakin tutummassa kotomaan maisemassa. Läskimooseksen sivuilta löytyy lisää näitä mahdottomuuksia, maailmanhistorian, populaarikulttuurin ja suomalaisen miljöön kerroksellisuuksia.
Nyt kun on tullut luettua useampia Läskimooseksia, niin voinee sanoa, etteivät ne ole todennäköisesti totta ollenkaan vaan pelkkää kuvitelmaa, ei fiktiota, vaan kuvitelmaa. Läskimooses onkin ihan oikea kuvasarjalehti, sillä siinä on kuvia sarjana, joista muodostuu ajatuksenvirran lailla ketju ajatelmia ja aihelmia siitä sun tästä mitä lie tekijänsä tohtori Matti Hagelbergin päähän sattunut pälkähtämään. Muinaisia viisauksia ja salattua tietoa kerrotaan avoimesti kaikelle kansalle.
Tekstiä ei välillä käytetä laisinkaan, numero 38/2017 on sanatonta sarjakuvaa. Seuraavassa numerossa onkin sitten jatkuvasti puhuva pää. Tri Hagelberg ei todellakaan sorru käyttämään modernia keinoa, ruutujen kopiointia, vaan joka ainoa kuva on kärsivällisesti käsin rakennettu. No synthezisers ilmoitetaan ylpeästi nimiösivun alalaidassa. Viivassa on mukavaa analogista värinää ja pientä tuhrua.
Tarinasta, saati juonesta, ei ota selvää se selvä Erkkikään, mutta tunnetilojen luojana Läskimooses on tehokas. Sisältö saa hymähtelemään, välillä jopa naurahtamaan, mutta lukutuokion jälkeen päällimmäinen tunne on lievä melankolia – johtuneekohan monista kokonaan tai lähes kokonaan mustista ruuduista. Toinen “fiilis” on nostalginen, monet kuvista tuovat mieleen lapsuuden uutiset ja sarjakuvat, unenomaisesti toisinnettuina. Yksistään jo formaatti, sarjakuvalehti (harvinaisuus!), Kerhomestarin palstoineen ja lukijan sarjakuvineen saa olon liikuttuneeksi.
Läskimooses on ehdottomasti Suomen paras sarjakuvalehti. Se on kuviteltu tarina, mutta niinhän ne taitavat kaikki olla. Toivottavasti Läskimooses ei lopeta ikinä vaan jatkaa julkaisua ikuisesti.
Kreegah bundolo!
Yksi syy aloittaa Läskimooses juuri lehtenä oli halu tarjota aikuisille sarjakuvan ystäville (jotka ei halua tilata Aku Ankkaa tms) uudelleen sen ilon että löytyy uusi lehti aina postilaatikosta. Sitä jäin omasta nuoruudesta eniten just kaipaamaan.
— Hans Nissen (@hans_c_nissen) 18. helmikuuta 2018
Keskustele Kvaakissa Matti Hagelbergista ja Läskimooseksesta.
Ks. lisäksi vaikka Tappavat kädet (Läskimooseksen spin off), Suomaan kansan muinaisusko ja Läskimooses 8-11 -arvostelu (jonka toistoa suurelta osin tämäkin arvostelu oli).