Noin kolme Atlantista ja pari Mu’ta

“Entä jos järki ei pysty vastaamaan kysymyksiin?”
“Silloin täytyy tehdä retki intuition puolelle!”

Corto Maltese Levi Colombian kysymykseen

“Tarujen maailmaan päästäkseen pitää olla lapsi tai mysteereihin vihitty.”

Jeremiah Steiner
Corto Maltese: Mu – kadonnut manner

Atlantis, tarujen kadonnut kaupunki historian hämäristä, raivoikkaiden aaltojen syleilyyn vajonnut myyttinen manner. Se on ollut lukemattomien kirjojen, elokuvien ja sarjakuvien aiheena ja innoittajana.

Atlantis pysyy pinnalla

Platon.

Tiettävästi ensimmäistä kertaa Atlantiksesta kertoi kreikkalainen filosofi Platon (427–347 eaa.). Lyhyesti, hivenen kyynisesti kerraten: Platon kuuli tarinan tästä uponneesta maasta Kritiaalta, joka oli kuullut sen pikkulapsena isoisältään Kritias vanhemmalta, joka taasen oli kuullut sen omalta isältään Dropideelta, ja hän oli kuullut sen kollegaltaan Solonilta, joka oli kuullut sen egyptiläiseltä Saisin kaupungin papilta, joka oli kuullut sen jostain.

Huolimatta siitä, miten epävarmalla pohjalla koko tarina Poseidonin poikien kadonneesta kaupungista oli, jäi se itsepintaisesti elämään. Ehkä Platon tarkoitti tarinansa oman aikansa Ateenan mahdin propagandaksi, hänhän kertoili muinaisten ateenalaisten urhokkaista taisteluista ylivoimaisiksi kuvattuja atlantislaisia valloittajia vastaan.*

Monet myöhemmät kirjoittajat pitivät Atlantiksen olemassaoloa mahdollisena, se oli ehkä todellista historiaa. Atlantista tutkivat vielä 1800-luvun lopulla yhtä hyvin niin vakavat tieteilijät kuin kaikenlaiset seikkailijaharrastelijatkin, kreivit, poliitikot, haaveksijat ja onnenonkijat. Olihan harrastelija-arkeologi Schliemannillekin naurettu tämän etsiessä “olematonta” Troijan kaupunkia.

Raamattuarkeologit ja -teoreetikot koittivat Atlantiksen avulla todistella kaikkia Vanhan testamentin tarinoita todeksi. Eri puolilla maailmaa kerrotut vedenpaisumus- ja suurkatastrofimyytit tuotiin yhteen Atlantiksen avulla.

Käsitykset Atlantiksesta sivistyksen alkukotina ja yhteys muinaiseen Egyptiin sekä uuden maailman prekolumbiaanisiin kulttuureihin toistuu myöskin kerta toisensa jälkeen vanhassa Atlantista koskevassa tutkimuskirjallisuudessa.

Atlantiksen kartta Donnellyn kirjasta.

Minnesotalainen poliitikko Ignatius L. Donnelly (1831—1901) kirjoitti laajasti lainatun ja innokkaasti kirjoitetun kirjansa Atlantis: The Antediluvian World 1882. Hän oli asiastaan täysin vakuuttunut; …”että tämä oli todellinen vedenpaisumusta edeltänyt maailma: Eedenin puutarha; … Olympos, muinaiskansojen perimätiedon Asgård…”

Myös skotlantilainen lehtimies ja kirjailija Lewis Spence (1874—1955), joka kirjoitti useita kirjoja Atlantiksesta 1900-luvun alkupuolella, yhdisti Etelä-Amerikan ja Egyptin pyramidit toisiinsa Atlantiksen avulla.

Kulttuurien alkujuuri ja juurirodut

Esoteerikot, teosofit ja muut huuhailijat menivät vielä pidemmälle. Kaikki maailman tarut, uskonnot ja historian kronologiat venyivät ja paukkuivat, kun virittyneessä, yliaistillisessa mielentilassa hankitut “tiedot” pantiin kirjoihin ja kansiin.

Tunnetuin näistä teosofeista oli varmaan esoteerikko ja spiritualisti Helena Petrovna Blavatsky (1831—1891). Hän kirjoitti Atlantiksesta Salaisessa opissaan ja yhdisti siihen suurinpiirtein kaikkea mahdollista buddhalaisuudesta spiritismiin, kabbalasta hindulaisuuteen, Raamatusta Talmudiin, aina shamanismiin ja jopa Kalevalaan. Päälimmäisenä oli kuitenkin teosofinen oppi ns. juuriroduista. Juurirotujen vaihtuminen tapahtuisi erilaisten luonnonmullistusten, kuten mantereiden vajoamisien kautta.

Atlantis- poppia ja -huuhaata.

Satoja, ehkä tuhansia eritasoisia tietokirjoja on kirjoitettu aiheesta vuosisatojan aikana aina nykypäiviin saakka. Suomeksikin on julkaistu useita. W. Scott-Elliotin 1896 ilmestynyt Atlantis-maa (The Story of Atlantis) julkaistiin Matti Kurikan suomentamana jo 1911. Saksalaisen insinööri Otto Muckin 1954 ilmestynyt Atlantis, kadonnut manner (Atlantis – die Welt vor der Sintflut) suomennettiin 1980. Viimeisimpiä “vakavia” kirjoja aiheesta lienee 1978 ilmestynyt Charles “Bermudan kolmio” Berlitzin Atlantiksen arvoitus (The Mystery of Atlantis). Kirjoittivatpa myös kotoiset valtakunnanhörhömme Pekka Siitoin ja Ior Bock Atlantiksesta aika värikkäästi hekin.

Joka tapauksessa Atlantiksen tarina innoitti myös viihdekirjailijoita Jules Verneä ja Arthur Conan Doylea myöten. Halvoista pulp-seikkailulukemistoista Atlantis-aiheet siirtyivät sujuvasti myös sarjakuvan puolelle.

Prattin, Jacobsin ja Vernesin Atlantikset

Kuinka tähän kirjoitukseen valikoituivat juuri nämä kolme sarjakuvaa? Nämä keskenään näennäisesti hyvin erilaiset albumit pitävät sisällään samantapaisia aihelmia ja teemoja. Pyöritään maanalaisissa labyrinteissä ja luolissa, sukelletaan välillä melko sameisiin vesiin. Monimielisesti.

Hugo Prattin Corto Maltese -tarinoissa on aina ollut vähintään toinen jalka tukevasti myyttien ja mysteerien maailmassa. On I-chingiä (Yijing), kabbalaa, voodoota, macumbaa ja muuta sellaista. Yliluonnollinen elementti on lähes aina mukana, seikkailtiinpa sitten Kelttien saarella, Kiinassa tai Karibian meren ympäristössä. Pratt lie teosofiaankin perehtynyt.

Corton filosofointia mystiikasta.

Edgar P. Jacobsin vuonna 1946 luoma Blake & Mortimer on seikkailusarjakuvien klassikoita. Ylenpalttisesta tekstipainotteisuudestaan huolimatta sarjakuvan visuaalinen asu on tyylikäs ja edustaa hergeläistä selkeän viivan koulukuntaa. Sarjan albumeissa on miksattu keskenään tieteiskuvitelmaa vakoilutarinoihin ja nuorisokirjojen seikkailujuttuihin. Päähenkilöt ovat professori Philip Angus Mortimer ja brittiupseeri Francis Percy Blake. Sarjan huippukautta oli 1950-luku. Harmillisesti juuri L’Énigme de l’Atlantide on jäänyt suomentamatta.

Bob Morane on Henri Vernesin (Charles-Henri Dewisme) vuonna 1953 luoma seikkailuromaanien sankari. Ensimmäinen Morane-sarjakuva tehtiin vuonna 1959. Vernesin liukuhihnalta suoltamat tarinat on tunnettu pidakkeettömästä mielikuvituksellisuudestaan. Noin kauniisti sanottuna. Suomeksi on sarjakuvista julkaistu vain joitakin 1970-luvulla valmistuneita William Vancen piirtämiä albumeita. Vernesin kirjoista käännettiin suomeksi 1950—70 -luvun vaihteessa yhdeksän.

Prattin sankari Harmonian labyrintissä

Mu-maa mustikka…

Hugo Prattin Corto Maltese -seikkailu MU: Kadonnut manner on tekijänsä viimeinen Maltese-tarina. Alkuteos ilmestyi vuosina 1988–1989 omassa lehdessään. Albumin tapahtumat sijoittunevat 1920-luvulle.

Tarinassa on mukana aiemmista Maltese-tarinoista tuttua joukkoa, on antiikkauppias Levi Colombia, alkoholisoitunut filosofi Jeremiah Steiner, risupartainen palkkasoturi Rasputin, nuori Tristan Bantam, Soledad ja Kultasuu.

Flying saucers!

He ovat ankkuroineet laivansa jonnekin Mesoamerikan Atlantinpuoleisen rannikon lähistöllä olevan salaperäisen saaren rantavesiin. Aaltojen helmaan kadonneen mantereen jäljillä ollaan. Mu:n ja Atlantiksen jäljillä oltiin jo varhaisessa Tristan Bantamin salaisuus -tarinassa. Jeremiah Steinerin sukunimikaima, Rudolf Steiner (1861—1925) oli myös Atlantiksesta kiinnostunut esoteerikko ja kirjoitti aiheesta laajalti.**

Asioista jyvällä oleva hätkähtää, eikös Mu ollutkaan Tyynen valtameren puolella? Toki oli, mutta Mu oli alkuaan yhtä kuin Atlantis, tavallaan. Harrastelija-arkeologi Augustus Le Plongeon (1825—1908) tutkiskeli 1870-luvulla Jukatanin niemimaalla maya-intiaanien raunioita ja kuvakirjoituksia. Hän väitti selvittäneensä mayojen koodeksien tekstit ja niistä selvisi mm. tiemmä sekin tosiseikka, että mayojen kulttuuri oli mukamas egyptiläistä paljon vanhempi ja että mayat olivat kotoisin tuhoutuneelta MU-mantereelta. Plongeon sijoitti Mu’nsa Atlantiin.

Itse Mu-mantereen nimi on peräisin Charles Étienne Brasseur de Bourborgilta (nimi kuin Sieninevan kreivillä!). Pappi ja etnografi Bourborg oli kääntänyt mayojen tekstejä suurin piirtein päin mäntyä. Vasta brittiläinen okkultisti James Churchward siirsi Mu’n Tyynen valtameren puolelle omissa kirjoituksissaan. Ja soppa senkun sakeni.

Mytologinen konferenssi

Tarinan alkupuolella jutustellaan eri Atlantis- ja Mu -teorioista ja viittaillaan eri lähteisiin. Tässä ollaan vielä melko selväjärkisessä vaiheessa. Corto osoittaa tuntevansa Atlantis-mytologiaa melko hyvin noin merimieheksi, vaikka vaikuttaakin hieman skeptiseltä. Lieneekö hänkin lukenut Donnellyn “vaikutusvaltaisen” kirjan?

Pratt muuten mainitsee Jeremiah Steinerin suulla Egeian merellä 1500 eaa. tapahtuneen Theran saaren tulivuorenpurkauksen ja siitä aiheutuneen minolaisen kulttuurin tuhon (s.30). Vaikka Donnelly mainitsee Theran tuhoutumisen kirjassaan, ei sitä vielä Corto Maltesen tapahtuma-aikaan osattu pitää todennäköisimpänä esikuvana Atlantis-tarinalle.

Inkoja, mayoja, atsteekkeja.

Brittiarkeologi Arthur Evans löysi minolaisen kulttuurin raunioineen ja savitauluineen jo toki aivan 1900-luvun alussa, mutta sen outo katoaminen yhdistettiin Theran saarella tapahtuneeseen jättiläismäiseen tulivuorenpurkaukseen vasta Spyridon Marinatoksen 1930-luvulla muodostaman teorian kautta.

Huuhaa-maan labyrintti

Varsinainen häröilyvaihde tarinassa pannaan päälle, kun retkikunta jalkautuu saarelle ja löydetään viidakkotemppelin rauniot. Aarteiden löytämisen lisäksi heidän on pelastettava intiaanien ryöstämä Soledad. Retkuetta seuraavat Soledadin kidnapanneet salaperäiset Atzlanin vartijat, joiden mainitaan olevan siboney-intiaaneja (jotka olivat lähinnä läntisen Kuuban tienoilla asunutta taíno-kansaa).

Corto ja Rasputin astuvat sisään temppeliin, joka osoittautuu varsinaiseksi labyrintiksi. Heti kättelyssä törmätään Temppeliherrojen sinettiin, eli keskiaikainen ritarikunta olisi käynyt paikalla ennen Kolumbusta. Sitten Corto melkein vajoaa juoksuhiekkaan. Sen jälkeen pudotaan krokotiilialtaaseen ja Rasputin katoaa. Sitten Corton pitää nyrkkeillä muinaisilta mayoilta näyttävien Atzlanin vartijoiden kanssa.

Sen jälkeen laskeudutaan monella tapaa syvemmälle luolaan tai labyrinttiin tai jonnekin. Matkalla kohdataan skorpionimiehiä, jaguaariperhosia, amatsoneja sekä myös irlantilaismunkki Pyhä Brandan, joka tarun mukaan matkasi “lännen saarille”, eli joidenkin mielestä Atlantikselle. Välillä Corto tappelee varjonsa kanssa ja kohtaa puhuvia sieniä.

Vaellus on monipolvinen ja sekava, eikä mistään voi päätellä ollaanko maan alla vai jossain toisessa todellisuudessa. Lopulta päädytään paikkaan, joka vaikuttaa Pääsiäissaarelta moai-patsaineen.

Saaren rannalla Corto lopulta yhyttää Soledadin, joka on juuri menossa naimisiin komean vaalean nuorukaisen kanssa! Täysin vapaaehtoisesti. Arvelen nuoren miehen nimen Huguesin, viittaavan Hugues de Payensiin, Temppeliherrain ritarikunnan perustajajäseneen. Muistattehan Temppeliherrojen sinetin labyrintin alkupäässä. Älkää kysykö enempää. Myyttis-mystinen matka ei ihan vielä tähän päättynyt, mutta lukekaa itse loput.

Corto Maltesen kysymysten ja vastausten labyrintti on Joseph Campbellin sankarin matka, mysteerimatka, Antero Vipusen vatsa, peli ja seikkailu, tai sitten ihan vain ihme häröilyä. Kirja vilisee viittauksia vähän sinne ja tänne, myytteihin ja historiaan, ja siksi siitä tarvittaisiin jonkinlainen alaviittein ja selityksin varustettu laitos.

Jacobsin vinkeää retrofuturismia

Azoreilta Atlantikseen

L’Énigme de l’Atlantide ilmestyi Tintin-lehden jatkosarjana vuosina 1955—56. Huikea tarina saa alkunsa Sao Miguelilta Azorien saarilla. Professori Mortimer on tehnyt luolia tutkiessaan hämmästyttävän löydön, aiemmin tuntematonta mineraalia, jonka hän heti yhdistää Platonin Atlantis-teksteissään mainitsemaan salaperäiseen ja monikäyttöiseen orichalcum-metalliin. Se on radioaktiivista, ja löytö, jota professori turhaan yrittää pitää salassa, herättää myös vieraiden valtioiden vakoilijoiden huomion. Orichalcum rinnastuu tässä selvästi uraaniin.

Speleologista toimintaa.

Kaksikko laskeutuu luolastoon tajuamatta, että he ovat saaneet jäljilleen vanhan arkkivihollisensa eversti Olrikin. Myös hän on tämän salaperäisen arvometallin perässä ja toimii mainitsematta jäävän valtion laskuun. Luolasto on monipolvinen labyrintti täynnä vaaroja, halkeamista syöksyviä myrkkykaasuja ja maanalaisia järviä vesiputouksineen. Lentoliskoihinkin törmätään ennen kuin päädytään syvällä maan alla sijaitsevaan Atlantiksen valtakuntaan.

Azoreita todellakin on yleisesti pidetty Atlantis-kirjallisuudessa uponneen mantereen jäänteinä tai sen ylimpinä vuorenhuippuina. Jo Plinius (23—79 jaa.) kirjoitti maan alla asuvien ihmisten olevan Atlantiksen tuhoa paenneiden jälkeläisiä. Näiden troglodyyttien hän mainitsi piilottaneen syviin luolastoihinsa suunnattomia aarteita.

Flying saucers over Atlantis

Blake ja Mortimer pelastuvat lentoliskojen hyökkäyksestä atlantislaisten avustuksella. Maan alla on huikean futuristinen ja maanpäällisiä kulttuureja pidemmälle kehittynyt Atlantiksen jälkeläisten yhteiskunta. Vähän samaan tapaan antoi Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle atlantislaisten pelastaa sukelluspallollaan upoksiin joutuneen professori Maracotin kirjassaan The Maracot Deep (1929). Myös Doylen kirjassa atlantislaisten sivilisaatio on pitkälle kehittynyt.

Jacobs selittää albumissaan myös maailman taivailla ihmetystä herättäneiden lentävien lautasten alkuperän maanalaiseksi, eli Atlantikselta tulleiksi. Vaikea sanoa, mistä Jacobs on tämän idean ammentanut.

“Tohtori” Raymond Bernard (oik. Walter Siegmeister) kertoo hämmentävässä teoksessaan The Hollow Earth (1964), että ajatuksen atlantiksen ja UFO:jen yhteydestä oli ensi kertaa esittänyt brasilialainen teosofinen “professori” Henrique Jose de Souza 1950-luvulla. Laajemmin näitä ajatuksia esitteli toinen okkultisti O.C. Huguenin teoksessaan From the Subterranean World to the Sky: Flying Saucers vuonna 1955. Jacobsin sarjakuvan julkaisuhan alkoi samana vuonna. Luultavasti ajatus on esitetty jo aiemmin jossain tieteiskertomuksessa.

Jacobsin Atlantiksen arkkitehtuurissa ja muussa ilmiasussa on nähtävissä vaikutteita muinaisesta Kreikasta, mutta maan alla on myös barbaarien maa, joka muistuttaa kovasti vanhaa inkojen valtakuntaa. Joistakin ruuduista tulee mieleen Tintti-albumi Auringon temppeli, jota Jacobs oli avustajana mukana tekemässä.

Jacobs maalailee lukijan eteen mittasuhteiltaan huikeita näkymiä ja ajatuksiltaan lennokkaita tapahtumia, joiden tehoa kuitenkin syövät runsas tekstimäärä ja suhteellisen pienikokoisiksi jäävät ruudut.

Bob Moranen trippi

Häröilyä ajassa ja avaruudessa – tai jossain

Albumikolmikon kajahtanein teos lienee kuitenkin Bob Morane -albumi Les tours de cristal. Tämä käsillä oleva Dino Attanasion piirtämä tarina on vuodelta 1962. Tässä seikkailussa pyöritään enempikin Tyynen Valtameren puolella Mu-ympyröissä, mutta atlantislaisia aiheita ja teemoja toki sivutaan.

Bob Morane, Bill Ballantine ja professori Aristide Clairembart joutuvat vuorokoneen pakkolaskussa jollekin tarkemmin määrittelemättömälle Tyynen Valtameren saarelle.

Viidakkoiselta saarelta löytyy muinaisia patsaita ja raunioita. Osa patsaista näyttää (kas kummaa!) Pääsiäissaaren moai-patsailta. Selitykseksi professori heittää lonkalta Mu:n mantereen.

Kolmikko tutkiskelee raunioita kunnes nopeasti laskeutuva yö heidät yllättää. Taivaalta syöksyvä meteori räjähtää heidän päällään! Se siirtää heidät 50 000 vuotta ajassa taaksepäin! Sen professori huomaa siitä, että tähdet ovat oudossa asennossa.

Professori tietää asialle heti tieteellisen vastauksen: “Näen asialle vain yhden selityksen. Yllämme räjähtänyt aeroliitti koostui anti-materiasta, jonka elektronit asettivat positronit siten, että ne matkasivat ajassa taaksepäin. Aeroliitin hajotessa alkutekijöihinsä, jouduimme mukaan positronien virtaan.”

Tärähtelyä

Pian he päätyvät Mu-mantereelle. Seismiset tärähtelyt ovat raunioittamassa sitä. Atomisota puolestaan on tuhonnut Maan toiset mantereet. Mu:n asukkaat, muviaanit ovat pulassa.

Bob Moranella on kuitenkin tarjota ratkaisu. Rakennetaan raketti. Sitten albumissa lennellään ympäriinsä ajassa ja avaruudessa. Käydään eri planeetoilla ja palataan takaisin maahan ja sukellellaan luolissa ja meren pohjassa. Monikin kohtaus tuo mieleen Blaken ja Mortimerin Atlantis-seikkailun. Lyhyt selostus ei tee oikeutta tarinan hypähtelevyydelle ja tärähtäneisyydelle.

Loppupuolella ollaan tultu takaisin Mu-mantereen jäänteille vuoteen 24500 ekr ja siellä asusteleva inkoja muistuttava, vihamielinen porukka on taantunutta Mu:n kansaa, “kolmatta sivilisaatiota” tjsp.

Kohti uutta maailmaa.

Sivistyneemmät ja teknillisesti korkealla tasolla pysyneet muviaanit ovat tällä välin elelleet parikymmentä tuhatta vuotta jättiläismäisissä igluissa. Bob Moranen avustuksella päätetään rakentaa kokonainen rakettilaivasto. Sitten muviaanit lentävät isona kolonnana pois. Tämäkin kohtaus tuo mieleen Blake ja Mortimer -albumin loppukohtauksen.

Omalla raketillaan Morane, Ballantine ja proffa lentävät hyperavaruuden kautta omaan aikaansa ja se siitä.

Tarinan yhteydet todelliseen Atlantis- tai Mu- mytologiaan taitavat olla lähinnä blavatskyläisessä, todella pitkässä kymmenien tuhansien vuosien aikajänteessä, vaikka onhan siellä hiukan kaikuja juurirotujen ideoista (“kolmas sivilisaatio”).

Vanhaa perua on toki ajatus, että lukuisat Tyynen Valtameren pikkusaaret ovat Mu-mantereen jäänteitä. Eri saarilta löytyneitä raunioita ja patsaita seliteltiin juuri Mu:n avulla, samaan tapaan kuin Amerikan ja Egyptin pyramideja liitettiin yhteen Atlantiksen kautta. Siitäkin huolimatta, että eri paikoissa sijainneilla muinaisjäänteillä on usein parinkin tuhannen vuoden ikäero.

Luetut sarjakuvat:

Pratt, Hugo:
MÛ – Kadonnut manner (MÛ, 1989) Jalava 1994
Pratt, Hugo:
Kauriin merkin alla (Sous le signe du Capricorne, 1970) Jalava 1996

Vernes, Henri – Attanasio, Dino:
Bob Morane et les tours de cristal, Marabout 1962

Jacobs, Edgar P:
Atlantis Mystery (L’Énigme de l’Atlantide, 1957) Comcat 1990

Keskustele aiheesta Kvaakissa

* “Asia oli niin, että Atlantiksen saarella sijaitsi suuri ja suurenmoinen ruhtinaskunta, joka hallitsi koko saarta ja useita muitakin saaria sekä osaa mantereestakin; ja tämän lisäksi se oli alistanut valtaansa Herakleen pylväiden tältä puolen Libyan alueet Egyptin rajalle asti ja Euroopan Tyrrheniaa [Etruria] myöten. Tällä tavoin yhteen johtoon alistettu suurvalta yritti alistaa yhdellä iskulla sekä meidän maamme että teidän maanne; ja silloin, Solon, teidän maanne kohosi loistavaan maineeseen koko ihmiskunnan keskuudessa urhoollisuutensa ja voimansa tähden; sillä se oli rohkeudeltaan ja sotataidoltaan ensimmäinen ja johti helleenejä.” Platon: Timaios

Steinerin Atlantis-kirja

** Steinerin teksti Unsere atlantischen Vorfahren löytyy kirjasta Aus der Akasha-Chronik (GA 11), suom. Maailmojen muistista (1990).

Kirjoittaja on atlantologiaan vähintäänkin approbatur-tasolla perehtynyt höpsistinen skeptikko.