Dead Genesis on vuonna 2012 perustettu omaehtoista, ja voisiko sanoa myös että omalaatuista, sarjakuvaa julkaiseva helsinkiläinen pienkustantamo.
Split Series -sarja esittelee kustantajan mukaan kiinnostavia kotimaisia ja ulkomaisia sarjakuvantekijöitä.
Dead Genesis Split Series #1
(Dead Genesis 2013)
EL CACO DIVINO tai kuinka Freddy & Professori voittivat Pulitzer-palkinnon
Søren Mosdal & Jacob Ørsted (Tanska)
Suomennos Tuomas Tiainen
JERE JA NEMI SEURUSTELEE
Jyrki Nissinen
Käännös englanniksi Jukka Nissinen
ISBN 978-952-67792-1-8
36 s. / 160 x 240 mm
Yksivärinen, pehmeäkantinen, nidottu
Kieli: suomi
Ovh 8 €
Ensimmäisen Dead Genesis Split Series -sarjakuvalehden “splittaavat” tanskalaiset sarjakuvantekijät Søren Mosdal ja Jacob Ørsted (Rockworld) sekä suomalaisen sarjakuvan tunnettu nimi Jyrki Nissinen (Borgron). Suomalainen sarjakuva viihtyy tätä nykyä kansainvälisessä seurassa, ja hyvä niin. Kumpikin tarina on saanut oman kantensa, ja lehti käännetään, kun toinen tarinan on saatu luettua. Käännösteksti juoksee sivun alalaidassa.
Nissisen sarjakuvassa hiukan muutellen kopsatut Nemi (Lise Myhre) ja Jere (Jerry Scott ja Jim Borgman) ovat kimpassa, mikä on hauskaa. Monet ruudut naurattavat juuri siksi, että niissä tekevät törkeitä juttuja hahmot, jotka on totuttu käsittämään konservatiivisen sovinnaisiksi. Mieleen tulevat vaikkapa nimimerkki Herpén Tintti-parodiat Hintin seikkailut. Se on sitten siinä se vitsi, kakkahuumoria unohtamatta.
Verrataan musiikkia ja sarjakuvaa: punkin rappio saattoi hyvinkin alkaa siitä, kun Sid Vicious teki uusiksi Frank Sinatran My Wayn, ironisen anarkisesti. Kohta sen jälkeen The Damned teki coverin Tom Jonesin tunnetuksi tekemästä Eloisesta. Ironiaa oli vaikea enää erottaa, saati anarkiaa. Vaikea sitä on löytää Dead Genesis Split Series -sarjakuvalehdestäkään, sillä se on sekundääristä sarjakuvaa, alisteista sille sarjakuvalle, jota se irvii.
On hankalaa pilkata establishmenttia, koska se halajaa huomiota, rakastaa närkästyä ja syleilee pilkkaajiaan. Suomessakin presidentinlinnan edessä itsenäisyyspäivänä riekkuneista anarkistimielenosoittajista on osa päässyt myöhemmin itse mukaan juhliin. Vähälevikkisellä sarjakuvalehdellä ei tietenkään ole mitään mahdollisuutta saada osakseen tällaista huomiota, mutta se on samoilla joron jäljillä, jos se pikku kapinallaan haluaa huomiota osakseen. Paradoksaalista, kyllä.
Oikea punk on sitä, että tekee itse, ei sitä, että matkii muita. Punk on asenne, joka ei välitä siitä, mitä ne muut ajattelevat.
Nissisellä on kuitenkin sen verran omaa näkemystä ja ehkä sitä “asennettakin”, että osin selvästi läpipiirretyt kuvat voi nähdä taiteellisena tulkintana, pyrkimyksenä hupailevaan monikerroksiseen shokeeraamisleikkiin, joka ei tietenkään oikeasti ketään shokeeraa. Ehkä tämä onkin lukiolaishuumorin ironiaa.
Mosdalin ja Ørstedin tarinassa monikerroksisuuksia lisätään, kuten myös kierroksia törkyilyyn. Piirrostyyli on kovin tutunoloista manularcenetia, samaten hahmot. Pekkapuumäinen törmäily kauhuelokuvan kuvastossa antaa oman häiritsevän hupinsa ravintolareissulla, joka kääntyy absurdiksi teatteriksi. Taide on selvästi kunnianhimoisempaa kuin Nissisellä, perspektiiviin, sommitteluun ja rytmiin on satsattu tosissaan.
Underground-sarjakuva tuotti 60-70-luvulla klassikkoja (Robert Crumb, Gilbert Shelton), joita luetaan vielä tänäänkin. Punk-ajan pienlehdet uhkuivat luovuutta ja energiaa. Ne sikisivät vaihtoehtokulttuurista ja ajan hengestä. Dead Genesiksen sarjoilla, vaikka niillä ansionsa huumorin puolella onkin, on vielä mahdottoman pitkä matka samaan.
Dead Genesis Split Series panee halvalla sarjakuvaa, lyö lekkeriksi. Siinä on sen suurin ansio, turha edes vaatia enempää. Onhan sekin jotain.
Keskustele Kvaakissa Dead Genesis Split Series -sarjakuvista.
Kotisivut: http://www.deadgenesis.com/