 |
Uusin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi Ihan pienet juhlat on 112-sivuinen kokoelmajärkäle Pauli Kallion käsikirjoittamaa ja Christer Nuutisen tottuneen taitavasti kuvittamaa elämänmakuista ihmissuhdesarjakuvaa.
Kramppeja ja nyrjähdyksiä – Ihan pienet juhlat
© 2014 Pauli Kallio ja Christer Nuutinen
Taitto: Hans Nissen
Painopaikka: Jelgava Printing House, Latvia 2014
Kustannusliike Hans Nissen
ISBN 978-952-6646-06-0
Suomen kuvalehdessä viikoittain julkaistava sarja etenee reaaliajassa suomalaista elämänmenoa pohdiskellen ja oivalluksia tehden sivun pituisina jaksoina. Tästä säännöstä poiketaan muutamassa tapauksessa, jossa seuraava sivu on suoraa jatkoa edelliselle. Rytmi on tuttu mm. Mämmilästä.
Vaikka yksittäiset sivut onkin viikkosarjassa tarkoitettu toimimaan itsenäisinä kokonaisuuksina, albumissa hahmojen ja ympäristön kehityksen ajan kuluessa hahmottaa aivan toisella tavalla. Yksittäiset tapahtumat saattavat jäädä näkymään pysyvästi ja niiden seuraukset saattavat ilmetä paljonkin myöhemmin. Samalla vanhoja sivuhahmoja ym. historian painolastia unohdetaan sopivasti pois, jottei maailma kuormitu liikaa.
Albumin avaa Merja Heikkisen, alias Grönroosin esipuhe, jossa hän erittelee sarjan vaiheita ja teemoja. Keskeisistä henkilöistä annetaan kuvan ja yhden lauseen pituinen esittely ensimmäisillä sisälehdillä, ja sitten lukija pudotetaankin suoraan pihatalkoisiin kuulemaan NIMBY-naapurin kommentteja asuntoalueen arvokehityksestä.
Päähenkilöiden, Riston ja Eskon, elämät ovat tasaantuneet vakiintuneisiin parisuhteisiin. Toisiaan he tapaavat silloin tällöin urheilun tai vaalivalvojaisten seuraamisen, sieniretkien tai kahvilatapaamisten parissa, pääosin elämä pyörii oman perheen ympärillä.
 |
Riston ja hänen avopuolisonsa Tanjan arki saa nostetta veikkausvoitosta. Ylimääräiset toimintatonnit kuorivat musiikkimiehestä vastuullisen perheenisän ja tulevat käynnistäneeksi prosessin, joka aloittaa lähtölaskennan kohti albumin nimessä mainittuja “ihan pieniä juhlia.” Siinä ohessa pikku Elias kasvaa rintavauvasta uhmaikää kolkuttelevaksi työnarkomaaniksi.
Eskon elo tyttöystävänsä Heidin kanssa kukoistaa, välillä yhdessä hullutellen, välillä pullantuoksuisena. Eipä aikaakaan kun Eskokin huomaa olevansa kihloissa, kiitos solmuun menneiden teepussin narujen. Ex-tyttöystävän Anniinan kanssa tehdään molemmin puolin selväksi, että suhde on loppu eikä olla ystäviä. Satunnaiselle albumilukijalle tämä tosin tulee hieman töksähtäen, Anniinaa kun ei albumissa tavata kuin pari kertaa ennen tätä ja näissä tapaamisissa hänen “neuroottisen narsistinen” persoonallisuutensa ei ehdi ilmetä.
Vaikka aika onkin tasoittanut henkilöiden luonteita, humanistiset periaatteet eivät unohdu. Turkistarhauksen vastaiselle marssille osallistutaan edes parin korttelin verran, epähuomiossa ostetuista bangladeshiläisvalmisteisista housuista tunnetaan huonoa omaatuntoa, Tanjan äiti Kaarina antaa äänen arvokkaalle vanhenemiselle. Vanhaa kapiaista hieman kaivelee Eskon armeijamuistelus, jossa hän kertoo jääkärikomppanian murheenkryyninä vain menneensä massan mukana ja myöhemmin ilmoittautuneensa reservin kieltäytyjäksi. Mutta sallittakoon Eskolle mielipiteensä, hän panosti palvelukseensa vähän ja vähän hän siitä itselleen saikin.
 |
Usein toistuva teema on nuoruuden aktivismin ja mielipiteiden ehdottomuuden lientyminen keski-iällä. Vaikka punk-nuoruudessa kapina etsi kyllin pahaa kohdetta, vuosien karttuessa huomaa että ääripäiden välissä on se paras alue elää. Tosin sitäkin pohditaan, päteekö lause “nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus” aivan kaikkiin.
Christer Nuutisen hahmot ovat ilmeikkäitä ja taustat eläviä. Maalaismaisemia voidaan välillä katsoa lintujen ja kärpästen perspektiivistä ja oivalluksen hetkillä saatetaan käyttää kalansilmäobjektiivia, mutta yleisesti ottaen taide on tasaisen yllätyksetöntä eikä vie huomiota itse kerronnalta.
Albumin loppusivuilla tulee vastaan aukeama käsikirjoittaja Kallion jälkihuomautuksia joukolle sivuja. Näiden löytyminen ensimmäisen lukemisen jälkeen aiheuttaa ylimääräistä selailua, varsinkin kun pariin niistä on lipsahtanut väärä sivunumero. Ehkä huomautukset olisi voinut mahduttaa kyseisille sivuille pienellä präntillä alaviitteiksi?
Niistä “ihan pienistä juhlista” nähdään itse sarjassa maistraattiseremonian lisäksi vain vähemmän hauskat jälkimainingit. Humalaisten höpinät ja amatööri-dj:n musiikkimaku käyvät humalahakuisesta alkoholikulttuurista ulos kasvaneen Eskon hermoille. Viimeisten sisälehtien aukeamakuva vakuuttaa, että kyllä siellä oli ihan oikeasti kivaa.