Ranskalais-belgialaisessa sarjakuvamaailmassa on nykyään trendinä ottaa menestyneitä sarjakuvahahmoja ja tehdä niille nuorennuskäsittely. Näin sitten tehdään albumeja, jotka ovat entistä selkeämmin perheen pienimmille suunnattuja. Tämän kohtalon ovat kokeneet jo mm. Lucky Luke, Marsupilami ja Cubitus, sekä André Franquinin vuonna 1957 luoma Niilo Pielinen.
 |
Pikku Pielinen 2 – Villit ja vihreät
(Egmont 2013)
Alkuteos: Gastoon: Des vertes et des pas müres
Teksti: Yann ja Jean Léturgie
Kuvat: Simon Léturgie
Värit: Gom
André Franquinin luoman henkilöhahmon pohjalta
Suomennos: Annukka Kolehmainen
48 sivua, A4, kovakantinen
ISBN: 978-952-233-719-1
Pikku Pielinen ei ole Niilo itse, vaan hänen veljenpoikansa. Kovin paljon he eivät toisistaan poikkea – myös Pikku-Nipalla on taipumusta kepposiin ja käytännön ongelmia helpottaviin keksintöihin. Se, kuinka hyvin nämä aivoitukset onnistuvat, onkin eri juttu.
 |
|
Ensitapaaminen sujuu sanavalmiissa merkeissä.
|
Kakkosalbumissa heitetään hyvästit kaupunkimaisemalle ja näytetään Pikku-Nipa lomailemassa maaseudulla. Samalla luovutaan ainakin väliaikaisesti ykkösalbumin kovasti tutunnäköisistä sivuhahmoista ja luodaan itsenäisempi hahmogalleria, mikä on erittäin tervetullut muutos.
Poissa ovat Maran, Laren, Johannan ja Pappenskiöldin lapsiversiot. Maalla Nipa saa uusiksi kavereikseen Viltsun ja Elviiran. Ainoastaan loman ja työn näppärästi yhdistävä koulutarkastaja Tiukka on edelleen panemassa pisteen kaikelle luvattomaksi katsomalleen toiminnalle.
Lisäharmeja tuovat kaksi pienempiään alati kiusaavaa kuritonta poikaa, nimiltään Pottunokka ja Tomppelius (kyllä vain!). Onneksi Nipa osoittaa setänsä tavoin neuvokkuutta ja keksijänkykyä, ja saa annetuksi samalla mitalla takaisin kun tilanne käy uhkaavaksi.
 |
|
Luonto esittelee auliisti ihmeellisimpiä piirteitään.
|
Sivun mittaisissa vitseissä tuntuu nyt olevan hieman enemmän yritystä kuin ykkösalbumissa, tosin joukkoon on pujahtanut myös joitakin huteja. Suurimmaksi osaksi lasten kohellukset kuitenkin naurattanevat kohderyhmäänsä. Lisäplussaa albumi saa ekologisesta ajattelusta. Elviiran vanhemmat ovat luomuviljelijöitä, ja keräillessään vapaiden kanojen munia lapset oppivat jotain luonnon kunnioittamisesta. Työnteon lomassa pojat pujahtavat ratsutilaan tytöiksi naamioituneina ja tutkivat luonnon ihmeellisyyksiä – Nipa saa jopa vastasyntyneen käärmeenpoikasen lemmikikseen.
Piirrosjäljeltään Pikku Pielinen on pätevää työtä. Simon Léturgie on vuodesta 1996 ehtinyt piirtää jo kolmisenkymmentä albumia. Hänen viivansa on rentoa ja ilmeikästä, mikä tämänkaltaisessa sarjakuvassa on suorastaan perusvaatimus. Isänsä Jean Léturgien nimi on Suomessa tuttu useista Lucky Luke -albumeista, Yannin nimen tunnistavat Pikon ja Fantasion, Marsupilamin sekä useiden muiden menestyssarjakuvien ystävät.
Erityismaininnan saa Annukka Kolehmaisen nokkela suomennos, joka jo yksinään kirvoittanee muutamia nauruja.
Vaikka Villit ja vihreät onkin roima parannus ykkösalbumiin verrattuna, ei Pikku Pielistä voi edelleenkään ylettömästi kehua. Tämä on käypää lasten viihdesarjakuvaa, ei muuta. Siltäkin saralta löytyy ikimuistoisempia nimikkeitä, kuten Suomessa harmillisesti paitsioon jäänyt Vili ja Bill.
Vihreän ajattelun ja tuoreiden sivuhahmojen ansiosta kakkosalbumin voi silti hyvällä omallatunnolla hankkia omalle jälkikasvulle – siinä toivossa, että hän jonain päivänä kiinnostuisi myös Nipan sedän klassisista toilailuista. Niilo-albumit tarkkaan lukeneille faneille ilmiselvä silmänisku on lehmistään huolehtivan maalaisisäntä Kustaan esiintyminen parilla sivulla. Kovat kannet myös takaavat, että albumi kestää lasten käsissä.
Keskustele Kvaakissa Niilo Pielisestä ja hänen veljenpojastaan
Kuvat © 2012 Simon Léturgie