 |
Rue Saint-Martinilla ja sen edessä olevalla aukiolla kiemurtelee kaksi noin sata metriä pitkää jonoa. Hetken voisi ehkä luulla, että kaikki nämä ihmiset jonottavat M’enfin?! Franquin -näyttelyyn, joka esittelee sarjakuvapiirtäjä André Franquinin tuotantoa. Mutta ei, aukion toisella puolella, Pompidou-keskuksessa, on Salvador Dalin näyttely. Sinnehän nuo kaikki jonottavat! Minä puolestani suuntaan Le Centre Wallonie-Bruxellesiin katselemaan Franquinin teoksia.
Le Centre Wallonie-Bruxellesiin ei ole minkäänlaista jonoa. Tähän pienimuotoiseen, vajaan sadan neliömetrin kokoiseen näyttelyyn ei ole edes pääsymaksua. Ihmisiä on ihan kivasti paikalla, mutta minkäänlaista ruuhkaa ei ole. Näyttelytilan huoneet on jaettu eri väreihin aina kuhunkin huoneeseen valitun teeman mukaan.
Omakuvat
 |
Ensimmäiseen, keltaiseen huoneeseen, on koottu Franquinin omakuvia. Osa kuvista on aivan piirtäjän uran alusta. Onpa mukaan mahtunut Franquinin oppi-isän, Jijén, nuoresta Franquinista aikoinaan piirtämä karikatyyrikin. Ehkä mielenkiintoisin huoneen teoksista on Idées Noires -albumin kansikuvaluonnos, sinisellä huopakynällä sutattu pikkuruinen kuva, jossa kaikki lopullisen, upean kansikuvan elementit ovat löytäneet lopullisen paikkansa: hahmon vangitseva katse, kumara asento ja musta tussipöly. Vertailun vuoksi on mukavaa, että valmis kansikuvaoriginaalikin on asetettu esille. Tuo häikäisevän hieno piirros on varsinainen tussauksen taidonnäyte, uskomattoman pikkutarkasti työstetty mestariteos. Tuollainen ei kyllä synny hetkessä! Huoneessa on joitakin luonnoslehtiöstä repäistyjä lappuja, joihin on luonnosteltu lukemattomia pikkuruisia omakuvia ja esim. kissoja. Ne luovat mielikuvan Franquinista kyltymättömänä ja maanisena täydellisyydentavoittelijana, joka piirsi samaa aihetta uudestaan ja uudestaan. Ja vielä kerran uudestaan…
Pielofoni ja Le Trombone illustré
Seuraavaa, sinistä huonetta hallitsee musiikkiteema. Franquinin musiikkimaku oli monipuolinen. Hän kuunteli mielellään barokkimusiikkia, jazzia, aikansa pop-musiikkia sekä tyttärensä Isabellen kotiin kantamia sekalaisia levyjä. Radiokanavista oli usein päällä France Inter tai vaikkapa Radio Caroline. Aika monessa sinisen huoneen kuvassa on Franquinin infernaalinen mielikuvitussoitin, Pielofoni. Huoneen seinillä on myös muutamia Franquinin ja Yvan Delporten Spirou-lehden liitteeksi luoman, lyhytikäiseksi jääneen Le Trombone Illustré -lehden kansikuvapiirroksia. (Le trombone = pasuuna).
Vihreä huone on omistettu luontoteemalle. Marsupilamin pesä -albumin originaalisivuja katsellessani huomasin, että jo tässä varsin varhaisessa Piko ja Fantasio -tarinassa Franquinin viiva on vauhdikasta ja ekspressiivistä, paikoin
 |
jopa brutaalia. Puiden oksat, ruohotupsut ja monet muut yksityiskohdat on piirretty melkeinpä väkivaltaisesti. Tässä on Sommerville-tussiterä saanut melkoista kyytiä!
“Piirrä mulle polkupyörä!”
Vihreään huoneeseen on koottu luontoteeman lisäksi myös polkupyöräteema, onhan polkupyöräily sangen luonnonmukainen tapa liikkua. Franquinin tyttären Isabellen mukaan eräänä tiettynä ajanjaksona hänen isänsä pyysi lähes jokaista tapaamaansa ihmistä piirtämään kuvan polkupyörästä. Ilmeisesti Franquin ei osannut hahmotella tuota monimutkaista vekotinta itseään tyydyttävällä tavalla ja halusi näin ollen vertailla muiden osaamista omaansa. Huoneessa on itseoiketetusti esillä sarjakuvasivuja La Mauvaise tête -albumin kuuluisasta kilpapyöräilykohtauksesta. Mukana on myös Spirou-lehden sivuille tehtyjä värillisiä kuvituksia, joissa polkupyörä on merkittävässä osassa. Herkullisimpia lienevät pienenpienet luonnokset, joissa on leikitelty polkupyörän mielikuvituksellisilla visuaalisilla variaatioilla. On jättimäistä takapyörää, pientä takapyörää, takapyöra pyöräilijän pakaroiden välissä jne…
Franquinin muusta tuotannosta täysin poikkeaville synkkäsävyisille Mustille sivuille on varattu musta huone. Itseäni nämä pessimistiset visiot eivät ole koskaan kiehtoneet yhtä paljon kuin Franquinin muu tuotanto. On kuitenkin myönnettävä, että Mustien sivujen visuaalinen tunnelma on ainutlaatuinen.
Punainen huone
Viimeisenä olevassa punaisessa huoneessa on lapsi- ja naisaiheisia kuvia. Franquin itsensä mukaan hän on aina tehnyt sarjakuvia itsensä sisällä asuvalle lapselle. Ehkäpä tämä aito lapsenmielisyys selittää osaltaan Franquinin sarjakuvien suuren suosion. Huoneessa on myös yhdessä Willin kanssa Joyeuses pâques pour mon petit Noël -lastenkirjaa varten tehtyjä kuvia.
Franquinin luoma Seccotine-reportteri (Kitariina) oli poikkeuksellinen naishahmo aikansa eurooppalaisessa sarjakuvakentässä. Hän oli itsenäinen, ammattitaitoinen ja kunnianhimoinen, siis kaikkea muuta kuin ajalleen tyypillinen pulasta pelastettava koriste. Toki Kitariinassa on myös naisellista charmia, kuten saamme huomata seinällä olevasta Sarvikuonojahti-albumin esimerkkisivusta.
 |
Punaisen huoneen varsinainen jymy-yllätys on kuitenkin Niilo Pielisen tyttöystävästä Johannasta hahmoteltu sangen sensuelli alastonkuva. Kuva on todella aistikas ja elegantilla sivellinviivalla toteutettu. Johanna oli kovasti toisenlaisen oloinen aikoinaan sarjakuvauransa alussa, toimiessaan hevosen takapäänä Niilon naamiaispuvussa! Kuvaako Johannan vuosien saatossa kokema muodonmuutos sitä, kuinka Niilon tunteet Johannaa kohtaan kehittyivät sarjan edetessä? Kauneushan on tunnetusti katsojan silmässä.
Sillä välin Landerneaussa
Koko näyttelyn todellinen helmi on kuitenkin pikkuruinen A Suivre -lehden liitteen, Pendant ce temps à Landerneau, kansikuvaoriginaali. Tämän M’enfin?!-näyttelyn yhdessä Franquinin tyttären, Isabelle Franquinin, kanssa koonnut Frederic Jannin oli ollut vuosia sitten ruokailemassa yhdessä Yvan Delporten ja Franquinin kanssa. Herrat tarkastelivat juuri painosta tullutta lehteä. Delporte
 |
palautti Franquinille takaisin tältä tuon julkaisun kansikuvaksi tilaamansa piirroksen. Franquin katseli tekemäänsä piirrosta ja siitä painettua kantta tyytymättömänä. Hän sanoi Janninille, että ota sinä tämä kuva, tai jos et ota, niin minä heitän sen sitten roskikseen. Jannin oli soittanut vielä seuraavana päivänä puhelimella varmistussoiton, että oletko nyt aivan varma, että minä saan todellakin pitää tämän pienen mestariteoksen. Niin Pendant ce temps à Landerneau -originaali päätyi Janninille. Piirros on vain noin 15 cm korkea. Siitä on nyt tämän näyttelyn yhteydessä vedostettu 300 prosenttinen suurennos. Kaikki pikkutarkan piirroksen yksityiskohdat kestävät hyvin näinkin huomattavan suurennoksen ja voisi jopa sanoa, että vasta nyt normaalilla näkökyvyllä varustettu ihminen pystyy nauttimaan piirroksen kaikista yksityiskohdista. Vedosmäärä on 1000 kpl, hinta 50 euroa.
Varsinaisen näyttelyn lisäksi Le Centre Wallonie-Bruxellesissa on Franquinin huvikseen piirtämistä abstrakteista kuvista ja kuvoista sekä tv:stä ja aikakauslehdista piirrellyille karikayyreille omistettu huone. Piirrokset on heijastettu kahdelle seinälle videotykeillä. Näiden kuvien laatu ei ole valitettavasti kovinkaan kehuttava. Ehkäpä saamme joskus tulevaisuudessa nähdä ihan oikeankin näyttelyn näistä omaksi huviksi tehdyistä piirroksista.
M’enfin?! Franquin -näyttely on mukavan intiimi. Sen katsottuani ei tullut taideähkyä, vaan oikeastaan näyttelyn haluaisi mennä katsomaan vielä uudestaankin. Miinukseksi on sanottava näyttelyssä esillä olevien kopioiden suuri määrä. (Ainakin ne vaikuttivat kopioilta!) Originaaleihin verrattuna kopiot näyttivät sangen valjuilta. Arviolta sanoisin, että puolet kuvista oli originaaleja, puolet kopioita. Luulisi, että taiteilijan tytär ja läheinen ystävä olisivat pystyneet kasaamaan näyttelyn pelkästään originaaleistakin.
Ja mitäkö “M’enfin?!” tarkoittaa? Ei mitään käsitystä. Ruudussa se taisi olla käännetty “Hetkinen?!”.