 |
|
Taiteilijan omakuva.
|
Hyötygrafiikan mestari, muusikko ja elämäntaiteilija Ari Kutila kuoli kotikaupungissaan Kemissä. Mustapukuinen mies jäi orvoksi.
Nuoren Arin taiteelliset kyvyt havaittiin jo varhain mm. koulutoveri Aki Sirkesalon toimesta. Taiteen oppiminen jatkui Toijalan lukion jälkeen Kankaanpään taidekoulussa grafiikan linjalla. Kutilan ensimmäinen julkaistu sarjakuva Ynjevi Koff ilmestyi Aamulehdessä 1980.
Hän asemoitui 1980-luvun alussa Tampereelle, ja sijoittui enteellisesti jaetulle ykkössijalle Kemin toisessa sarjakuvakilpailussa 1982. Voitollinen lyhytsarjakuva, henkisen työn tekijän arjen kaunistelematon tutkielma Ruma on kaunista on osittain omaelämäkerrallinen.
 |
|
Kutila ja Pitkänen vuonna 2006.
|
Kutila oli mukana perustamassa Tampereen sarjakuvaseuraa, toimien Sarjari-lehden ensimmäisenä päätoimittajana 1981 – 82. Sitten seurasi työelämää graafikkona ja taittajana Lehtimiehet Oy:n palveluksessa. Kutila taittoi Urpo Lahtisen mediaimperiumin lehtiä ja piirsi niihin sarjakuvia, mm. jatkaen Veli-Pekka Alareelta (1946 – 1981) jäänyttä urheiluparodia Nuhjua. Iso-Kalleen syntyi “terapeuttisessa hengessä” piirrettyjä, pornahtavia Hulkkosen villin lännen seikkailuja.
 |
|
Mustapukuinen mies.
|
Puhutteleva Mustapukuinen
Vuonna 1983 luotiin Kutilan tuotannon kivijalka, pantomiimisarjakuva Mustapukuinen mies. Se osoitti tekijänsä erinomaisen visuaalisen kyvykkyyden. Sanaton Mustapukuinen tekee abstrakteista aihioista realismia ja päinvastoin. Kemin sarjakuvakeskuksen julkaisema kokoelma-albumi (1995) todistaa Mustapukuisen miehen olevan enemmän kuin kansainvälistä tasoa. Sarjaa julkaistiin ensin Hymyssä, sittemmin strippeinä mm. Helsingin Sanomissa, Dagens Nyheterissä ja Polarnaja Pravdassa. (Kiitos viimeksimainitusta kuuluu Kemin sarjakuvakeskuksen järjestämälle Murmanskin-matkalle vuonna 1990. Kutila sai sarjansa julkaisuoikeudesta 30 ruplaa, kaupan järjestänyt “agentti” 70. )
 |
|
Ari Hunt Emersonin piirtämänä keskellä. Jammailu-reportaasisarjakuva Murmanskiin suuntautuneelta Kemin 91/2 sarjakuvapäiviltä.
|
Ortodoksista uskontoa tunnustanut Kutila ehti Tampereella vielä perustaa perheen ja toimia ns. aikuisten Pahkasian eli Sakkaväki-lehden graafikkona (1985). Uskallusta nälviä uskoa ja Koiviston ajan politiikkaa sekä mm. Keke Rosbergia löytyi, ostajakuntaa ei niinkään.
Vuonna 1987 Kutila muutti perhekuntansa Kemiin ja tiivisti ystävyys- yhteistyö- ja avunantopolitiikkaa kulttuurisihteeri Heikki Porkolan ja kulttuurisivari Keijo Ahlqvistin kanssa. Työn tuloksena Kemin kaupunki sai ehdottomasti yhden maailman parhaista taiteellisista yksiköistä julkista kuvaansa puleeraamaan. Asian arvon noteerasi tuoreeltaan Lapin läänin taidetoimikunta, joka myönsi Kutilalle ensimmäisen sarjakuvantekijälle myönnetyn yksivuotisen apurahan 1988. Seuraavana vuonna Kemin kaupunki myönsi hänelle kulttuuripalkintonsa.
 |
|
Mustapukuinen mies.
|
Hyvin valaiseva ravintola
Ahlqvistilla ja Kutilalla oli jonkin aikaa jopa työpiste ravintola Kultakurun loosissa valopöytineen kaikkineen. Siellä syntyivät suurelta osin paitsi Kemin sarjakuvapäivien tiedotteet, myös Suomen ensimmäinen sarjakuvantekemisen opas Piirrä sarjakuvaa! (1988). Sitä seurasi Kemin aluetta kansainvälisesti esittelevä englanninkielinen albumi Kemi, perhaps? (1990) sekä Maailman kirjat sekaisin –kirjastonkäyttöopas (1991).
 |
|
Kemin kilpailussa toiseksi vuonna 1983 tulleesta sarjakuvasta Ennen valomerkin tuloa.
|
Ari Kutilan toinen pitkäaikainen yhteistyökumppani oli Ilpo Koskela, jonka kanssa syntyi niin ikään lajissaan Suomen ensimmäinen opus, Sarjakuvakeittokirja (1992).
Ahlqvistin ja Kutilan lisäksi mukana oli käsikirjoittaja Hannu (nyk. Simeoni) Sainio laadittaessa Kemin kunnalliskertomusta Jyviä ja papanoita (1993) ja Kemi-Tornion kehittämisstrategiaopasta Alkaa valjeta (1995).
Kutila ahkeroi myös musiikin saralla. Molemmat urat yhdistävä huippuhetki koettiin maaliskuussa 1995 järjestetyillä Sarjakuvapäivillä, kun tapahtuman päätteeksi Kutila jammaili tuntikausia mm. Robert Crumbin ja Hunt Emersonin kanssa.
Kutila oli yhtä nokkela ja nokkava kuvan- ja sanankäyttäjä. Hänen särmikkyytensä tökkäsi toisinaan tosikompia pahasti silmään. Sanalla ja siveltimellä sivaltelusta huolimatta hän oli perusluonteeltaan ujohko herrasmies.
Eheä puku, risainen elämä
Lähestyttäessä 2000-lukua alkoivat niin projektit kuin ihmisetkin pienentyä Kutilan elämässä. Pohjolan Sanomien viikonvaihdesivuilla ilmestyi edelleen Kemistit-sarja. Kemin kaupungin tiedotuslehdessä, Sortteerissa nähtiin edelleen hänen parhaita töitään, visuaalista riemujuhlaa kuivan asian koristeena. Kutilan visualisoimana kunnallisen byrokratian kiemurat järjestyivät takarivin Taavinkin tajuttaviksi asiakuviksi.
Kutila suhtautui kykyihinsä kokonaisvaltaisella otteella, toimien tarvittaessa myös sarjakuvakurssien vetäjänä ja erittäin ahkerana kulttuurikeskustelijana – mitä nyt asiapuoli helposti kopsahti puujalkoihin, varsinkin jos rakas ystävä Jope Pitkänen sattui olemaan sellaisen ulottuvissa.
Hyöty- ja käyttögrafiikan tuottajana Kutila oli todellinen runsaudensarvi, hänen viimeisiä alan töitään oli työvoiman liikkuvuutta Euroopan yhteisössä käsitellyt tiedotejulkaisu Potkua liikkuvuuteen, jonka käsikirjoitti Marja Ketola ja joka ilmestyi yhtä aikaa tärkeimmillä EU-kielillä (2004).
Pitkäaikaisen sairauden hivuttama Kutila jatkoi työskentelyä loppuun asti. Hänen viimeinen näyttelynsä Tenho Tammen maailma oli esillä Kemissä huhtikuussa 2010.
Mustapukuisen miehen luoja on poissa, mutta ikoninen Mustapukuinen mies puhuttelee edelleen.