Tappaa vai eikö tappaa?

Mitä sinä tekisit, jos sinulle annettaisiin salkku, josta löydät aseen, 100 luotia ja kiistämättömät todisteet siitä, että tietty ihminen on syypää elämäsi surkeaan tilaan? Lisäksi salkun antanut vanhempi herrasmies vakuuttaisi ettei asetta ja luoteja voi jäljittää. Käyttäisitkö asetta saadaksesi kostosi? Hyödyttäisikö kostosi mitään?

Näiden kysymysten voimin Vertigon (DC Comics) julkaisema 100 Bullets -sarja lähti liikenteeseen 10 vuotta sitten. Alussa Brian Azzarellon kirjoittamat tarinat salaperäisestä agentti Gravesista ja hänen 100 luodin salkuistaan vaikuttivat irrallisilta, mutta kertomuksen edetessä irralliset juonen pätkät nivoutuvat osaksi suurempaa kuviota. Pikku hiljaa Gravesin taustalta paljastui kaikkialle levittäytyneen Trust-organisaation ja sen sisäisen poliisin välinen konflikti.

Juoni on monimutkainen ja koukeroinen, joten sen täydellinen selvittäminen olisi valtava urakka. Samalla se veisi uusilta lukijoilta lukemisen nautinnon, joten en sano siitä sen enempää. Koko tarinan kertomiseen kului 100 lehteä (joista koottiin 13 albumia) ja tänä vuonna pääsimme viimein lukemaan selvisikö kukaan hahmoista hengissä.

N. 2500 sivua jännitystä

Olin lukenut sarjan kokooma-albumit heti niiden ilmestyttyä ja viimeisen osan ilmestyessä olin rehellisesti sanottuna täysin pihalla. Sarjassa on iso liuta hahmoja, joten heidän motiivejaan ja liittoutumisiaan oli todella vaikea muistaa, kun albumeiden välillä saattoi vierähtää vuosikin. Ennen viimeisen osan lukemista päätinkin kerrata vanhat tapahtumat ja luin kaikki 13 albumia putkeen. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Pitkästä aikaa tarina vaikutti selkeältä ja pysyin hyvin kärryillä. Välillä joitakin asioita piti tarkistaa vanhemmista numeroista, kun ei mitenkään voinut olla varma oliko yhtäkkiä kuvioihin ilmestynyt henkilö sama kuin kymmenen numeroa aiemmin ohimennen tavattu tyyppi.

Azzarello ei missään vaiheessa alennu rautalangasta vääntämiseen, joten lukijan on oltava tarkkana. Ilolla muistelen myös muutamaa lehteä, joissa tapahtumat sijoittuvat Ranskaan. Luonnollisesti lähes puolet lehtien dialogista on silloin ranskaksi. Eikä ruutujen alalaidasta löydy käännöksiä, joten lukija on omillaan. Ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan vaikkei ranskaa osaisikaan, sillä juonessa pysyy kuitenkin mukana. Tarina onnistuu myös yllättämään useaan otteeseen, sillä juuri esitellyt ja/tai keskeiset henkilöt saattavat päästä hengestään varoittamatta.

Kun lukematta oli enää viimeinen numero, niin tuntui, että tarina on toiminut todella hyvin. Aloin huolestumaan, että surkea lopetus voisi vielä pilata kokonaisuuden. Onneksi pelko oli turha. Azzarello onnistui kietomaan langanpäät yhteen ennalta arvaamattomasti ja tyylikkäästi. Erinomainen suoritus. Sarjasta jäi todella hyvä maku.

Tarinan toteuttajat

Azzarello on parhaimmillaan tämän sarjan parissa, eikä kuvittajana toimiva Eduardo Risso jää yhtään huonommaksi. Risso on suorastaan nero. Hänen kekseliäät kuvakulmansa ja lukemattomat yksityiskohdat tuovat kerrontaan aivan uuden ulottuvuuden. Lisäksi on ihailtavaa kuinka hän pystyy tekemään kaikista laajan henkilögallerian hahmoista helposti tunnistettavia ja persoonallisia. Tietenkään ei sovi unohtaa hehkeitä naisia, jotka eivät turhaan piilottele sulojaan. Maininnan ansaitsee myös Dave Johnson, joka taiteili joka numeroon upeat kannet. Jo kansien näkeminen virittää oikeaan tunnelmaan. Sarjan kutsuvaan ulkonäköön vaikuttaa myös erittäin toimiva väritys, josta vastuussa ovat Grant Goleash ja Patricia Mulvihill.

Kirjoittajana Azzarello on Ed Brubakerin (mm. Criminal, Batman, Kapteeni Amerikka) ja Greg Ruckan (mm. Whiteout, Queen and Country) kanssa samaa kastia. Kaikki osaavat kertoa tiukkoja tarinoita. Azzarello kerrontatyyli on kaartelevaa ja ovelaa, lähestulkoon pihtaavaa. Yleensä kuvissa seurataan toista lyhyempää tarinaa ja pääjuoni etenee hissun kissun taustalla. Nämä lyhyemmät tarinat tuovat kokonaisuuteen huomattavasti enemmän syvyyttä ja samalla ne antavat maistiaisia erilaisista rikosgenreistä. Pääsemme lukemaan mm. etsivistä, ryöstöistä, jengeistä ja petoksista. Useimmiten tarinat liittyvät jotain kautta pääjuoneen.

Mikä parasta hahmot tuntuvat todellisilta ja heistä oppii välittämään. Toisia ei voi sietää ja toisia ihannoi. Koskaan ei kuitenkaan voi olla varma onko kukaan sitä miltä päältä päin näyttää. Tämä koskee myös hahmojen välisiä suhteita. Koskaan ei voi tietää kehen voi luottaa.

Luettavaksi

100 Bulletsin lukeminen on kätevintä kokooma-albumeista, joita on hyvin saatavilla jopa Suomessa. Hinnatkin ovat ihan kohtuullisia. Olisihan se hienoa, jos joku kustantaja tarttuisi toimeen ja suomentaisi sarjan vaikka kymmeneksi kovakantiseksi niteeksi. Sitä odotellessa kehottaisin varmuuden vuoksi hankkimaan englanninkieliset albumit. Muuten saattaa jäädä koko sarja lukematta. Kokooma-albumien nimien ja numeroiden välillä on muuten aina ovela yhteys. Esimerkiksi seitsemäs albumi on Samurai, viitaten Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaan ja 12. on Dirty viitaten Likaiseen tusinaan.

Tässäkin asiassa läntinen naapurimme on meitä edellä. Heidän Agent X9 -lehdessään on julkaistu 100 Bulletsia jo jonkin aikaa. Jos siis toinen kotimainen on joten kuten hallussa, niin tarinaan pääsee käsiksi tuotakin kautta.

Ennen 100 Bulletsia Azzarellon ja Risson yhteistyön tuloksena on syntynyt minisarja Johnny Doublesta. Sekin on mitä mainiointa rikossarjakuvaa, joka tarjoaa maistiaisen tekijöiden taidoista ja yhteistyökyvystä. Jos 100 Bulletsin kyytiin hyppääminen kylmiltään epäilyttää, niin Johnny Double on edullinen tapa tutustua

tekijöiden kykyihin.

Suomeksi miesten tekemisiä on voinut ihmetellä DC-spesiaalin sivuilla. Vuonna 2005 sarjassa julkaistiin Batman: Särkynyt kaupunki, jossa Batmanin maailmaa yritettiin tuoda lähemmäs omaamme. Samassa sarjassa julkaistiin myös Azzarellon kirjoittama ja Jim Leen kuvittama Teräsmies: Huomiselle, joka kärsi hieman sekavasta juonesta. Megassa taas on julkaistu Azzarellon kynäilemä Hulk: Banner. Kuvittajana toimi legendaarinen Richard Corben. Kaikissä näissä tarinoissa Azzarello on pieniä vaikeuksia saada supersankareita toimimaan ja parhaiten hän pärjääkin katutason tarinoiden ja tavallisten ihmisten kanssa. Ehkä sen vuoksi Batman-tarina on näistä oma suosikkini. Osa syynä voi myös olla Risson taide, joka on omaa luokkaansa. Näiden lisäksi Azzarellon ja Risson yhteistyöstä sai nauttia kahdeksan sivun verran vuonna 2000 julkaistussa Kauhu-albumissa.

Joku voi tietysti miettiä, että kannattaako sarjakuvaan tarttua, jos englanti ei ole niitä vahvimpia lajeja. Varoituksena voin sanoa, että hahmot eivät todellakaan puhu kirjakieltä. Välillä vaaditaan mielikuvitusta, jotta hahmottaa mitä henkilöt sanovat. Etenkin vankila- ja jengislangit pistivät tavailemaan ääneen. Pääosin kieli on kuitenkin sen verran selkeää, että kouluenglannilla pitäisi pysyä kelkassa.

Lopun myyntipuhe

100 Bullets on ehdottomasti laadukkaimpia aikuisille suunnattuja sarjoja kautta aikain. Se on loistavasti kirjoitettu ja upeasti kuvitettu. Kokonaisuus on samaa kaliiberia kuin The Preacher tai esimerkiksi Queen and Country. Sarja on suositeltavaa lukemista rikoskirjallisuuden ja -leffojen sekä hyvän sarjakuvan ystäville. Jos kuvittelet, että Amerikasta tulee vain aivotonta supersankari- tai hämmentävää taidesarjakuvaa, niin lue 100 Bullets ja myönnä erehtyneesi.


100 Bullets kokoomat:

1. First shot, last call (2001)
2. Split second chance (2001)
3. Hang up on the hang low (2001)
4. A foregone tomorrow (2002)
5. The counterfifth detective (2003)
6. Six feet under the gun (2003)
7. Samurai (2004)
8. The hard way (2005)
9. Strychnine lives (2006)
10. Decayed (2006)
11. Once upon a crime (2007)
12. Dirty (2008)
13. Wilt (2009)


Tekijöiden suomennetut teokset:

Batman: Särkynyt kaupunki (Azzarello-Risso)
DC-spesiaali 2–5/2005

Hulk: Banner (Azzarello-Corben)
Mega 4/2003

Ravintoketju (Azzarello-Risso)
KAUHU (2000)

Teräsmies: Huomiselle (Azzarello-Lee)
DC-spesiaali 2–6/2005, 1–4/2006

Keskustele 100 Bullets -sarjasta Kvaakissa.