1967: Aku Ankka oli suurempi kuin The Beatles

Carl Barks © DISNEY

Aku Ankan sarjakuvat heijastelevat usein valmistumisajankohtansa yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Erityisesti Carl Barks (1901–2000) yritti aina löytää tarinoihinsa päivänkohtaisia ja uusia aiheita, koska uskoi niin pitävänsä lukijoiden mielenkiintoa yllä.

Carl Barks © DISNEY

Hippiliike oli yksi vuoden 1967 suurimmista ilmiöistä. Vuodesta muistetaan erityisesti legendaarinen rakkauden kesä, joka toi hippiyhteisölle runsaasti kansainvälistä julkisuutta ja johti aatteen voimakkaaseen leviämiseen. Kukkaislapset olivat epäitsekkyyden, rakkauden, rehellisyyden ja rauhan asialla, keskiluokan ihanteiden ja kaupallisuuden saadessa osakseen runsasta kritiikkiä. Hippien lisäksi vuosi 1967 muistetaan muun muassa avaruuslennoistaan ja ensimmäisestä onnistuneesta sydämensiirrosta.

Uuden ajan aatteet näkyvät vahvasti myös vuoden 1967 Aku Ankoissa – esimerkiksi beatnik-henkisen Touho-serkun toilailuissa. Hannu Hanhi taas rahastaa luistelukilpailun tuomareita vahingossa syntyneellä kollaasitaideteoksellaan, jota kaupungin nuoret, risupartaiset taiteilijat kuvailevat “syvästi puhuttelevaksi”.

Aku Ankka – Näköispainos vuosikerrasta 1967
Kirjan toimitus: Riku Perälä ja Ville Viitanen
Ulkoasu ja esipuhesivujen suunnittelu: Raimo Hyvönen
Sarjojen suomennos: Sirkka Ruotsalainen ja Aku Ankan toimitus
Sisällysluettelo: Simo Malinen
Valokuvat: Lehtikuva Oy
Kustantaja: Sanoma Magazines Finland Oy
ISBN: 978-951-32-2632-9 (I osa), 978-951-32-2633-6 (II osa)
Painatus: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2009
Sid., kovak., ovh. 51,00 € / osa, yht. n. 1600 sivua
© DISNEY

Jack Bradbury © DISNEY

Todellisuudessahan hipit eivät vielä näkyneet vuoden 1967 Aku Ankassa, vaikka tiedote niin väittääkin tuossa. Sarjat olivat ilmestyneet jo edellisenä vuonna yhteistyökumppanimaissamme, eli Pohjoismaissa ja Länsi-Saksassa. Ruotsiin muuttaneet sukulaiseni olivatkin vielä 70-luvun lopulle asti sitä mieltä, että Suomessa ollaan vuoden jäljessä, eikä puhe ollut Kalle Ankasta. Jenkki- sekä italosarjat oli tehty vielä aikaisemmin. Hipit taisivat Suomeen muutenkin tulla vasta 1968. Pop-taide ja beatnikit olivat taas vanhempi juttu. Tässä varsinkin modernille taiteelle irvaillaan useammassakin sarjassa.

Tony Strobl © DISNEY

The Beatles oli ajan musiikilllinen ilmiö, myös Suomessa. Tähän vuosikertaan on päässyt ankanpoikien yhtye Muurahaiset, jonka esikuva on selvästi tunnistettavissa. Sukupolvien välinen kuilu oli nykyistä jyrkempi. Akun ja Iineksen pyrkimys tuhota poikien musiikkiharrastus esittämällä pitävänsä popmusiikista ei tuota toivottua tulosta. Beatlesin käsittely on sosiologisen ilmiön tulkintaa, kirkuvia tyttölapsia, ei suinkaan musiikillisen vallankumouksen, jonka kärjessä Beatles oli monta vuotta. Toisessa sarjassa nähdään taas “rautalankayhtye Peruukkipeikot”. Ja itse Akukin pääsee joululaulutulkinnoillaan tilapäisesti “Ankkalinnan suurimmaksi laulajaksi”. Käännökseen on aikoinaan päätetty laittaa supisuomalaisia joululauluja.

Vuoden 1967 vuosikerrassa on pientä tason notkahdusta havaittavissa, mutta ei se ole yllättävää edellisen vuoden kovan tason vuoksi. Kuitenkin kyseessä on luonteva jatko edelliseen. Lisäksi meillä on tässä käsillä silloisen kirjapainoalan lakon vuoksi kolmea numeroa ohuempi vuosikerta. Tilaajille sentään hyvitettiin markka ja 15 penniä. Näkkäreiden ostajille ei mitään.

Mutta ei taso ole liikaa laskenut. Nykylukijat vierastanevat 60-lukuista kerrontatapaa ja huumoria, me vanhemmat olemme edelleen täpinöissämme. Samoin viittaukset 40-50 vuoden takaisiin ilmiöihin eivät mene kaikille perille, vaikka kovin tältä päivältä tuntuu Roopen aamiaismurotehtaan tietokoneohjattu toiminta.

Esipuheen osaan 1 on laatinut lastenkirjailija Sinikka Nopola, ja toiseen tuttuun tapaan ankistiguru Timo Ronkainen. Nopola muistelee omaa lapsuuttaan, kertoo hippikulttuurista ja huomaa kovin usein toistuvan irvailun aikansa taidekritiikille. Ronkainen analysoi muutamaa Barks-sarjaa tarkemmin ja kertoo muutamasta muusta tekijästä.

Nils Rydahl © DISNEY

Kannet ovat edelleen valtaosaltaan Nils Rydahlin tekosia. Hänen sarjakuvistaan voi olla toista mieltä, mutta kannet ovat useimmiten toista maata. Nostalgia voi tietysti vaikuttaa asiaan, mutta näissä on oiva sommittelu ja vitsikin on mukana. Oheisessa Rydahlin kannessa Aku kantaa oluttuoppia. Nykyajan Ankkoihin eivät alkoholituotteet pääse, eivät edes sisäsivuille. Onpa tässä useita Carl Barksinkin kansia, jotka tietysti vertailussa vievät selvän voiton. Barksia on valittu myös kirjojen kansiin.

Takakansien erilliset kuvat päättyvät tämän vuosikerran alkupuolella, mutta sieltä voi havaita, ettei esimerkiksi Massimo de Vita ollut vielä lähelläkään myöhempää tasoaan.

Katja Schäfer © DISNEY

Itse sarjakuvien piirtäjinä vuosikerrassa 1967 on lähestulkoon samat tekijät kuin edellisenä vuonna, eniten esillä Tony Strobl, kannoillaan Carl Barks ja Jack Bradbury. Lisäksi Paul Murryn, Jim Fletcherin, Kay Wrightin, Phil de Laran, Al Hubbardin ja Fred Abranzin töitä on amerikkalaisista tekijöistä esillä. Italialaisista tekijöistä näemme jatkosarjoja Ennio Missaglialta, Luciano Gattolta, Giovan Battista Carpilta ja Michele Gazzarrilta. Pikku Hukan touhuista vastaavat Katja ja Wolfgang Schäfer, jotka eivät ehkä useimpia innosta.

Strobl piirsi samoihin aikoihin Hanna-Barberan piirrostelevisiosarja Jetsoneihin perustuvaa sarjakuvalehteä, josta pari hahmoa on vähäisin muutoksin siirtynyt tähän vuosikertaan. Matami Mimmin prinssi Nietuliini muistuttaa Jori Jetsonia, samoin Pelle Pelottoman “totinen robotti” Jetsoneiden robottipiika Roosaa.

Phil de Lara © DISNEY

Käsikirjoittajista osa on jäänyt tuntemattomiksi. Barks kirjoitti omansa, samoin Schäferin pariskunta. Paul Murryn Mikki-jatkosarjoissa käsikirjoittajana oli Carl Fallberg. Amerikkalaisista muista kirjoittajista tunnetaan Vic Lockman sekä Dick Kinney. Italosarjojen kirjoittajia ovat mm. Pier Carpi sekä Giulio Chierchini.

Uutena hahmona mukaan tulee Susiina-täti, Sepe Suden häijy sisko, jota ei pahemmin sittemmin ole nähtykään, hän katosi Schäfereiden myötä. Vielä tässä vuosikerrassa Susiinaa nähdään useammassakin sarjassa. Selkeästi sveitsiläinen on samojen tekijöiden Puhku-serkku, joka vaimoineen on Sepen harmiksi vegetaristi.

Vakiohahmoista hyvinkin esillä ovat vuonna 1967 noita-akat Milla Magia ja Matami Mimmi, yhdessä ja erikseen. Samoin kaikkien alojen asiantuntija Taavi Ankka, sekä ikiliikkuja Touho-serkku ovat vielä mukana. Kaikki hahmoja, jotka eivät kaikkina aikoina ole olleet suosiossa, paitsi ehkä Milla. Pelle Pelottomankin huimia keksintöjä nähdään taajaan, lukijoiden mieleen on jäänyt Mietintämyssy, joka esiintyi aikoinaan usein, mutta nyttemmin se on valitettavasti jäänyt sarjoista pois. Minnin nokkela veljentytär Tytti on vielä mukana, mutta kohtalona oli aikaisemmin kadottaa sisarensa Titti ja 1960-luvun jälkeen unohtua itsekin.

Sittemmin taskukirjoihin siirtynyt Kroisos Pennonen nähdään useaan kertaan Roopen kilpailijana, “pahimpana vihollisena”, kuten Roope sanoo. 50-luvun suosikkihahmot Tiku ja Taku sekä Pikku Hiawatha palaavat vuosikerran loppupuolella kehiin, kuten monet pitkien Disney-piirrettyjenkin hahmot.

Bradburyn luoma Mikin Sivetti-täti, kuuluisa eläintenkesyttäjä on taas yksi Mikin lukemattomista kertakäyttöisistä sukulaisista. Hessun sukua nähdään rikkiviisaan Pikku-Pellen muodossa. Ihmetystä herättää suomennoksessa, miksi kaksi hahmoa on nimetty Pelleksi, molemmat ovat vielä neropatteja. Keksijäpelle on joka tapauksessa ollut jo pitkään suomen yleiskieltä. Ja yhdessä sarjassa nähdään Hessun valkopartainen keksijäsetä Visakallo.

Kay Wrightin vakoojakaksikko (numerossa 21) muistuttaa paljon Fred Abranzin edellisten vuosikertojen Kelmiön veljeksiä. Inducks ei näitä noteeraa, ehkä on kyse samoista hahmoista, ehkä ei. Kaksoset olivat konnissa muutenkin muotia 60-luvulla: Vuosikerrassa tavataan myös Näädän sekä Kenkkumäen veljekset Bradburyn sarjoissa.

Painoasu vuoden 1967 Näkkäreissä on edelleen hieno, samanlaisilta nämä näyttivät vuonna 1967. Eli värit eivät hehku 50-luvun tapaan eikä tietokoneväritystä ole.

1960-luvun loppupuoliskon Aku Ankan vuosikerrat olivat kuitenkin nautittavaa lukemista vuosikymmenen alun ja puolivälin suossa rypemiseen verrattuna. 1970-luvun alkaessa näemme seuraavan tason putoamisen. Carl Barksin eläkkeelle jääminen näkyi Ankassa vasta vuonna 1970, ja samaan aikaan alkoi laajemmassa määrin tanskalaistuotanto, jonka alkutaival oli kankean ankeaa. Mutta sitä ennen on tulossa vielä pari laadukasta näkkärivuosikertaa.

Keskustele Aku Ankan näköispainoksista Kvaakissa