 |
|
Lähde: www.perunamaa.net/sarjakuvat
|
Eletään vuotta 1989. Olen 12-vuotias ja sukuloimassa. Serkkuni kirjahyllystä löytyy pino sarjakuvalehtiä, jotka ovat minulle vieraita. Action Force? Mitä nämä ovat? Lukutoukkana ryhdyn plaraamaan lehtiä läpi. Saan mielettömät kiksit. Riemukkain oivallus on tajuta, että on sarjakuvalehtiä, joissa on jatkuva juoni. Aku Ankasta olen ruvennut jo hieman kasvamaan yli, ja tuntuu mahtavalta lukea tarinoita, joissa tapahtumat jatkuvat lehdestä toiseen, juonta on varaa kehitellä pitkällä tähtäimellä ja hahmot kasvavat, kehittyvät ja muuttuvat ajan saatossa.
Olen koukussa, vaikka ihmeempää kiinnostusta amerikkalaiseen sotameininkiin ei ole koskaan aiemmin ollutkaan. Toisin kuin lehden palstoille piirroksiaan lähettäviä fanipoikia, minua eivät kiinnosta aseet tai ajoneuvot, vaikka opinkin kuvien perusteella tunnistamaan esimerkiksi M-16 -aseen. Tiedosta onkin kovasti hyötyä esimerkiksi myöhemmällä Israelin matkalla.
Hyppy Marvelien maailmaan
Action Forcen tilaajaksi piti päästä välittömästi, ja pikkuhiljaa tajunta laajeni myös muihin Marvel-sarjakuviin. Ja vaikka Action Force ensirakkauteni olikin, oli jossakin vaiheessa pakko myöntää, että Ryhmä-X tuli sittenkin rakkaammaksi. Yksi syy ehkä oli mutanttimaailmassa mahdolliset yliluonnolliset tapahtumat. Kaipa myös naishahmojen runsaampi edustus herätti kiinnostusta. Kokonaan uusi maailma avautui, kun ymmärsin että voin etsiä käsiini vanhojakin numeroita. Divariretket lähikaupunkiin olivat aina yhtä jännittäviä. Ei siihen aikaan ollut Huuto.netiä, vaan divareissa piti plarata kaikki pinot läpi ja etsiä puuttuvia numeroita sieltä. Vuoden 1986 numeroista piti pulittaa muistaakseni 6-7 markkaa. Vuoden 1985 numeroita en tuolloin onnistunut omaan hyllyyn koskaan löytämään, mutta samaisella serkulla oli niitäkin.
Jossakin vaiheessa kasvoin Marveleista yli. Lukioikäisenä pakkasin suurimman osan lehdistäni – niitä oli kertynyt kymmeniä, ehkä satojakin – ja vein ne divariin, josta olin kovalla työllä lehtiä etsinyt ja otin vaihtarina ainakin Corto Maltesea, Lassia ja Leeviä, Enki Bilalia. Action Forcen tilauksesta olin luopunut jo aiemmin, ja Ryhmä-X:nkin uudet numerot tuntuivat tylsiltä. Elettiin ehkä vuotta 1994.
 |
|
Ihmissuhteet ja rasteriväritys riipaisevat yhtä paljon.
|
Mitä käteen jäi? Ryhmä-X:ssä suurimman ihailuni saivat ainakin Storm ja Rogue. Myös Wolverinea fanitin kovasti. Osa hahmoista tuntui vieraammilta. Jean Greyn paluu ei kummoisia sykkeitä saanut aikaiseksi, enhän ollut koskaan päässyt kunnolla tekemisiin Feenixin kanssa. Siitä syystä myös Madelyne Pryor tuntui hieman täytehahmolta. Varjokissan haihtuminen ja joukosta katoaminen ei kauheasti säväyttänyt, hahmo tuntui jotenkin liian lällyltä. Sen sijaan Tajunnan muodonmuutos vaaleanpunaisesta perhosesta itämaiseksi ninjaksi kolahti. Ehkä rakkaimpia jaksoja olivat kuitenkin juuri vuosien 1986-1987 John Romita JR:n kuvittamat seikkailut. Voimansa menettänyt punkkari-Storm oli kova luu, samoin traumatisoitunut Rogue kaksoispersoonassaan. Verrattuna vaikkapa Ihmenelosiin oli Ryhmä-X aivan toista maata. Perinteisestihän ainoa naishahmo on jonkun toisen sankarin tyttöystävä ja sitäkin kautta vähän nössö ja tylsä. Enkä varmasti anna ikinä anteeksi sitä, että supersankarijoukkion perikuvassa, Ihmenelosissa, ainoan naishahmon kyky on voima muuttua näkymättömäksi. Eivät ne mukaan uitetut voimakentätkään tämmöistä pelasta. Sue Storm/Richards on tylsin sankaritar mitä kuvitella saattaa.
Aika aikaa kutakin
Mutta vaikka voimakkaat naishahmot tarjosivat hyvän ihailun kohteen, eivät vaikutteet olleet aina pelkästään positiiviisia. Koska kaikki naishahmot olivat paitsi kauniita, myös hyväkroppaisia, isorintaisia ja paljastaviin vaatteisiin pukeutuneita, vaikutti se jollakin tavalla väkisin myös omiin käsityksiin siitä, miltä naisena pitäisi näyttää. Huvittavaa on, että jo lukioikäisenä koko supersankariajatuksen perimmäinen problematiikka alkoi vaivata mieltä. Että miksi niitä supersankareita pitää olla? Rosvoja jahtaamassa? Mutta jos supertaistelussa tuhoutuu aina puoli kaupunkia, eikö supersankareista ole vähintään yhtä paljon haittaa kuin hyötyä? Lisäksi supersankaruudesta puuttuu täysin ennaltaehkäisevä hyöty. Mietin, että jos siellä Amerikassa on niin paljon rikollisuutta, jota torjumaan tarvitaan supersankareita, niin eikö kannattaisi panostaa yhteiskunnalliseen työhön? Sosiaaliturvaan, koulutukseen, ylipäätään sellaisiin toimenpiteisiin että rikollisuus vähenisi eivätkä supersankarit joutuisi hajottamaan yhteiskunnallista infrastruktuuria niin paljon rikollisia jahdatessaan. Saattaa olla, että myös pahisten pahuus koki lukijamielessäni inflaation. Alkoi vähän kyllästyttää, kun vähän väliä tuli joku uusi maailmanlopun uhka ja entistä kamalammat superpahikset. Ei niitä enää jaksanut ottaa niin tosissaan.
Kuluu yli kymmenen vuotta. Sarjakuvaharrastus jatkuu lähinnä “aikuissarjakuvan” parissa, kuten edellämainitun Corto Maltesen ja Tarkastaja Ankardon tutkimuksien. Marvel-muistot eivät juuri päätä vaivaa, paitsi joskus, kun näkee tuttujen luona upeita, huolella arkistoituja lehtikokoelmia. Miksihän ne kaikki omat lehdet piti pois myydä…? Olisihan ne voinut säilyttää ihan huvin vuoksi.
Vuonna 2000 valmistunutta X-Men -elokuvaa menin katsomaan pelonsekaisen nostalgianälän vallassa. Mitä jos se olisi sössitty piloille sarjakuvafilmatisoinneille tyypilliseen tapaan? Tarinasta olisi otettu vain raamit eikä kukaan olisi vaivautunut tutustumaan olennaiseen. Näin ei onneksi ollut. Pidin elokuvasta kovasti.
Keräily alkaa uudestaan
 |
|
Rogue kokee Carol Danversin muistot.
|
Mutta vasta vuonna 2006, osin Kvaak.fi -harrastuksen myötä, annoin taas pirulle pikkusormen. Divarista lähti ensimmäinen vanha Ryhmä-X pitkästä, pitkästä aikaa mukaan. Uppouduin riemumielin tuttujen seikkailujen pariin. Ihmetystä herätti myös, kuinka käsittämättömän helpoksi sarjakuvien keräily oli ehtinyt muuttua. Etsimänsä löysi helposti netistä. Ei tarvitse kierrellä jännityksen vallassa eri kaupunkien divareita, vaan vanhoja numeroita on tarjolla nettipalstoilla runsain mitoin. Eikä tarvitsisi edes tyytyä suomennoksiin. Amerikkaispainoksia olisi helppo tilata kotiin, vaikka Amazonista Essential X-Men kokoomajulkaisuina. Kokonaan oma lukunsa on se, että jopa sarjakuvia voisi warettaa netistä ja lukea haluamansa jaksot sitä kautta. Mutta minusta nuo kurttaantuneet suomalaisnumerot ovat silti tunnearvoltaan parhaita. Hieman levinnyt rasteriväritys, välillä liikuttavan töksähtävät suomennokset, ja ennen kaikkea Mail-Manin palsta, jonka kysymys-vastaus -osiossa oma nuoruuteni suorastaan lävähtää silmille.
Vaikkei uusintakokoelmani vielä läheskään kattava ole, on Ryhmä-X:n seikkailuihin saanut taas sen verran tuntumaa, että pystyy hieman paremmin näkemään, mistä asioista Chris Claremontin kynäilemien seikkailujen viehätysvoima koostuu. Minuun ainakin osui ja upposi myös sarjassa tarjoiltu ihmissuhdedraama, esimerkiksi Kittyn ja Kolossin ero. Roguen kiehtovuus syntyi nimenomaan hänen kaksoispersoonallisuudestaan. Roguen näkyvimpiä seikkailuja oli numeron 5/1986 pelastusretki, jossa Carol Danvers nousee hetkeksi Roguen mielen pinnalle ja ohjaa hänen toimintaansa. Tämä aiheuttaa oikealle Roguelle luonnollisestikin syvää ahdistusta. Myös “mutantit vastaan muu maailma” kiehtoi. Sinänsä kuvio on tietenkin melko helppo allegoria mistä tahansa vähemmistövainosta. Näkeekö vastinparina juutalaiset, seksuaalivähemmistöt, kylmän sodan jännitteet vai mitkä, on jokaisen oma asia. Kylmän sodan politiikka heijastuu kuitenkin jossain määrin jopa massatuotteena puristetun sarjakuvalehden sivuille. Myös mainitsemani naishahmojen esineellistetty ulkonäkö nauratti aikuista minääni. Esimerkiksi vuoden 1986 lopun seikkailussa, jossa New York taantuu barbaariaikaan, on Stormilla ja Callistolla päällään “taisteluhaarniskan” virkaa tekevät metalliset bikinit.
Mitä me ennen tehtiin kun ei ollut Internetiä?
Ehkä merkittävin ero entisessä ja nykyisessä sarjakuvaharrastuksessa tulee juuri Internetin kautta. Pienellä paikkakunnalla 1990-luvun alkupuolella ei ollut oikein ketään tuttua, kuka olisi ymmärtänyt, saati jakanut, Marvel-innostukseni. Lukukipinän sytyttäneen serkkuni kanssa onneksi saattoi ajatuksia vaihtaa. Uskottava Ryhmä-X -elokuva olisi ollut aivan absurdi ajatus. Millä ne lentämiset muka olisi näytelty, trikkikuvaamisellako? Digitaaliaika herätti kuitenkin Marvelit uskottavasti eroon myös valkokankaalla. Kvaak.fi -tapaisten foorumien yhteisöllisyys merkitsee tällaisille erikoistuneille harrastuksille valtavasti. Ajatustenvaihto samanhenkisten ihmisten kanssa on helppo ja nopeaa, ja lisäksi itselle uutta tietoa saa halutessaan käsittämättömät määrät.
Opinko mitään Ryhmä-X:stä? Claremont on siitä tyypillinen Marvel-kirjoittaja, että hän viljeli tarinoissaan paljon puolivillaista, hieman alleviivaavaa filosofiaa voimasta, vastuusta, ystävyydestä ja luottamuksesta. Edelleenkin epäilen hieman, että näinköhän paras tapa pelastaa maailma on hakata kaikki paskaksi. Mutta vaikkei minusta tosielämän supersankariksi olisikaan, sävähdyttävät traumaattisen, herkän Roguen, liehuvatukkaisen, voimakkaan Stormin ja ultracoolin Wolverinen edesottamukset edelleen. Eivät ehkä ihan yhtä voimakkaasti kuin silloin kouluikäisenä, mutta nuorena puhkiluettujen seikkailujen vuosien takainen tunnelataus korvaa ne puutteet, joita aikuislukijana koetut epäuskottavuudet aiheuttavat.