Corto Samarkandissa – melkein samanlaisena kuin ennen

Corto Maltese Samarkandissa on ollut pitkään Huuto.netin himoituimpia sarjakuva-aarteita. Jalavan suomennoksesta vuodelta 1988 on maksettu useita kymmeniä euroja kappaleelta. Uusi laitos ilmestyi tänä syksynä nimellä Samarkandin Kultainen talo. Nimi on tosin kirjoitettu muodossa Samarkandin kultainen talo kustantamon kotisivuille ja Fennica-tietokantaan.

Samarkandin Kultainen talo (alkuteos La casa dorata di Samarcanda)
Alkuperäinen käsikirjoitus ja piirrostyö: Hugo Pratt
Toimitusprojekti: Cong S.A.
Ulkoasun ja kannen suunnittelu: Cong S.A.
Taitto ja väritys: Patrizia Zanotti
Suomennos: Heikki Kaukoranta
Tekstaus: Jari Rasi
Kustantaja: Kustannus Jalava
Nidottu, pehmeäkantinen, värillinen, 220 x 276 mm, 171 sivua
Hinta: 32 euroa
ISBN: 978-951-887-445-7
Copyright: Cong S.A.
Esipuheen kuvituksen copyright: Marco d’Anna

Corto Maltese Samarkandissa oli mustavalkoinen, mutta Samarkandin Kultainen talo on värillinen. Värityksestä vastaa Patrizia Zanotti, joka teki yhteistyötä Hugo Prattin kanssa jo 1980-luvulla. Zanotti ja Prattin jälkeläiset muodostavat Cong S.A. -yhtiön, joka omistaa Prattin taiteen tekijänoikeudet.

Mikä muu on muuttunut?

Uusia Corto-laitoksia varten on tehty muutakin toimitustyötä kuin väritystä. Vanha tuttu Corto Maltese -otsikko on vaihtunut kansainvälisen brändi-ilmeen mukaiseksi logoksi ja Samarkandin Kultainen talo alkaa Marco Steinerin pitkällä esipuheella, jossa on kuvituksena Marco D’Annan valokuvia.

Onneksi Samarkandin Kultainen talo on säästynyt ruuturivityksen muokkaukselta, toisin kuin vaikkapa Corto Maltese Argentiinassa -albumin väritetty uusintapainos Tango ja Corto Maltese Venetsiassa -albumin väritetty uusintapainos Kertomus Venetsiasta (sirat al bunduqiyyah). Näihin taitettiin kolme ruuturiviä per sivu, kun alkuperäisissä Corto Malteseissa on neljä ruuturiviä sivulla. Kolmen ruuturivin käyttö toki suurensi ruutuja, mutta Prattin komeita, koko sivun leveydeltä ulottuvia ruutuja ratkaisu kohteli kaltoin – reunoista leikattiin tylysti osia pois. Samarkandin kultainen talo noudattaa alkuperäistä neljän ruuturivin sivutaittoa.

Ruutueditointia on kuitenkin harrastettu. Ruutujen alariviin on piirretty jatkoa, jolloin ruudun kokonaiskorkeus on hieman kasvanut. Samoin Samarkandin Kultaisen talon sivu 45 poikkeaa mustavalko-Samarkandista. Lisäksi ennen sivua 45 joiltakin sivuilta oli poistettu yksittäisiä puhekuplia, mutta tarinan kuljetuksen kannalta olennaiset repliikit ovat tallessa.

Vertaa eroja laitosten välillä.
Vertaa eroja laitosten välillä.

Verrokkina oli omistamani ranskankielinen mustavalkopainos, Castermanin julkaisu La maison dorée de Samarkand vuodelta 2001. Siitä puuttuu tyystin väriversion sivun 45 kaksi alinta ruutua. Samoin tällä sivulla ruutujen järjestystä on muokattu. Tämän seurauksena Samarkandin Kultaisen talon sivuruudutus kulkee koko loppualbumin ajan puoli sivua mustavalko-Samarkandia jäljessä. Näitä eroja voi tarkkailla vertailukuvasta. Mustavalkoisen kuvan reunan sumeus johtuu skannauksesta. Ruudun alareunan jatkeen huomaa esimerkiksi Corton leukalinjaa katsomalla. Lisäksi näkee, että Zanotti on paikoin lisännyt kuviin mustaa tussia ronskilla kädellä.

Olisi ollut kohteliasta lukijoita kohtaan liittää suomennokseen esipuhe, jossa valaistaisiin tätä editointityötä. Nyt on vaikea arvailla, ovatko sivun 45 alalaidan ruudut mahdollisesti osa alkuperäistä käsikirjoitusta, jotka vain on poistettu mustavalkoversiosta mutta palautettu väriversioon. Vai onko ne lisätty täysin mielivaltaisesti väriversioon, jolloin Prattin tarkoittaman sivuruudutuksen rytmi heittää koko loppualbumin ajan? Useinhan sarjakuva-albumissa aukeaman viimeinen ruutu toimii pienoiskliimaksina, kun lukemiseen tulee hetken tauko sivun kääntämisen vuoksi.

Haittasivatko nämä muutokset lukukokemusta? Totuuden nimissä on sanottava, että en olisi huomannut esimerkiksi ruutujen alareunan jatkeita, ellen olisi ryhtynyt Kvaakin vinkkien perusteella tekemään vertailua sivu sivulta. Mutta kun muokkaukset on huomannut, tulee epämiellyttävä olo – miksi näin on tehty ja miksi siitä ei ole mainittu albumissa? Toki voi aina pohtia, missä menee kustannustoimittamisen ja ”alkuperäisyyden” raja – onhan esimerkiksi useista elokuvista liikkeellä eri tavoin leikattuja versioita. Mutta nyt on vaikea arvuutella, onko Cong S.A. lähtenyt muokkaamaan Cortoja rahastusmielessä vai kunnioittaakseen Pratt-vainaan eläessään ilmaisemia taiteellisia toiveita.

Värillistä vai mustavalkoista?

Eniten lukutunnelman muuttumiseen vaikutti väritys. On makuasia, miellyttääkö Zanottin värittämä versio lukijan silmää enemmän kuin Prattin alkuperäinen mustavalkoinen toteutus. Samarkandin Kultaisen talon hallitsevin väri on keltainen eri sävyissään, mikä toki sopiikin hyvin keskiaasialaisen aromaiseman tunnelmaan. Parhaimmillaan väritys antaa uusia ulottuvuuksia esimerkiksi maisemanäkymille. Välillä Zanotti leikittelee värittämällä ruuduista vain osan. Esimerkiksi eräässä unijaksossa ihmishahmot on jätetty mustavalkoisiksi ja taustassa käytetään keltaisen eri sävyjä. Mutta melko usein väritys tuntuu kovin värityskirjamaiselta. Kun kuvia ei ole alun perin tehty väritettäviksi, näkyy esimerkiksi rajausten kohdalla värityksen keinotekoisuus.

Arvioisin, että Corto-aloittelijat saattavat kokea värillisen version jopa helpommin lähestyttäväksi kuin mustavalkoisen. Himokkaimmilta keräilijöiltä taas löytynee hyllystä sekä väri- että mustavalkoversioita, joten vertailemalla jokainen löytää mieleisensä. Mikäli vanhoja suomenkielisiä Cortoja ei jaksa metsästää, voi etsiä vaikka kansainvälisistä verkkokaupoista erikielisiä versioita mustavalko-Samarkandista.

Levottomuuksia Keski-Aasiassa

Alun perin vuonna 1980 ilmestynyt tarina sijoittuu Corto Maltese -kronologian loppupuolelle. Eletään 1920-luvun alkua, ensimmäinen maailmansota on sodittu, mutta Keski-Aasiassa poliittiset olot ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Corto matkaa Venetsiasta Rodokselle, Rodoksesta Turkkiin ja lopulta Turkin itärajalta kohti Samarkandia. Virallisena syynä on aarteenetsintä, mutta toisena motiivina Cortolla on vanhan aisaparinsa Rasputinin pelastaminen samarkandilaisesta vankilasta. Mukana on aiemmissakin tarinoissa näyttäytynyt onnensoturi Venexiana Stevenson ja englantilaisen näyttelijäseurueen mukana Turkkiin päätynyt komeljanttari Marianne.

Juonellisesti Samarkandin Kultainen talo ei ole Corto Maltese -sarjan draamallisimpia. Tämä on melko episodimainen matkakertomus, jossa panokset kovenevat sitä mukaa, mitä lähemmäs Samarkandia sankarimme pääsee. Helpolla Pratt ei lukijaansa silti päästä, vaan hän kuvaa Corton silmien kautta 1920-luvun Keski-Aasian värikästä ja räjähdysaltista poliittista tilannetta ja sen historiallisia taustoja. Armenian kansanmurha, panturkkilaiset aatteet, vastamuodostuneen Neuvostoliiton vaikutusvalta rajakahinoissa ja jopa assassiinilahkon historia tulevat vastaan. Tuttuun tapaan Pratt viljelee runsaasti kirjallisia ja historiallisia viittauksia.

Mausteena mystiikkaa

Sarjakuvan kieltä Pratt hyödyntää hienosti esimerkiksi vaihtaessaan kertojanäkökulmaa Corto Maltesen ja Rasputinin välillä. Siirtymät toteutetaan unennäön, tajuttomuuden tai vesipiipun polttamisen avulla. Kaikkea ei myöskään selitetä loogisesti, vaan mystisille selityksille jää tulkintamahdollisuuksia.

Samarkandin Kultainen talo sisältää kerronnallisesti monia Prattin tyylipiirteitä. Välillä patsastellaan ja filosofeerataan, välillä toiminta räjähtää sotilaallisiksi yhteenotoiksi. Tästä löytyy sekä hienovaraisia maisema- ja kaupunkirakennustutkielmia että tyyliteltyjä ihmishahmojen muotokuvia.

Samarkandin Kultainen talo on tärkeä osa Corto Maltese -sarjaa, vaikka ei aivan sarjan parhaimmistoon nousekaan. Tämä on viimeinen albumi, jonka kerronnassa realismi on hitusen mystiikkaa tärkeämmässä roolissa, samoin kuin piirrosjäljessä viimeistely on hitusen luonnosmaisuutta tärkempää.

Inspiroi näytelmäsovitukseen

Corto Maltese (Tommi Korpela), Venexiana Stevenson (Kreeta Salminen) ja Lady Marianne (Pirjo Lonka). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.
Corto Maltese (Tommi Korpela), Venexiana Stevenson (Kreeta Salminen) ja Lady Marianne (Pirjo Lonka). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.

Corto Maltese ja Rasputin (Jani Volanen). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.
Corto Maltese ja Rasputin (Jani Volanen). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.

Samarkandin Kultainen talo – tai oikeastaan ensimmäinen suomenkielinen laitos Corto Maltese Samarkandissa – oli pohjana Q-teatterin alkuvuonna 2011 esittämälle Corto Maltesen seikkailut -näytelmälle. Uusintalukukierros tarinan parissa palautti näytelmän mainiosti mieleen. Seppo Parkkisen dramatisoima ja Fiikka Forsmanin ohjaama näytelmä oli toteutettu rakkaudella ja pieteetillä.


Keskustele Kvaakissa Corto Maltesesta.

Miehistä menoa Norjan rannikolla

Aapo Kukko: U-255 – Sukellus pohjoisessa I
MKKEntertainment 2008. 124 sivua, mv.
ISSN 1797-8289

Aapo Kukon esikoisalbumi on merkillinen saavutus. Ensimmäisenä tulee mieleen lentävä lause: ”Jäljittely on imartelun korkein muoto.” Sillä mitä muuta kuin Hugo Prattia nämä intensiiviset tuijotukset, pysähtyneet merimaisemat ja kohtalonhetket sodan taustamaisemissa ovat? Pratt-henkisyydestään huolimatta Kukko on onnistunut tekemään omantuntuisensa ja itsenäisen pitkän sotaseikkailusarjakuvan. Ei hullummin!

Merellisiä jännitteitä

Karskit äijät juhlivat riehakkaasti.
Karskit äijät juhlivat riehakkaasti.

Toiseen maailmansotaan sijoittuva, viiteen lukuun jaettu tarina kuvaa sukellusveneen miehistön matkaa kohti norjalaissatamaa. Monikansallista miehistöä luotsaa sleesialainen kapteeniluutnantti Reinhart. Englantilaisen sukellusveneen miehistöä on saatu vangiksi, Norjassa odottavat saksalainen esikunta ja uudet ohjeet. Jännitettä matkalla syntyy paitsi aina epävarmasta matkanteosta vihollista vältellen, myös ahtaudesta ja tiukasta komennosta. Miehistö tappaa aikaa korttia pelaten ja ruoasta kinaten, upseerit keskustelemalla sodan vaiheista.

Kukko loihtii muutamiin kohtauksiin hienon latauksen. Esimerkiksi miehistön riehakas juhlatunnelma satamaa lähestyttäessä tai sateen piiskaama Bergenin laiturialue vastaanottokomiteoineen ovat kypsää, mainiota sarjakuvakerrontaa. Esikuvansa veroinen suurten eeposten rakentajana Kukko ei – ainakaan vielä – ole, mutta aika vetävään ja kasassa pysyvään tarinaan hän on pystynyt. Tapahtumat rakentuvat pääosin tapahtumattomuudesta – satamaan pyrkimisestä, ruokavarantojen riittävyydestä ja henkilöhistorioiden väläyttelystä.

Heikkoutena taas voi pitää sellaista perusasiaa, että henkilöiden toisistaan erottaminen vaatii pinnistelyä. Melko täyteen ahdettujen, tummiksi tussattujen ruutujen keskeltä hahmoista kuvataan eniten kasvoja, joten olisi hyvä jos lukija ei joutuisi vaikeuksiin yrittäessään päätellä, kuka puhuu.

Täysiä ja tummia kuvia.
Täysiä ja tummia kuvia.

Tämä on ongelma erityisesti kohtauksissa, joissa käsitellään englantilaisia sotavankeja – vangeista tai heidän asemastaan ei pääse muodostumaan selkeää kuvaa. Ja kun miehistöön on nimetty niinkin mukavan persoonallisia hahmoja kuin Sikarikeisari, Hiki-Hessu ja Elektroniperse, olisi hyvä panostaa myös heidän ulkoiseen kuvaamiseensa riittävästi. Sympaattinen taiteilijasielu Alfred Zamm nousee miehistön jäsenistä selkeimmin esille.

Pratt-vaikutteiden ja tummasävyisyyden lisäksi määräävin piirre Kukon tyylissä onkin pikkutarkkuus. Ihopoimuja, partakarvoja ja sukellusveneen osia myöten kaikki on toteutettu tarkasti. Jonkin verran perspektiivi- ja anatomiahorjahteluja kyllä esiintyy, mutta vain sen verran että ne ovat hyväksyttävissä osaksi tekijän omaa kädenjälkeä. Hartaudella tehty albumi onnistuu antamaan lukijalle tunnetason säväreitä: hyinen pohjoinen meri, ahdas ja epävakainen sukellusvene, pitkä aika ilman kosketusta mantereen elämään alkavat tuntua todellisilta.

Hyvä kokonaisuus

Tutun tuntuisia lokkeja.
Tutun tuntuisia lokkeja.

Kuten albumin nimikin antaa ymmärtää, ”Sukellus pohjoisessa I” jättää lukijan odottamaan jatkoa. Hyvän jatkotarinan osoitus on, että tämä albumi on kuitenkin draamallisesti itsenäinen kokonaisuus. Jatkossa pienellä, mutta merkittävällä korjausliikkeellä saisi vielä hieman ylimääräistä tyylikkyyttä: albumi on tekstattu aika horjuvalla käsialalla, sitä napakoittamalla yleisilme kohenisi heti pykälän verran.

Albumin kustantanut MKKEntertainment on tehnyt hyvää työtä. Paperi on napakkaa, pehmeät kannet ovat tukevat. Taitossa on pyritty hyödyntämään sivun jokainen neliösentti, missä on hyvät ja huonot puolensa – ruudut ovat niin isot kuin ne A5-koossa suinkin mahtuvat olemaan, mutta välillä tuntuu, että albumia joutuu taittamaan väkisin auki, jotta näkisi myös sisimmäisten ruutujen reunat kunnolla.

Keskustele aiheesta.
MKK Entertainmentin kotisivut.

Perhe-elämää puutalossa

Karri Laitinen: Kafkan tutti
Kreegah Bundolo 2008, 128 sivua. Kovakantinen, mv.
ISBN 978-952-67008-1-6

Päiväkirjamaiset sarjakuvat odotuksesta, vauvoista tai pikkulasten kanssa elämisestä ovat muodikkaita. Ennen Karri Laitista näitä latuja ovat hiihtäneet ainakin Anne Muhonen, Ville Ranta ja Katja Tukiainen.

Rakkautta voi näyttää pienillä teoilla.
Rakkautta voi näyttää pienillä teoilla.

”Kafkan tutin” alkupuoliskolla näyttää siltä, että vanhoihin helmasynteihin Laitinenkin kompastuu. Kirja tuntuu ensin oudon tarkoituksettomalta: blogistrippejä, nopeita luonnosmaisia tekeleitä, joille netti olisi oikea julkaisupaikka. Kirjan jälkipuoliskolla tarinoihin tulee kuitenkin uutta imua, ja lopputuloksena on miellyttävän kokonaisvaltainen kuva nuoren suomalaisperheen arkielämästä. Silti häiritseviä ajatuksia jää miettimään: onko oman elämänsä stripeiksi purkaminen laiskuutta? Miksi lahjojaan ei voisi käyttää kunnon fiktioon? Tavallisen suomalaisen tavallisessa elämässä kun ei ole muuta vikaa kuin se, että se muistuttaa turhan paljon lukijoiden tavallista elämää. Ei siinä kovin suurta mielikuvituksen lentoa lukijalle tarjoilla.

Podi-koiralla on omat seikkailunsa.
Podi-koiralla on omat seikkailunsa.

Riemastuttavia irtiottoja kun saisi pienillä keinoilla. Parissa stripissä päähenkilö-Karri kertoo unistaan, ja niissä päästään hykerryttäviin yksityiskohtiin. Unista kertominen on vanha kikka sekin, mutta toimiva ja kiinnostava.

Rennon sotkuinen, luonnosmainen viiva on yhtä leppoisa kuin savolaissyntyisen miehen perhe-elämä muutenkin. Suuren huomion saa lapsi-Hetan touhujen seuraaminen, mutta välillä piipahdetaan myös Karrin työn parissa sarjakuvaopetuksen puolella. Lapsistripit herättävät pohdiskelemaan edellämainittua vauvapäiväkirjojen suosiota. Lapsisarjisten hauskuus tuppaa nojaamaan aina samoihin perusasetelmiin: lapsi sanoo jotain hassua, lapsi itkee, lapsi herättää vanhempansa yöllä.

Laitinen viljelee leppoisaa mieshuumoria.
Laitinen viljelee leppoisaa mieshuumoria.

Ovatko nykypäivän nuoret aikuiset jotenkin vieraantuneet lapsista tai ehtineet unohtaa oman lapsuutensa, jos nämä asiat tuntuvat niin eksoottisilta ja kiinnostavilta, että niistä kannattaa painaa sivutolkulla sarjakuvia?

Mikäli ei ole saanut kyllikseen suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden omaelämäkerrallisista tarinoista, on Kafkan tutti mainio valinta. Kyynisemmänkin se viettelee vähin erin puolelleen, paikoitellen todella nasevan huumorinsa sekä leppoisan elämänmyönteisyytensä ansiosta.

Keskustele aiheesta.

Älä syö halpaa makkaraa

Halpaa makkaraa – tehotuotantokriittisiä sarjakuvia
Animalia 2007, 54 sivua
ISBN 9789519870083
Toimitus ja graafinen ilme: Eeva Suhonen

Syksyllä 2007 julkaistu ”Halpaa makkaraa” on antologia, joka koottiin Animalian avoimen sarjakuvakilpailun sadosta. Aiheena oli tehoeläintuotannon kritiikki. Esipuheessa kehutaan osallistujien korkeaa tasoa, ja monipuolinen kokoelmasta tulikin. Osallistujien ikäjakauma ylsi ala-astelaisista keski-ikäisiin, samoin sukupuolijakauma oli tasainen. Kilpailuosallistujien lisäksi Halpaan makkaraan pyydettiin sarjakuvia muutamilta tunnetuilta sarjakuvataiteilijoilta, kuten Mari Ahokoivulta ja Milla Paloniemeltä.

Katsot johtajan sorkkaan ja sarveen

Petri Hannini. Lehmän työpäivät ovat rankkoja.
Petri Hannini. Lehmän työpäivät ovat rankkoja.

Kilpailun voittajatyöksi valittiin Tuomas Kärkkäisen työ ”Eläinkirja”, mutta itse nostaisin parhaaksi työksi kilpailun kakkosen, Petri Hanninin ”Pedot”. Hannini rinnastaa oivaltavasti ja pirullisesti tehomaatalouden ja työelämän tavalla, joka tuo mieleen Veikko Huovisen klassikkonovellin ”Paneelikeskustelu navetassa”. Tällä tavalla valistava kriittisyys kannattaa suurelle massalle tarjoilla: purevan huumorin kautta ja vähättelemättä lukijaa.

Kuvataiteelliselta saldoltaan Halvan makkaran yleisilmeeksi jää hienoinen tuhnuisuus. Hanninikaan ei ole piirtäjänä mestarillinen, vaikka miellyttävän kevyttä linjaa hän ohuella viivallaan saakin aikaiseksi. Kun Paloniemen ja Wallun osuudet jäävät täyteruutujen mittaisiksi, on varsinaisen albumin varmaotteisin ja tyylikkäin piirtäjä on ehdottomasti Mari Ahokoivu. Hän taas jää tarinallisesti kokoelman parhaista jälkeen. Jostain syystä tällä kiinnostavalla, osaavalla ja taitavalla piirtäjällä tuntuu olevan taipumusta hieman laiskaan ja omanapaiseen käsikirjoittamiseen. Piristystä ideoihin toivon Ahokoivulle, niin kauniit kuvat saisivat ansaitsemansa kontekstin. Suurin osa antologian osallistujista on piirtäjinä harrastelijatasoa, tosin Tuomas Kärkkäinen hallitsee kyllä tietoisen jähmeän ja kohmeisen graafisuutensa. Onneksi tyylien kirjo ja vilpitön tosissaan tekeminen paikkaavat useimpien osalta teknisen horjuvuuden.

Maistuuko liha?

Koska Halpaa makkaraa on sarjakuva-albumi, jolla on sanoma, lukija joutuu taiteellisten sekä valistuksellisten pyrintöjen ristituleen. Esimerkiksi minun pitäisi olla oivaa kohderyhmää tehotuotantokriittisyydelle: olen kaikkiruokainen kulinaristi, joka kokkaa monipuolisesti niin kasvisruokia kuin lihaa. Ruoan eettisyys kiinnostaa minua jo valmiiksi, joten olenko albumin luettuani niin vakuuttunut tehomaatalouden epäeettisyydestä, että sanon tästä eteenpäin pysyvästi ei broilerille, kinkulle tai kananmunille?

Mannytsu. Näin ryhdytään kasvissyöjäksi
Mannytsu. Näin ryhdytään kasvissyöjäksi

En ihan. Huomaan lukiessani, että valistavimmat sarjakuvat lähinnä ärsyttävät ”eläimet on söpöjä, ei syödä niitä” -tyyppisellä naiiviudellaan. Toisaalta nämä työt ovat piirrostyylistä päätellen antologian nuorimpien osanottajien teoksia, joten niihin suhtautuu mielellään armeliaalla ymmärtämyksellä. Nuoruuden mustavalkoisuus ja ehdottomuus on samanlaista, olipa sen aikaansaajana luonnonsuojelullinen tai uskonnollinen herääminen, tai jokin muu innostuksen kohde. Liikuttava on esimerkiksi Marie ”Mannytsu” Kumpulaisen ”Kasvispihviä ja makkaraa”, söpöllä mangatyylillä piirretty koulun ruokalaan sijoittuva kasvissyöntiheräämisen kuvaus.

Taru Kinnunen. Kehitysmaat ovat globalisaation heiteltävinä.
Taru Kinnunen. Kehitysmaat ovat globalisaation heiteltävinä.

Paremmin tehoaa Hanninin ja esimerkiksi Hanna Koljosen ”Lihaa” -tarinan mustaksi kääntyvä huumori, tai sitten tiukka asialinja. Taru Kinnusen yksisivuinen ”Syy ja seuraus” sopisi oivasti vaikka juliste- tai tarralevitykseen. Siinä tiivistetään tiukkaan pakettiin, miksi lihantuotanto on ongelmallista: se vaatii energiaa suhteettoman paljon enemmän verrattuna kasvissyöntiin. Ruoantuotannossa selvitään paljon vähemmällä, mikäli ihminen saa energiansa suoraan kasviksista, sen sijaan että syöttää kasvikset ensin eläimelle ja syö sitten eläimen.

Ajattelemisen aihetta

Koska antologian näkökulma on tiukasti rajattu tehomaatalouteen, antaa teema selvän yhtenäisen linjan kokoelmalle. Mikäli lukija alkaa albumin perusteella pohtia tehotuotettujen elintarvikkeiden välttämistä, lienevät jatko-ohjeet paikallaan. Kannattaa tutustua lähiruokaan sekä laajentaa kasvisten käyttöä omassa ruokavaliossaan. Mikäli haluaa tehopaketin molemmista aihealueista, löytyy järkeviä kasvisreseptejä esimerkiksi Vegaaniliiton julkaisemasta keittokirjasta ”Härkäpapua sarvista”. Animalian antologia toivottavasti herättelee myös omaehtoiseen pohdintaan eri ruokavaihtoehtojen hyväksyttävyydestä. Kumpi on eettisempää, suomalainen hirvenliha vai brasilialainen appelsiini? Riittääkö omatunnolle, että vaihtaa halpiskananmunat kalliimpiin luomutuotteisiin, vai pitääkö kananmunat jättää kokonaan pois omasta ruokavaliosta? Mikäli syö halvinta mahdollista broilerinlihaa, pitäisi olla kanttia myös hyväksyä broilereiden lyhyt elinkaari ja ahtaat elinolot. Jos se ahdistaa, pitäisi olla valmis maksamaan ruoasta enemmän, jotta eläimillä olisi paremmat olosuhteet tai ryhtyä suosimaan kasvisvaihtoehtoja.

Minulla pisti silmään esimerkiksi mainitussa ”Kasvispihviä ja makkaraa” -tarinassa koululainen, joka käy heittämässä liharuoan roskiin ennen kuin hakee kasvisruokaa tilalle. Miksi näin, eikö olisi ollut parempi syödä jo lautaselle otettu ruoka, niin ei olisi aiheuttanut turhaa biojätekuormaa?

Keskustele aiheesta.

Takalon Jää liikkuu Pyhäjärven jäällä

Tiitu Takalo: Jää
64 sivua, mv.
Suuri Kurpitsa 2008
ISBN 978-952-9887-54-5

Tamperelainen Tiitu Takalo on kerännyt kiitoksia jo muun muassa Tyhmä tyttö – ja Kehä-albumeillaan. Mukavasti mediahuomiota saanut Jää on kokoelma lyhyttarinoita, jotka ovat suurimmaksi osaksi syntyneet vuosien 2007 ja 2008 aikana.

Takalon piirrosjälki miellyttää silmää, erityisesti guassi-tekniikalla tehdyt tarinat ovat harmaasävyissään valon ja varjon juhlaa. Aiheiden puolesta erityisesti ”Ei tarvitse sietää” on tärkeä tarina naisasian peruspaatoksellaan. Näitä asioita pitää pitää esillä. Uusintalukukerroilla Jäässä sen sijaan alkaa hieman häiritä temaattinen ohuus. Tässä tapauksessa vika voi kyllä olla yhtä lailla arvostelijassa kuin tekijässäkin. Kolmekymppisten kaupunkilaisten ihmissuhdekuviot tai elämää kohtaan tuntema yleinen ahdistus kun vain ovat kovin kaluttuja luita. Sinänsä tarinat etenevät kyllä notkeasti. Tunnetasolla puhuttelevimmaksi nousee albumin avaustarina, ”Kuvaamataidosta yhdeksän”. Siinä kuvataan hankalaa tytär-isä-suhdetta, jossa ymmärryksen ja arvostuksen puute luovat kitkaa.

Naisasiaa, hyvä!
Naisasiaa, hyvä!

Takalon dilemma lieneekin siinä, että hän on ehdotonta ykköskaartia suomalaissarjakuvan alternative-luokassa (siis jossain Viivin ja Wagnerin ja Kiroilevan siilin ulkopuolisessa maailmassa). Mutta noustaanko näillä vaihtoehtoihmisten elämäntuskaa ruotivilla sarjakuvanovelleilla ikinä suuren yleisön lukulistoille? Toisaalta, jos se olisi Takalon ja muiden vastaavien tekijöiden ehdoton ykköstavoite, olisi kädenjälkikin varmasti toisenlaista alusta alkaen.

Mikä neuvoksi? Takalolla on vahva oma tyyli ja sen pohjalta häneltä syntyy miellyttäviä tarinoita omassa luokassaan. Löytyisiköhän jostakin uusia virikkeitä, tai mahtaako tekijä edes kaivata niitä? Ehkä tietynhenkinen sisäsiittoisuuden häivähdys hälvenisi, jos Jään henkisiin tarinoihin miksattaisiin kevyellä kädellä vaikka Pertti Jarlan anarkistista huumorintajua, Milla Paloniemen kepeyttä ja vaivattomuutta ja kolmekymppisten tamperelaisten elämänpiirin ulkopuolelle sijoittuvia aihevalintoja.

Keskustele aiheesta.