Tiitu Takalon Tuuli ja Myrsky kiinnitti kirjaston hyllyssä huomioini värikkäällä ja vaikuttavalla kannellaan, mutta takakansi oli se, joka sai minut nappaamaan kirjan kangaskassiin. Tekstissä kerrottiin kirjan olevan naisista, jotka ovat kyllästyneet olemaan uhreja ja niitä, joiden ulkonäköä arvostellaan, joita mitätöidään, pahoinpidellään ja raiskataan. Nämä naiset taistelevat ja iskevät takaisin. Nuorena naisena nämä sanat menivät ihon alle. Lupauksensa mukaisesti teoksessa käsitellään vahvasti ja vaikuttavasti seksuaalista väkivaltaa, naiseuden iloja ja suruja, sukupuolen merkitystä ja sen merkityksettömyyttä sekä tärkeimpänä kaikista vallan ottamista takaisin omasta kehosta. Vaikka tarinassa on sanoma toivosta ja muutoksesta, on kuvastossa myös väkivaltaa ja hahmot keskustelevat raiskauksesta. Jos nämä aiheet ahdistavat, suosittelen etenemään varovaisesti tämän tekstin ja sitä käsittelevän kirjan pariin. Muussa tapauksessa voin sanoa vilpittömästi, että toivoisin joka ikisen lukevan tämän vaikuttavan puheenvuoron.
Tuuli ja myrsky alkaa siitä, että joukko naisia kerääntyy kokoukseen keskustelemaan feministisen yhdistyksensä toiminnasta. Hyväntuulinen keskustelu särkyy, kun yksi jäsenistä tulee kertomaan, että yksi naisten ystävistä on raiskattu edellisen illan jatkoilla. Reaktiot ovat paikalla olijoilla hyvin erilaisia, surua, huolta, syyllisyyttä ja vihaa. Tämä naishahmokaartin monimuotoisuus kiinnittikin huomioini aivan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kukaan ei ole karikatyyri, vaan ruudut ovat täynnä aitoja naisia erilaisinen mielipiteineen ja ajatuksineen. Tapoja olla nainen on niin monia, ja ihan liikutuin lukiessani viimein nähdessäni samaistumispintaa.
Erimielisyydestään huolimatta kaikki kokoukseen osallistujat ovat sitä mieltä, että tekijä on saatettava vastuuseen uhrin toiveita kunnioittaen. Alkaa kamppanja tekijän saattamiseksi vastuuseen ja tämän tragedian kokeneen yhteisön voimauttamiseksi. Yksi rikos antaa pohjan myös laajemmalle aiheen käsittelylle ja teoksessa pohditaan monia kysymyksiä, kuten miksi naisen vaatetus on kutsu ja oikeutus väkivaltaan tai miksi tilaa ja ääntään käyttävä nainen on “saatanan lesbo” tai epäviehättävä. Raiskaukset mahdollistava kulttuuri on kiertynyt tiukasti ajatukseen siitä, että sukupuolia on kaksi, josta toinen ottaa ja toinen antaa. Tästä ajastelu kärsivät kaikki, naiset, muunsukupuoliset ja miehet. On mielestäni hienoa, että kirjassa otetaan myös tähän kantaa. Joillekin miehille on syntynyt ajatus, että feministit vihaavat miehiä ja ajavat vain naisten oikeuksia. Oikea feministi on kuitenkin tasa-arvon puolella, ja silloin muutoksen tarkoituksena on tehdä yhteiskunnasta turvallisempi ja parempi paikka elää kaikille.
Takalo onnistuu vaivaisessa 80 sivussa vetoamaan tunteisiin ja nostamaan lukijansa barrikaadeille. Piirrustusjälki on henkeä salpaavan tyylikästä, ja taiteilija ammattilaisuus on käsin kosketeltavissa. Hahmojen eleet ja asennot myös uskomattoman ilmekkäitä. Takalon kädenjälki viehätti jo Sisaret 1918 -antologiaa lukiessa, ja tämän kirjan lukemisen jälkeen käyn taatusti etsimässä lisää ihasteltavaa.
Ikävä kyllä reilut 10 vuotta sitten ilmestynyt teos on edelleen ajankohtainen. Ystäväni esittelyn kautta minulle tuli tutuksi suomalainen intersektionaalinen ja feministinen aktivistiryhmä Cult Cunth, joka omien sanojensa mukaan on pirstomassa patriarkaattia esimerkiksi aktivismin, someaktivismin ja tissiflashmobien keinoin (Cult Cunth Twitterissä). Instagram -tilillään kultti jakoi 22.09. Iltalehden otsikon, joka kuului: “Järjetön mustasukkaisuus piinasi Kari Tapiota – Vakoili Pia-vaimoa kaupungilla”. Tilillä nostettiin esiin tärkeä huomio. Kuinka voi olla mahdollista, että Kari Tapiosta tehtiin uhri tilanteessa, jossa hän itse piinasi vaimoaan. Ei mustasukkaisuus ole se, joka vainosi Piaa vaan Kari Tapio itse toiminnallaan. Myös Takalo tuo päivänvaloon kirjassaan tämän nurinkurisen, mutta samalla vaarallisen tavallisen ajattelumallin. Yksi kirjan naisista nostaa pöydälle lehden, jossa lukee “Nuori nainen raiskattiin kotimatkalla” ja sanoo: “Mutta mua suututtaa, kun raiskauksesta kirjoitetaan passiivissa, niin kuin sillä ei olisi tekijää, kuin se olisi luonnonvoima, jota naisten pitää opetella varomaan pukeutumalla oikein ja sulkeutumalla sisälle pimeällä.” (s. 44). Toivottavasti ei mene toista kymmentä vuotta, että tästä ajattelutavasta päästään lopullisesti eroon.
Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky (Suuri Kurpitsa 2009)