Nokkelan ja näppärän toimittajan Tintin seikkailut ovat ilahduttaneet jo yli 90 vuotta. Hergénä paremmin tunnetuksi tulleen belgialaisen Georges Remin rakastettu hahmo ehti seikkailla 24 albumin (25. jäi kesken) sivuilla. Näistä albumeista luin kesäistä haastetta varten kaksi: Kuningas Ottokarin valtikan sekä Mustan kullan maan.
Tintin seikkailut pitkin maailmaa ovat tulleet minulle monien ikäisteni tavoin tutummaksi saman nimisestä animaatiosarjasta, kuin niinkään itse sarjakuvista. Tämä klasikko on kuitenkin edelleen lukemisen arvoinen. Hyvin suoraviivaisesti ruudusta toiseen etenevät seikkailut ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mysteerejä ja viittauksia vuosikymmenien takaisiin vaatevalintoihin ja tekniikkaan. Sivuilla vilisee myös viittauksia maailman tapahtumiin ja kannanottoja niihin. Kirjoja lukiessa tuntuu siltä, että olisi itse vierailemassa vieraissa kulttuureissa ja vanhoissa ajoissa, mikä ruokkii historiafanin nostalgiannälkää mainiolla tavalla. Juonenkuljetus poikkeaa myös monista uudemmista lukemistani teoksista, ja tilanteesta toiseen siirrytään välillä huvittavankin suoraviivaisesti. Esimerkiksi Kuningas Ottokarin valtikassa jo kolmannessa ruudussa Tintti löytää puiston penkiltä salkun, jonka omistajalle hän päättää käydä palauttamassa sen. Kymmenen sivua myöhemmin Tintin epäilykset salkun omistajaa kohtaan ovat jo ehtineet herätä ja hän on tehnyt päätöksen lähteä tämän mukana toiseen maahan. Noin 60 sivua pitkissä kirjoissa tällainen etenemistapa on kuitenkin paikallaan. Kiirehdityltä tarinat eivät kuitenkaan kummallista kyllä vaikuta, vaan juoni tiivistyy juuri oikealla tahdilla, eikä mitään juonielementtejä unohdeta matkalla.
Tintti on hahmona raivostuttavankin etevä ja osaava, mikä käy välillä allekirjoittaneen hermojen päälle. Päähenkilönä Tintti edustaa kuitenkin aikaansa, hahmokehitykselle keskeiset viat ja erehdykset eivät olleet vielä 30—70 -luvuilla suosiossa. Toimittajamme on kuitenkin hahmona erittäin pidettävä, ja hänen neuvokkuutensa ja ystävällisyytensä toisia kohtaan saa kaltaiseni kriittisenkin lukijan puolelleen. Lisäksi Hergén ja itse asiassa myös Tintin ensimmäisen version Totorin partiotausta näkyy tarinoissa miellyttävä tavalla reissuhenkisyytenä ja omatoimisuutena. Sivuhahmot, vaikkakin vaihtelevaa ruutuaikaa saavatkin, täydentävät myös mukavasti päähenkilömme seikkailuja. Dupontin etsiväkaksoset tarjoilevat välillä synkkienkin tarinoiden keskelle mojauksen toilailuhuumoria. Milou -koira on taas välillä urhea pelastaja ja toisinaan luita jahtaava rakki. Rakastan myös tapaa, jolla lukijan ääni tuodaan esiin tämän koirakaverin kriittisissä kommenteissa: “Teet virheen, Tintti! Kyllä sinä tiedät, ettei toisten asioihin sotkeutumisesta mitään hyvää seuraa.” (Kuningas Ottokarin valtikka, s.1)
Kaikesta hienoudestaan ja kulttiasemastaan huolimatta nykylukija saattaa törmätä Tintin kanssa matkustaessaan ikäviin yllätyksiin. Yksi niistä on miltei täydellinen naishahmojen puute, jos ei huomioida aamukolmen baarikaraokeen laulutaidoillaan kuuluvaa laulajatarta Bianca Castafiorea. Puheenvuoroja ei “kauniimmalle sukupuolelle” liiemmin suoda. Vieraalle lapselle annetaan myös toisessa kirjassa täyttä häkää selkään, mikä häkellytti. Näitä huomioita suuremmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin enemmän ja vähemmän piiloinen rasismi kirjoissa. Mustat hahmot on piirretty pöljähtäneen oloisina punahuulina, mikä tuo mieleen vain takavuosien lakupapereissa lymyilevät kasvot. Ja onhan siinä jotain mätää, että seikkailun juoni perustuu sille, että valkoinen mies pelastaa joukon arabeja toiselta valkoiselta mieheltä, vaikuttavia rooleja ei paljoa muille heru. Tätä Tintin puolta on, täysin aiheellisesti, käsitelty oikeudessa asti. Belgialainen Bienvenu Mbutu Mondondo halusi kieltää Tintti Afrikassa -albumin juuri afrikkalaisiin kohdistuvan rasismin vuoksi. Vuonna 2011 valtiosyyttäjä ei nähnyt tässä ongelmaa, vaan korosti, että teos on aikansa tuote. Ruotsissa ollaan Åmålin kunnassa samoilla linjoilla, mutta monissa ruotsalaisissa kirjastoissa tiettyjä Tintti -kirjoja on päätynyt takahuoneisiin tai jopa pois valikoimista. Valkoisena suomalaisena minulla ei ole missään nimessä henkilökohtaista kokemusta tällaisen kuvaston ja tarinoiden vaikutuksesta ja vahingoittavuudesta. Näiden sympaattisten seikkailukertomusten soisi kestävän seuraavillekin polville, mutta historiallisesta kontekstista ja sen tuomista ongelmista tulisi puhua huomattavasti aikaisempaa enemmän, niin lapsille kuin varttuneemmillekin lukijoille.
Ongelmistaan huolimatta Tintin seikkailuja on erittäin miellyttävää seurata. Tunnistettava piirrostyyli ja kauniit värit tuovat tarinat kauniilla tavalla eloon. Vuosikymmeniä kestäneelle suosiolle on syynsä. Itse tein näitä kahta albumia lukiessani päätöksen kahlata loputkin läpi, vaikka Afrikassa en välttämättä kykene lukemani jälkeen vierailemaan.
Tämän kirjoituksen innoittajina on käytetty edellä mainittujen Ylen artikkeleiden lisäksi Tintin virallisia nettisivuja sekä Tinttiä ja hänen luojaansa Hergéä käsittelevää dokumenttia. Molemmat ovat englanniksi.
Kesän sarjishaaste: Tintti tai Lucky Luke
Hergé: Kuningas Ottokarin valtikka (Alkuteos: Le Sceptre d’Ottokar 1939) (Otava 1977)
Hergé: Mustan kullan maa (Alkuteos: Tintin au pays de l’or noir 1950) (Otava 1973)