Teräsmiehen kuolemasta uutisoitiin aina Suomen televisiota myöten. Sarjakuvasankari kuitenkin elää virtuaalitodellisuuden kaltaisessa maailmassa: kaiken voi nollata, eikä mitään lopulta tapahtunutkaan.
Kun sankarin elämään ei jää pysyvää kolhua, ei uutta Gwen Stacyn kuolemaa enää kirjoiteta. Tapahtunut menettää merkityksensä kaiken vaihtuessa ympäriltä, vain sankari itse pysyy muuttumattomana. Eikä lukija todellisia muutoksia hyväksykään. Silti “muutoksen illuusio” turhauttaa.
Muutoksen kaipuun tuntevat myös kustantajat. DC Comics sijoitti sankarinsa outoon ympäristöön tai aikakauteen Elseworlds-tarinoissa. Tällaisessa hetken kestävässä mitä jos -leikissä rajat ovat väljemmät. Marvelin Ikuisuuden rautahanska oli puolestaan kunnon terapiasessio, kun voittamattomat sankarit ottivat pataan niin että soi. Tarinan käyttövoima oli lukijan turhautumisesta nouseva verenhimo.
Kansa nostaa sankarit jalustalle vain repiäkseen ne sieltä alas, sanotaan. Tässä esitellään muutama tarina, jossa sankarit eivät nouse vaikeuksien kautta voittoon. Nyt lyödään, ja siitä on leikki kaukana.
* * *
Paul Jenkinsin ja Carlos Magnon Deathmatch (BOOM! Studios, 2013–2014) on supersankareiden Battle Royale: vain toinen kahdesta areenan sankarista poistuu elävänä.
Kuten Supreme Power oli kilpailevan kustantajan leikkiä keskeisimmillä DC-hahmoilla, tukeutuu myös Deathmatch arkkityyppien tunnistettavuuteen. Lukija voi siten mielikuvituksensa voimin “korjata” tuntemattomat hahmot, jolloin sivuilla seikkailevatkin Teräsmies, Spider-Man, Huntress ja Roscharch.
Tarina ei ole silkkaa veripalttua. Lukijan arkivelvoitteet vaipuvat taustalle Jenkinsin purkaessa mysteeriaan kerrostuneiden valheiden alta. Loppuun mennessä lukija on ehtinyt pohtia, millaiset olosuhteet ovat johtaneet tilanteeseen, jossa enää sankareista ylevimmätkään eivät näe vaihtoehtoja.
Herkullisinta tarinassa on sen paha, joka on verenhimoiseksi äityneen lukijan allegoria. Sarjakuvan keinotodellisuus kun on luotu yksin tätä kyseistä pahaa varten.
* * *
Sankarit kohtaavat kerran kahdessakymmenessä sivussa jotain ennen näkemätöntä, tyhmänrohkeasti heittäytyvät sekaan ja astelevat ehjin nahoin pois. Eihän se niin voi aina mennä.
Kickstarter-rahoitettu Leaving Megalopolis (Dark Horse, 2014) on Gail Simonen ja Jim Calafioren isku supersankaritarinoiden perusteisiin. Mitä jos Oikeuden puolustajat olisivat hävinneet ensimmäisen kamppailunsa avaruudesta saapunutta uhkaa vastaan. Muukalaisälyn riivaamat sankarit terrorisoivat nyt sen samaisen amerikkalaiskaupungin asukkaita, joita he saapuivat suojelemaan.
Simone ottaa alkuasetelmista tehot irti, mutta yhdestä ideasta ei loppumetreille jää enää puristettavaa. Kun Deathmatchin sivuilla sankareiden on kohdattava oma riittämättömyytensä, ovat Simonen versioimat sankarit yksinkertainen hirviölauma. Marvel Zombies -vaikutteiden korostuessa loppua kohden on kokonaisuudessa kaikkine ihmisluonnon raadollisuudella reposteluineen jo monesti kerrotun maku.
* * *
Mark Waidin ja Barry Kitsonin Empire (DC Comics, 2003–2004) jatko-osineen vie supervihollisten voittokulun loogiseen päätökseen. Alkuperäinen Empire kertoi Tohtori Doom -tyylisen superpahan noususta valtaan. Sankarit ovat jo kaatuneet, viimeisenä Teräsmiestä vastaava sankari. Enää jäljellä on maailman alistaminen.
Alkuperäisessä sarjassa oli mukavasti Tuhon aika -värinää. Jatko-osa (DC Comics, 2014) on sen sijaan tuotapikaa läpiselattu digikokemus, jossa ei jäljellä ole sen enempää sisältöä kuin Waidin nerouttakaan.
* * *
Suuryritysten tavaramerkkisankarit kuolevat kassakoneen rumputulessa vain palatakseen markkinarummutuksen säestyksellä. Väliaikaisesti sankari vaihtaa ihonväriä, sukupuolta ja seksuaalista suuntausta. Kaikki on yhtä suurta mitä jos -leikkiä, hetken kestävää markkinointiponnistusta, kunnes palataan jälleen alkutilaan.
Supersankarigenressä on silti yhä runsaasti verta jälkellä, niissä arkkityypeissäkin, kuten edellä mainitut teokset osoittavat. Niiden sivuilla lyödään sankareita armotta, mutta jokaista esimerkkiä kohden on myös runsaasti sarjoja, joissa sankareihin suhtaudutaan lämpimästi.
Sarjakuvasankareita voi nimittäin rakastaa, laittaa ne kärsimään ja… rakastaa jälleen uudestaan. Suhde supersankareihin on virtuaalinen, kaiken voi aina nollata.
Keskustele supersankareista, myös niistä ärsyttävistä, Kvaakissa.
Edellä mainitut tapahtumat ja seikkailut:
- Teräsmiehen kuolema: Kansainvälisen uutiskynnyksen ylittänyt tarina vuodelta 1992. Teräsmies tuotiin pian takaisin, minkä johdosta sarjakuvaharrastajat tunsivat itsensä petetyiksi.
- Gwen Stacyn kuolema: Klassinen Hämähäkkimies-tarina vuodelta 1973, joka määritti hahmoa yhtä keskeisesti kuin ottoisän kuolema. Tarina on julkaistu Suomessa usein vuosien saatossa.
- Ikuisuuden rautahanska: Kosminen seikkailu, jonka sivuilla sankarit käyvät toivottomalta näyttävään kamppailuun. Tarina on vuodelta 1991 ja julkaistu myös suomeksi.
- Supreme Power: Oikeuden puolustajia vastaavat sankarit, joita eivät ihmisten lait tai yhteiskunnan moraalikoodisto rajoita. Kokonaisuudessaan tarinaa ei ole suomennettu.
- Marvel Zombies: Vaihtoehtotodellisuudessa supersankarit ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Tätä tarinaa, vuosimallia 2005, ei ole nähty suomeksi.
- Tuhon aika: Vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa hyvien ja pahojen sankareiden roolit jaettiin uusiksi 1995. Tarina julkaistiin editoituna myös Suomessa.