Sarjakuvamatkailua jalat maassa

Tänä vuonna Suomen sarjakuvaseura myönsi Puupäähatun kuvataiteilija Katja Tukiaiselle. Palkintoa tuskin olisi tullut ilman viime vuonna ilmestynyttä albumia Postia Intiasta.

Katja Tukiainen:
POSTIA INTIASTA
Suomen yrityslehdet Oy

Postia Intiasta on kuvitettu matkapäiväkirja, joka on ilmestynyt osana Suomen yrityslehtien naistekijöiden tuotantoa julkaisevaa Parrakas nainen -sarjakuvalinjaa.

Postia Intiasta kronikoi Tukiaisen kolmikuukautisen Intian-matkan vuoden 2001 loppupuolella. Jokainen sivu muodostuu päiväkirjamerkinnästä sekä merkintää kuvittavista sarjakuvaelementeistä, kuten piirroksista ja puhekuplista. Tukiainen on irtautunut perinteisestä sarjakuvakerronnasta, hylännyt huolellisesti sommitellun sivurakenteen ja siirtynyt tajunnanvirtamaiseen tarinankuljetukseen.

Täytyy myöntää, että perinteisiä layoutteja arvostavana lukijana aluksi kirveli lukea Tukiaisen huolettomasti katkoviivalla ruutuihin jaettuja sivuja. Näennäisen huolimaton sivun rakentelu on kuitenkin osa albumin tyyliä ja luo välitöntä tunnelmaa: on kuin sarjakuvat olisi piirretty nopeasti, kokemukset välitetty kuviksi ennen kuin tapahtumat muuttuvat muistoiksi. En tiedä, onko Tukiainen liikkunut Intiassa luonnoslehtiön kanssa vai piirtänyt sivut vasta myöhemmin, mutta näin lukijana on helppoa uskoa ensiksi mainittuun.

Tukiainen keskittyy kuvittamaan pieniä sattumuksia ja jännittäviä detaljeja ja antaa lukijan itse muodostaa kokonaiskuvan. Minkäänlaista objektiivisen sarjakuvajournalismia – puuttumatta nyt mitenkään ikuisuuskysymykseen journalismin objektiivisuudesta – hän ei yritä harrastaa, vaan näkökulma on henkilökohtainen. Näin myös vältytään matkakertomuksia toisinaan vaivaavalta jeesustelulta, jossa joko kauhistellaan matkakohteen kurjia oloja tai ihastutaan villi-ihmisten jaloista perinteistä. Tukiainen kuvaa asiat kuten hän ne kokee, eikä yritä kouluttaa lukijaa tai kertoa yleistäviä latteuksia.

Jotain määrittelemätöntä inhimillistä lämpöä albumissa on. Sitä löytyy Tukiaisen pallopäisistä, lapsenomaisista hahmoista, hänen lempeästä huumoristaan ja matkapäiväkirjan ikäviäkin tapahtumia värittävästä optimismista. Postia Intiasta jättää hyvän mielen.

Tukiaisen epäkonventionaalinen tyyli rakentaa sivuja voi säikyttää, mutta ainakin minut albumin tyyli voitti puolelleen. Postia Intiasta on persoonallinen sarjakuvadokumentti, joka toivon mukaan avaa päätä uusille suomalaisille autobio-sarjakuville. Suositellaan kaikille, joita henkilökohtainen näkökulma ja lapsenomainen piirrotyyli ei pelota.

Maailman fiksuin sarjakuva?

Yksi amerikkalaisen sarjakuvan kunnianhimoisimpia töitä ilmestyy viimeinkin pehmeäkantisena laitoksena. Mutta onko Jimmy Corrigan todellakin niin hyvä, kuin väitetään?

Chris Ware
JIMMY CORRIGAN: THE SMARTEST KID ON EARTH
Fantagraphics Books

Chris Waren piirtämä ja kirjoittama sarjakuva on saanut vuonna 2001 Guardian-lehden palkinnon vuoden parhaana kirjana. New York Timesin mukaan Jimmy Corrigan saattaa olla sarjakuvan paras saavutus ikinä. Warea on pommitettu niin Harvey- Eisner- kuin Ignatz-palkinnoillakin.

Jotkin teokset kasvattavat itselleen niin valtavan maineen, että niihin ei enää uskalla koskea. Mielen valtaa taantumuksellinen ajatus: jos kriitikot näin rakastavat tätä teosta, sen on oltava vaikeaselkoinen tai – vielä pahempaa – tekotaiteellinen! Teos on siirtynyt omaan myyttiseen maailmaansa, eikä sitä ole enää tarkoitettu meille kurjille kuolevaisille. Tämä vuoksi ihmiset eivät tule katsoneeksi Citizen Kane –elokuvaa, vaikka se onkin pahuksen viihdyttävä spektaakkeli. Huomaatteko, mihin pyrin?

Jimmy Corrigan on taas ajankohtainen, koska Fantagraphics on ilmoittanut julkaisevansa sarjakuvan edullisena, pehmytkantisena painoksena huhtikuussa. Tämän luettuani päätin ottaa varaslähdön ja hankin Jimmyn kovakantisena. Ja todellakin, pelko teoksen vaikeudesta tai teennäisestä taideposeeraamisesta olivat turhia. Enimmäkseen.

Jimmy Corrigan kronikoi Corriganin suvun miesten epäonnista elämää. Tarina alkaa, kun isättömänä kasvanut Jimmy saa kirjeen mieheltä, joka väittää olevansa hänen isänsä. Kroonisen ujo Jimmy rohkaistuu ja lähtee kiitospäivän aattona tapaamaan isäänsä.

Sarja on alun perin ilmestynyt lyhyemmissä osissa eri julkaisuissa, joten aivan yhtenäinen se ei ole. Jimmy Corriganin ensimmäinen neljännes etenkin on niin sirpaleinen, että lukija alkaa luulla Waren tahallaan vieraannuttavan lukijaa tarinasta. Erilaiset absurdit uni- ja fantasiajaksot katkovat kerrontaa. Ne ovat toki erinomaisesti tehtyjä – palatkaamme Waren teknisiin taitoihin myöhemmin arviossa – mutta episodien hämärä symboliikka ei varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Vain tässä tarinan ensimmäisessä näytöksessä Ware sortuu taidesarjakuvalle tyypilliseen sudenkuoppaan: kokonaisuuden kannalta yhdentekevään kuvittamiseen vain kuvittamisen vuoksi.

Kun Jimmy lopulta kohtaa isänsä, saa kertomus uutta voimaa. Jimmy on äärimmäinen sivullinen, joka ei yksin kanna tarinaa. Tätä sivullisuutta Ware korostaa muun muassa pidättäytymällä näyttämästä Jimmyn lisäksi ainuttakaan ihmiskasvoa, ennen kuin Jimmyn isä astuu esiin! Vasta Jimmyn isän myötä tarinaan saadaan tekijä, joka vie tarinan ulos Jimmyn neuroottisesta pääkopasta. Päähenkilön äijämäinen faija on läpeensä erilainen kuin sulkeutunut poikansa, mutta elämässään yhtä epäonnistunut. Seuraa hilpeän vaivautuneita tilanteita, kun täysin eri maailmoista tulevat miehet koittavat kommunikoida.

Tarinan toisen näytöksen paikkeilla alkaa arvostaa alkupään omalaatuista kerrontaa. Alussa Ware ikään kuin opettaa lukijalle tarinan oman kieliopin, kerrotatavan, joka on hyvin olennaisella tavalla sarjakuvaa. Jimmy Corriganissa näkee runsaasti nokkelia, suorastaan nerokkaita kerrontaratkaisuja, joita ei voisi siirtää muihin medioihin. Jimmy Corrigan –filmatisointia ei kannata odottaa, vaikka sarjisleffat ovatkin pinnalla. Missä tahansa muussa mediassa sarjakuvan tarina olisi tälläisenään lattea melodraama. Waren käsissä sarjakuvana se on ainutlaatuinen.

Ware piirtää äärimmäisen, suorastaan pakkomielteisen selkää jälkeä. Minkäänlaisia luonnostelun merkkejä ei sarjakuvan sivuilla näy, aivan kuin tarinan olisi piirtänyt kone. Jutun väritys on kaunista omaleimaisen kirkasta ja värit pysyvät viivoitettujen alueiden sisällä kuin värityskirjassa. Liukuefektejä ei juuri käytetä. Välillä on kuin katselisi lentokoneen kuvitettuja pelastautumisohjeita. Tämä osiltaan luo mainittua vieraantumisen tunnelmaa.

Jimmy Corrigan on raskas teos. Siis myös fyysisesti raskas: valtavalla sarjakuvakirjalla voisi tappaa helposti pieneläimiä. En tosin sitä aio siihen käyttää, onhan albumi esineenä aivan liian hienosti designattu, että sitä voisi haaskata tarpeettomaan väkivaltaan. Raskas se on myös emotionaalisesti. Sarjakuva kertoo ihmisistä, ja siitä miten he tekevät pahaa toisilleen, tahallaan tai tahtomattaan. Teemana näyttää olevan jonkinlainen kommunikoinnin js ihmisten välisen yhteyden muodostamisen vaikeus. Ware näyttää lomittain Jimmyn päänsisäisen maailman tapahtumia, kun hänen mielensä ravaa ajassa eteen- ja taaksepäin ja tekee outoja mielleyhtymiä. Silti mies ei saa juuri sanaa suustaan. Eri tavalla traaginen on pääjuonen keskeyttävä takauma, jossa palataan Jimmy isoisän lapsuuteen, Chigagon maailmannäyttelyn rakentamisen aikaan. Kaltoin kohdellun lapsen liikuttavan vakava monologi selostaa kaikkia niitä julmuuksia, jotka tätä kohtaavat.

Jimmy Corrigan nostaa yllättävän paljon tunteita pintaan päästyään vauhtiin. Syy tähän lienee Waren lakoninen kerronta. Kokonaisia sivuja saattaa mennä vaivaantuneessa hiljaisuudessa. Ruutujen tasainen virta tuo tarinaan omanlaistaa toteavuutta. Tätä vasten sitten hahmojen vähäisetkin tunteidenilmaisut tuntuvat jollain tapaa painavimmilta.

Olen puhunut vieraantumisesta ja kerrontaratkaisuista; käyttänyt viiden euron kriitikkotermejä kuin ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija. Olenko säikäyttänyt lisää lukijoita pois hienon teoksen ääreltä, niin yli-innokkailla kriitikoilla on tapana? Jotkin kehutut teokset ovat oikeasti vaikeita, jotkut todellakin tekotaiteellisia. Mutta sarjakuvapa on siitä erikoinen kerronnan muoto, että vaikeatkin tarinat ovat suhteellisen kevyesti sulatettavissa, kun ne kerrotaan sarjakuvina. Kun sekä kuva että teksti valjastetaan tarinankerrontaan, avautuu kertomus helpommin lukijalle. Romaanina Jimmy Corrigan olisi todennakoisesti sietämättömän sisällötön ja pitkäveteinen, elokuvana triviaali. Sarjakuvana se on älykäs, koskettava ja viihdyttävä. Älkää antako lukuisten palkintojen ja pitkiä sanoja käyttävien kriitikoiden säikyttää: Jimmy Corrigan: The Smartest Kid on Earth on olennaista luettavaa kaikille, jotka haluavat nähdä, mitä kaikkia sarjakuvalla voi oikein tehdä.

Joskus tekijöitä sanotaan mestareiksi ja teoksia mestariteoksiksi aivan syystä.