Kahden vetonaulan sarjakuva

Sinulla on tasan kaksi hyvää syytä lukea Witchblade & Darkness 3/2003. Ne ovat esillä lehden kannessa, mutta ne eivät varmaankaan näy tarpeeksi isokokoisina viereisessä kuvassa. Ehkä on parempi, että selitän.

Rick Veitch, Keu Cha, Scott Lobdell, Brian Ching, J. Michael Straczynski, Christian Zanier, Ken Lashley, Gary Frank:
WITCHBLADE & DARKNESS 3/2003
Egmont Kustannus Oy

Nimestään huolimatta Witchblade & Darkness on itse asiassa antologialehti, jossa tällä hetkellä julkaistaan kaiken kaikkiaan viittä amerikkalaisen Top Cow -yhtiön sarjakuvaa. Numeron 3/2003 sisältämät sarjakuvat ovat nimikkosarjat Witchblade ja Darkness, sekä Rising Stars ja Midnight Nation. Vuorotteluvapaalla on Top Cow’n sarjakuvista nimekkäin, videopelilisenssi Tomb Raider.

Ensin sananen kannen kuvituksesta. Witchbladelle tyypilliseen tapaan kannessa poseeraa nimikkosarjan päähenkilö Sara Pezzini työpuvussaan, eli puolialasti. Korjaan, yhdeksän kymmenesosaa -alasti. Tarkasteltuani kantta pitkään ja hartaasti huomasin, että hahmon oikea jalkaterä on luonnottomassa asennossa. Piirtäjä Keu Cha ansaitsee tästä kehuja, sillä normaalisti hänen kuvituksestaan on erittäin vaikea erottaa yhtä erillistä kohtaa, joka olisi selvästi muuta kuvaa kehnommin piirretty. Kun vielä otetaan huomioon, että jalkaterät ovat viimeinen kohta, johon katsojan huomion on tarkoitus kiinnittyä, voisin melkeinpä sanoa, että kyseessä on lehden paras kansi tähän mennessä.

Rick Veitchin ja Keu Chan Witchbladessa massamurhaaja ottaa haltuunsa New Yorkin Long Islandilla sijaitsevan ydinvoimalan, ja supersankaritar Sara Pezzinin ja hänen peräänsä katsovan, äh, perässään roikkuvan, no siis hänen kanssaan tapausta tutkivan palopäällikkö Blaken on estettävä radioaktiivinen joukkotuho. Jos mietitte, miten nykyaikaisessa, moninkertaisin turvamekanismein varustetussa, amerikkalaista huippuosaamista edustavassa ydinvoimalassa voidaan aiheuttaa ytimen sulaminen, niin siinä on katsokaas sen reaktorin kyljessä sellainen vipu, mitä voi vääntää. Ei, sen alla ei lue kissankokoisin kirjaimin ”Älä väännä tätä vipua”. Luuletteko te tätä joksikin huumorisarjakuvaksi?

Ei tämä nyt aivan ole sitä, mitä odotin, kun maineikkaat käsikirjoittajat Rick Veitch ja tässä numerossa poissaolollaan loistava Paul Jenkins viime numerossa ottivat Witchbladen ohjat käsiinsä. Tässä tarinassa oli kyllä alku, keskiosa sekä loppu, mikä on oikein tervetullut muutos aiempaan, mutta mistään kaikenkattavasta linjanvaihdoksesta ei oikein voi puhua, kun tarinan huippukohta on edelleenkin se, kun sankarittaren paita repeää riekaleiksi.

Darknessin sankari Jackie Estacado jatkaa sapattivapaataan, kun Scott Lobdell ja Brian Ching kartoittavat hänen kaksoissisarensa salattua historiaa. Kyllä, sisaren. Hänellä on kaksoissisar. Aivan niin, Obi-Wan teki viisaasti salatessaan hänen olemassaolonsa. Valitettavasti hyvät ideat toisten housujensa taskuun unohtanut Scott Lobdell ei tehnyt samoin. Mukana menossa ovat miesstripparin näköinen pappi sekä tyttökoulun asukkeja hyväksikäyttävä pornomaakari. Darkness on varmaankin mukana lehdessä sen takia, että se saa Witchbladen näyttämään suorastaan älykkäältä sarjakuvalta.

Lehden loppupuolisko koostuu käsikirjoittaja J. Michael Straczynskin sarjakuvista Rising Stars ja Midnight Nation. Supersankarikronikka Rising Stars harppaa kymmenen vuotta eteenpäin, ja uusi status quo esitellään kuvitteellisen ”Mediaweek”-lehden artikkeleiden kautta, 11 peräkkäisen sivun voimin. Kuten melkein kaikki muukin Rising Starsissa, tämä tuntuu väkinäiseltä ja jokseenkin epäonnistuneelta yritykseltä käsitellä supersankariteemoja ennennäkemättömällä tavalla. Kuvitteellisia lehtiartikkeleita käytettiin supersankarien maailman terävöittämiseen jo Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenissä , uutta on ainoastaan indie-pioneeri Dave Simin Cerebuksesta lainattu idea laittaa sarjakuvan tilalle niin paljon tekstiä, että sitä ei kukaan täysijärkinen jaksa lukea kokonaan.

Tekstitulvaa seuraa 11 sivua Christian Zanierin ja Ken Lashleyn kömpelösti kuvittamaa sarjakuvaa. Kuvitus on Rising Starsin varsinainen heikko kohta, sillä aidon omaperäisyyden puutteesta huolimatta Straczynski osaa kyllä kertoa tarinansa dramaattisesti. Viimeisen sivun luettuani ajattelen aina, että seuraavassa osassa varmasti tapahtuu jotain todella jännittävää.

Straczynskin Midnight Nation taas on, omasta kapeakatseisesta näkökulmastani, jotain oikeasti omaperäistä. Se nimittäin kertoo miehestä, josta on hitaasti tulossa mörkö. Samalla nainen nimeltä Laurel johdattaa häntä Amerikan halki matkalla, jonka päämääränä on jotenkin estää miestä muuttumasta möröksi. Tässä osassa, ei kovinkaan yllättäen, miehen matka jatkuu, ja hän on jälleen hieman lähempänä matkansa päämäärää, sekä möröksi muuttumista.

Konstailemattomassa tarinassa Straczynskin dramatiikan taju kirkastuu, ja kuvittaja Gary Frank luo aivan uskomattoman tunnelman ilmeikkäillä kasvoillaan ja elokuvamaisella kerronnallaan. Sivu, jolla etsitään oikeaa asemaa putkiradiosta — olen pahoillani, se on nähtävä omin silmin — on ehdottomasti parasta sarjakuvaa, mitä olen lukenut, no, moneen päivään.

Tämän lehden kaksi vetonaulaa ovat, vaikka toinen onkin toista selvästi parempi, J. Michael Straczynskin sarjakuvat. Ette kai vain luulleet, että tarkoitin jotain muuta?

Korkkarit ja Willer miehen ikään

Vuodesta 1953 ilmestyneiden julkaisujen juhlavuoden kunniaksi julkaistaan mm. Petri Hiltusen tekemä Lännen Korkeajännitys, Vaaran vuosien Korkeajännistys sekä P.A. Mannisen kädenjälkeä oleva Runeberg-mukaelma Vänrikki Stoolin Korkeajännitys.

Kvaak.fi toivottaa Korkkarille ja Tex Willerille pitkää ikää ja huimia seikkailuja myös ainakin toisen puolikkaan vuosisadan verran.

Lähde: Sarjainfo 1/2003

Voihan Kvaak! totesi suomalaisen sarjakuvan verkkoedustus

Koskapa kotomaamme verkkopalvelimille on polkaistu pystyyn niinkin monta ammattimaisen näköistä ja -oloista portaalia monenlaista vipeltäjää, verkkonörttiä ja kotiäitiä varten, aloin vähitellen kuvitella, että kotimaisista sarjakuvanharrastajistakin saattaisi löytyä riittävä potentiaalinen segmentti omanlaisensa palvelun käyttäjäkunnaksi.

Asiaan sen kummemmin tutustumatta päätin aikailematta jakaa tämän hullunkurisen idean Suomen Sarjakuvaseuran ylläpitämän Puhekupla-postituslistan jäsenille ja asiasta virisi keskimääräistä kohtalaisempaa keskustelua suuntaan jos toiseen. Lopulta ymmärsin lukemistani viesteistä, että ideoidulle palvelulle saattaisi todellakin olla sosiaalinen tilaus, mikäli tekniseksi toteuttajaksi joku haksahtaa. Avot ja sikana hampaat limppuun!

Tulokset näkyvät tänään ja tässä. Kvaak.fi -sarjakuvaportaali yrittää sitä, missä monet ovat onnistuneet ja vielä useammat eivät: tarjota verkossa laadukasta alansa sisältöä näpsäkässä paketissa ja saavuttaa lukijakuntansa kotimaan sarjakuva-alan ihmisistä. Ja miksipä palvelu ei voisi kiinnostaa myös tavallista akupokkarin kuluttajaa?

Kvaak.fi pyrkii uutisoimaan sarjakuvista säännöllisesti arvilindmäisellä luotettavuudella mutta viihdyttävästi. Kvaak.fi tarjoaa säännöllisiä monipuolisia makupaloja ulko- ja kotimaisista sarjakuvajulkaisuista sekä pohdiskelevia artikkeleita ja kolumneja. Kommentointimahdollisuus ja keskustelufoorumi valjastavat myös koko käyttäjäkunnan mielipiteiden vaihtoon, oma- ja pienkustanteiden markkinointiin tai vaikka linkkihakemiston rakentamiseen. Villeimmissä visioissa palvelu voisi toimia jopa yhdistävänä tekijänä harrastajien, piirtäjien, käsikirjoittajien ja kustantajien välillä.

Palvelun sisällöntuotanto tapahtuu vapaaehtoisvoimin ja tätä kirjoitettaessa muutama sarjakuva-aktiivi onkin jo auliisti mukana ylläpidossa omalla panoksellaan. Taustalla pyörivät palvelinohjelmistoratkaisut mahdollistavat uutisten, artikkeleiden ja arvostelujen lisäämisen kuvien kera muutamalla hiiren napsautuksella mistä tahansa selainpohjaisen käyttöliittymän kautta. Sisällöntuottajat voivat tällöin keskittyä laadukkaan materiaalin tekemiseen sen sijaan, että tuskailisivat tympeiden HTML-sivupohjien ja FTP-siirto-ohjelmistojen kanssa. Kvaak.fi tarjoaa vain julkaisualustan – kirjoitusten tekijänoikeudet ja -vastuut säilyvät kirjoittajilla itsellään.

Kvaak.fi on jokseenkin kaupallisen näköisestä ulkoasustaan huolimatta sitoutumaton ja objektiivinen, ei-kaupallinen sarjakuva-aiheinen verkkopalvelu, joka ottaa napakan niskalenkin kotimaisesta sarjakuvakulttuurista ja pyrkii tukemaan sitä ankan raivolla suomalaisten sarjakuvaharrastajien ja -tekijöiden voimin. Olkoon se ainakin palvelun missiona.

Niin ja nimestään huolimatta sivusto ei lokeroidu käsittelemään vain ankkasarjoja, vaikka suomalaiset sukankuluttajat ovatkin Disneyn tuotteiden ahmatteja. Palvelun linjaus sisältää niin mangat, supersankarit, taidesarjakuvat kuin viihteelliset ja kaupalliset kaiken kansan pläjäykset.

Toivotankin kaikki, minkä juupelin kaupalla tänne nyt olettekin eksyneet, tervetulleiksi! Rakentavaa palautetta otetaan innolla vastaan.

Naispoliisi ja mieskirjoittaja

Naiskyttä Rubiini jatkaa seikkailujaa albumissa Rubiini 4: Amerikka. Vaan mitäpä kummaa albumin tekijät yrittävät kertoa?

Dragan de Lazare, Mythic, F. Wathery:
RUBIINI 4: AMERIKKA
Egmont Kustannus Oy

Amerikkalaisen sarjakuvan ystävänä on helppo unohtaa, että jenkkisarjakuva on nappikauppaa verrattuna Ranskan ja Belgian markkinoihin, jossa albumeita myydään tuhansien sijasta miljoonia. Jos kielitaito rajoittuu vain kolmeen kotimaiseen, jää täällä Pohjolassa lähes täydelliseen pimentoon eurosarjakuvan suhteen, sillä kustantamot tyytyvät edelleen julkaisemaan vain kohtuuvarmoja hittisarjiksia. Tämä tarkoittaa perinteisesti kuvitettuja ja kerrottuja, tarinaltaan enimmäkseen harmittomia seikkailusarjoja.

Tähän viitekehykseen Egmont kustannuksen julkaisema, alun perin Belgialainen RUBIINI osuu kuin kana kaivoon. Sarjan suomennos on edennyt jo neljänteen albumiinsa, nimeltään Amerikka.

Rubiini jatkaa Natashan ja Laurelinen jalanjäljissä neuvokkaiden sankarittarien perinnettä eurooppalaisessa sarjakuvassa. Rubiini on Chicagolainen poliisietsivä, joka ratkaisee rikoksia terävällä älyllään, mutkattomalla hällähväliä-asenteellaan ja valtavalla revolverillaan. Näennäisestä machismostaan huolimatta hahmo on niin korostetun naisellinen, että kaikella todennäköisyydellä käsikirjoittaja Mythicin nimimerkin taakse kätkeytyy mies.

Amerikassa Rubiinin pulmana ovat kyläilevät vanhemmat, jotka koittavat väkisin naittaa tyttärensä tuttavaperheen lääkäripojalle. Samaan aikaan sankarittaremme pitäisi ratkaista nuoria vaimojaan surmaavan auervaaran tapaus. Tarina on suhteellisen vakava murhamysteeri, vaikka jutun ihmissuhdekuviot menevätkin farssin puolelle.

Rubiinin maailma on teemoiltaan ja asenteiltaan hilpeän vanhanaikainen. Tarinassa korostetaan Rubiinin itsenäisyyttä ja oikeutta työskennellä perinteisesti miehisessä ammatissa, niin kuin naispoliisissa olisi jotakin perustavalla tavalla ihmeellistä. Samoin päähenkilön status naimattomana nuorena naisena suurkaupungissa esitetään useasti jännittävänä poikkeustilanteena, ainakin kohtauksissa, joissa Rubiinin kosija esittää hupaisan sovinistisia näkemyksiään avioliitosta. Mythic selvästikin haluaa lähettää naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon kannustavan viestin, mutta naispresidentin ja naispääministerin hallinnoimassa maassa asuvalle lukijalle näyttää siltä, että kirjoittajaherra on pahemman kerran myöhästynyt junasta.

Rubiinin kuvitus, josta vastaavat herrat Dragan de Lazare ja F. Wathery, on hyvää eurolaatua, jossa karrikoidut hahmot liikkuvat realistisen oloisissa taustoissa. Kuvasommittelu ja hahmojen piirtäminen on selvästi hanskassa, vaikka kuvituksen lievä juustokakkutendenssi pistääkin silmään: sarjan naiset ovat kaikki samasta puusta veistettyjä kurvikkaita povipommeja, jotka usein nähdään jos ei pikku-pikku-bikineissä, niin vaatteita vaihtamassa ainakin. Mihinkään Image-tyyliseen pin-up-poseeraukseen ei kuitenkaan syyllistytä.

Sivujen ruutumäärä on amerikkalaiseen standardiin tottuneelle suuri. Kokosivun kuvia tai suuria ruutuja ei käytetä tehokeinoina, vaan linja on suorastaan taloudellinen. Erikoisia ovat myös useat tarinan siirtymät, joissa kohtaus vaihtuu ei uuden sivun alussa, vaan sivun viimeisessä ruudussa. Näin lukijalle ei jää totuttua kerronnallista hengähdystaukoa, vaan juttu etenee kiireisen oloisesti.

Rubiini on teollisen taitavasti kuvitettu kevyt murhamysteeri, jonka anakronistiset asenteet luovat tahatonta huumoria. Kokonaisuus jättää haalean jälkimaun.

Sarjakuvamatkailua jalat maassa

Tänä vuonna Suomen sarjakuvaseura myönsi Puupäähatun kuvataiteilija Katja Tukiaiselle. Palkintoa tuskin olisi tullut ilman viime vuonna ilmestynyttä albumia Postia Intiasta.

Katja Tukiainen:
POSTIA INTIASTA
Suomen yrityslehdet Oy

Postia Intiasta on kuvitettu matkapäiväkirja, joka on ilmestynyt osana Suomen yrityslehtien naistekijöiden tuotantoa julkaisevaa Parrakas nainen -sarjakuvalinjaa.

Postia Intiasta kronikoi Tukiaisen kolmikuukautisen Intian-matkan vuoden 2001 loppupuolella. Jokainen sivu muodostuu päiväkirjamerkinnästä sekä merkintää kuvittavista sarjakuvaelementeistä, kuten piirroksista ja puhekuplista. Tukiainen on irtautunut perinteisestä sarjakuvakerronnasta, hylännyt huolellisesti sommitellun sivurakenteen ja siirtynyt tajunnanvirtamaiseen tarinankuljetukseen.

Täytyy myöntää, että perinteisiä layoutteja arvostavana lukijana aluksi kirveli lukea Tukiaisen huolettomasti katkoviivalla ruutuihin jaettuja sivuja. Näennäisen huolimaton sivun rakentelu on kuitenkin osa albumin tyyliä ja luo välitöntä tunnelmaa: on kuin sarjakuvat olisi piirretty nopeasti, kokemukset välitetty kuviksi ennen kuin tapahtumat muuttuvat muistoiksi. En tiedä, onko Tukiainen liikkunut Intiassa luonnoslehtiön kanssa vai piirtänyt sivut vasta myöhemmin, mutta näin lukijana on helppoa uskoa ensiksi mainittuun.

Tukiainen keskittyy kuvittamaan pieniä sattumuksia ja jännittäviä detaljeja ja antaa lukijan itse muodostaa kokonaiskuvan. Minkäänlaista objektiivisen sarjakuvajournalismia – puuttumatta nyt mitenkään ikuisuuskysymykseen journalismin objektiivisuudesta – hän ei yritä harrastaa, vaan näkökulma on henkilökohtainen. Näin myös vältytään matkakertomuksia toisinaan vaivaavalta jeesustelulta, jossa joko kauhistellaan matkakohteen kurjia oloja tai ihastutaan villi-ihmisten jaloista perinteistä. Tukiainen kuvaa asiat kuten hän ne kokee, eikä yritä kouluttaa lukijaa tai kertoa yleistäviä latteuksia.

Jotain määrittelemätöntä inhimillistä lämpöä albumissa on. Sitä löytyy Tukiaisen pallopäisistä, lapsenomaisista hahmoista, hänen lempeästä huumoristaan ja matkapäiväkirjan ikäviäkin tapahtumia värittävästä optimismista. Postia Intiasta jättää hyvän mielen.

Tukiaisen epäkonventionaalinen tyyli rakentaa sivuja voi säikyttää, mutta ainakin minut albumin tyyli voitti puolelleen. Postia Intiasta on persoonallinen sarjakuvadokumentti, joka toivon mukaan avaa päätä uusille suomalaisille autobio-sarjakuville. Suositellaan kaikille, joita henkilökohtainen näkökulma ja lapsenomainen piirrotyyli ei pelota.