Sarjakuvan kärkinimi elokuvajulisteessa ei enää ole kummastuksen aihe, mutta harva siitäkään joukosta on Neil Gaimanin (s. 1960) tavoin todellinen oman onnensa seppä. Lahjakkuus ei yksin takaa tietä tähtiin, vaan menestys saavutetaan imagonhallinnan ja pikku temppujen avulla.
Temppu ja kuinka se tehdään
Sandman edusti tuoreeltaan jotain täysin uutta ja ansaitsi keräämänsä ylistyksen. Kehut taisivat humista ajoittain Gaimanin korvissa jo liikaakin. Hän katsoi peiliin ja uskoi takaisin katsovan itse Shakespeare nahkarotsissa.
Gaiman oli jo Sandmanin alkutaipaleella päättänyt ryhtyvänsä kirjailijaksi, eikä kirjailijan nimen yhdistäminen Shakespeareen voi olla pahasta – vaikka se tehtäisiinkin itse. Niinpä hän kirjoitti Shakespearen Sandmanin sivuille.
Ehdollistaminen täytti tavoitteensa, ja niin Gaimanin yhteydessä toistetaan Shakespearen nimi täysin mekaanisesti. Toimivaa temppua ei kannata jättää toistamatta, joten Gaiman viljelee myös kirjoissaan viittauksia Shakespearen näytelmiin.
Tähtipölyä
Kuten levyjäkään ei osteta musiikin vaan esittäjien vuoksi, Gaiman sovitti itsensä siihen mielikuvaan, jonka Sandmanin lukija saattoi hyväksyä. Sekavasti hapsottava tukka ja nahkatakki, niistä on brittikirjailijan imago rakennettu.
Shakespearen veroisen kirjailijan oli kirjoitettava myös kirjoja. Terry Pratchett työparina syntyi Gaimanin ensimmäinen romaani, Hyviä enteitä (Good Omens, 1990). Kirjan tasoon osasyyllinen on Pratchett, jota pitää aitona kirjailijana vain hänen oma fanikuntansa.
Sen sijaan vastuu novellikokoelmasta Angels and Visitations (1993) tai kirjasta Neverwhere – Maanalainen Lontoo (Neverwhere, 1996) lepää yksin Gaimanin harteilla. Kirjat vaikuttavat syntyneen samalla muotilla kuin sarjakuvat.
Tähtisumua (Stardust, 1999) ja Unohdetut jumalat (American Gods, 2001) olivatkin jo vähemmän sarjakuvaa ja enemmän kirjallisuutta. Jälkimmäinen voitti Hugo- ja Nebula-palkinnot. Scifi omii ajoittain fantasian puolelta teoksia, kuten aikanaan Robert Holdstockin Alkumetsän (Mythago Wood, 1984). Vai mitä sanoisitte siitä, että Hugon oli käynyt pokkaamassa J. K. Rowling Harry Potterillaan vasta edellisenä vuonna?
Huolellisesta mielikuvien muokkauksesta riippumatta Gaimanin merkittävin työ on kirjailijanuralla Susan Clarken nokkela Jonathan Strange & Mr Norrell -romaani (2004). Gaiman ei toki ole kirjoittanut riviäkään tästä lähivuosien parhaasta fantasiakirjasta. Gaimanin jättämä jälki kuitenkin näkyy Clarken esikoisteoksesta lävitse.
Ironisesti Gaiman on Holdstockin ja muiden kirjailijoiden ohella tehnyt saman kuin J. R. R. Tolkien, jota Gaiman kritisoi fantasian tarinankerrontaperinteen muuttamisesta. Mutta ovatko Gaimanin työt todella rehellisempiä sille Grimmin veljesten keräämälle kansanperinteelle kuin Tolkienin?
Tähtisumua
Tähtisumua oli Charles Vessin kuvittama tarina (Stardust: Being A Romance Within The Realm of Faerie, 1997–1998 ). Se julkaistiin sarjakuvien tapaan minisarjana neljässä osassa, mutta ei ollut sarjakuvaa.
Tähtisumua olisi helppo kuitata suuria elätelleen sarjakuvakäsikirjoittajan välityönä. Tähtisumua päätyi kirjaformaattiin – Vessin kuvituksen kanssa ja ilman. Kirjasta matka elokuvaksi ei enää olekaan yhtä pitkä, etenkään jos kirja on yhtä viihdyttävä kuin Tähtisumua.
Olipa elokuva lopulta kirjan tasoinen tai ei, Gaimanin onneksi edellinen merkittävä fantasiakirjafilmatisointi ei ollut Taru Sormusten Herrasta tai edes Narnian tarinat, vaan Christopher Paolinin Eragon.
Keskustele kolumnista ja Neil Gaimanista Kvaakissa.