Terroristit uhkaavat räjäyttää öljylaivan turistirannikolle ja yksityisetsivä Ankardo tapaa surusilmäisen terroristittaren.
 |
Tarkastaja Ankardo on Köyhän tuki ja turva -nimisen vakuutusyhtiön leivissä selvittääkseen yhtiön vakuuttamaan öljylaivan sabotaasiuhkaa, varustaja saattaa pyrkiä upottamaan sen saadakseen vakuutusrahat. Ikävä kyllä kyseisen laivan kaappaa Amerzonialainen ryhmä joko terroristeja tai vapaustaistelijoita, riippuen siitä kuka heistä puhuu. Ryhmä, eli Demokraattinen Amerzonian vallankumouskaarti, vaatii Ranskaa luovuttamaan heille Ranskassa sairaudenhoidossa olevan Amerzonian diktaattorin, presidentti Colibaresin, muuten nämä räjäyttävät tankkilaivan ja öljy peittää Ranskan rannat parhaan turitistisesongin aikaan. Voisi siis sanoa että Ankardolla tilanne eskaloituu globaalisti.
Ankardo päätyy välittäjäksi neuvotteluun, jäätyään armeliaasti ainoana laivalta eloon vallankumouskaartin iskusta. Hän ja rantalomansa keskeyttänyt komisario Garenni koittavat ratkaista tilannetta rauhanomaisesti, siinä missä ylimielinen ja yli-innokas iskuryhmä valmistautuu laivan valtaukseen päästäkseen käyttämään ylenmääräisiä voimakeinoja. Tapaus kiinnostaa muitakin osapuolia; laivanvarustajan vakuutus ei kata terrori-iskuja, joten jos terroristit tuhoavat laivan, tämä jää nuolemaan näppejään. Lisäksi vallatun laivan lähistölle hakeutuu lukuisia muita laivoja, tyhjentääkseen huomaamatta omat jäteöljynsä mereen terroristien saadessa syyt niskoilleen.
Näistä synkistä poliittisista aineksista rakentuu pessimistinen draama, jossa Ankardo tapaa uudelleen jo Amerzonia -albumista tutun surusilmäisen Carmenin. Ei kuitenkaan haittaa vaikkei joku aiempi albumi olisikaan tuttu, sillä Musta meri on hyvä itsenäinen taideteos. Jos Ankardoa ei ole ennen lukenut, kannattaa varautua pessimistiseen maailmankuvaan, jossa yleensä miehet ovat sikoja vaikka miltä eläimiltä näyttäisivät, kaikki on korruptoitunutta ja ainoa laki mikä toimii on Murphyn laki. Vaikka varsinkin alkupuolella ammuskellaan reilusti, kyseessä ei ole toiminnallinen sarjakuva. Ennemminkin hahmot raahautuvat kohti heille ikään kuin ennalta määrättyjä, mutta ennalta- arvaamattomia kohtaloitaan. Ankardo ei ole pikaisesti luettava kevyt välipalaa. Itselleni tulee Ankardon maailmasta mieleen George Orwellin kirja Eläinten vallankumous, niin sattuvan oloisia ja kipeitä hahmot ovat. Oikeastaan vain terrorisminvastaisen yksikön komentaja “ylinäytteli” roolinsa, muuten kaikki hahmot sivurooleja myöten oli ladattu luonnenäyttelijöillä, tosin pessimistisillä sellaisilla.
Kuvitus on eurooppalaisen tarkkaa, mutta alkuaikojen rentous on Koiran paluusta lähtien siirtynyt kohti entistä tarkempaa ja kliinisempää jälkeä. Toki Ankardo ei miltään Tintiltä näytä vieläkään, eikä liika viivan rentous ja lennokkuus sopisikaan tarinaan. Pari huolella tehtyä tietokoneella tehtyä efektiä uppoavat hyvin kuvitukseen ja sopivat saumatta tarinaan.
Jos tuntuu sille että maailmassa kaikilla muilla on hauskempaa kuin sinulla, lue Ankardo ja totea että aina jollakin menee huonommin kuin sinulla. Pikkuvaltion pääjehuilla, terroristeilla, poliitikoilla, poliiseilla muutamia mainitakseni. Suomalaiset lukijat yleensä nauttivat epäonnisten ankkojen tarinoista.
Sokal: Musta meri
Kustannus Oy Jalava
(Sokal: Marée noire – 2004 )
Francis Laboutique n aiheen pohjalta
yhteistyössä Pascal Regnauld’n kanssa
Suomennos Juhani Tolvanen
Tektaus Jari Rasi
Mustasta merestä ja Ankardoista yleensä voi keskustella täällä.
Elämässä kannattaa joskus olla pieni ja tynnyrin takana piilossa.