Limingan taidekoulun seitsemännessä Liskoklassikossa on palattu jälleen yhtenäisen tarinan kertomiseen. Hyvä näin, sillä toimivassa konseptissa on potentiaalia kehittyä uudelle tasolle. Tällä kertaa tarina on tuotettu yli 40 ihmisen voimin päätyen fantasiaeläimiä ammentavaan seikkailuun.
 |
Limingan Taidekoulun Sarjakuvalinja: Mörmörutto
Toimitus: Keijo Alhqvist, Mikko Jylhä, Tessa Suhonen
Kansi: Sisko Hiittenkallio
Taitto: Mikko Jylhä
Paino: Joutsen Media paino
192 sivua, värillinen, liimasidottu, koko 17,2 x 24,3 cm
ISBN 978-952-67041-6-6
 |
|
Aino Hentilä
|
Mattiin on tarttunut vaarallinen mörmörutto ja hän lähtee kaverinsa Tinjan sekä Reinon, kiertävän matkalaisen, kanssa, kolmikko lähtevät etsimään kaupungista pelastusta, vain löytääkseen koko totuuden taudista ja sitä kantavista eläimistä, mörmöistä. Tyyliltään Mörmörutossa on vahvasti esillä manga, mutta sitä on hyvinkin moneen lähtöön aina chibeistä tyylitellympään ja realistisempaan suuntaan. Myös länsimaisia vaikutteita Mike Mignolasta aina jenkkianimaatioon on havaittavissa.
 |
|
Petteri Hyyppä
|
Kirjan loppuun on jätetty niin yhteistyöstä kuin lähdemateriaalin työstöstä oma osionsa, joka raottaa tarinan kehitysprosessia. Suurista visioista huolimatta kertomus ei ole paisunut mahdottomaksi toteuttaa, vaan tekijät pystyvät hallitsemaan sitä. Käsikirjoituksen panostamisen huomaa helposti, ja vaikka tarina ei olekaan maailmoja mullistava, se rullaa eteenpäin hyvin omalla painollaan. Kun tyyli ja kohtaus sopivat keskenään, tekijä pääsee seisomaan omin jaloin. Tällaisia osioita ei ole montaa siunaantunut, mikä on tekijöiden kannalta valitettava tilanne, sillä tämä olisi heidän tilaisuutensa loistaa.
Mörmöruton heikoin lenkki onkin toteutus; työn tilkkutäkkimäisyys vaikuttaa osittain siihen, ettei tarinasta tahdo saa oikein otetta ja lukukokemus jää pliisuksi. Vaikka käsikirjoitus onkin teoksen vahvin osa, kuvallinen kerronta on kuitenkin se työkalu, jonka avulla sisältö välitetään lukijalle. Mörmörutossa hahmojen elekielen ja kerrontatyylin valitseminen on jäänyt tekijöidensä harteille ja se paikoin vaihtelee rajusti. Intensiivisemmät kohtaukset kärsivät paljon kun tyylistä toiseen hypätään äkkiarvaamatta. Muun muassa tarina ei oikein pysty nostamaan kierroksia huipentumaa kohden, kun tyyli hyppää remuavasta poikainräiskintäsarjakuvasta siloteltuun, viipyilevään mangaan ja takaisin. Vastaavasti suvantokohtaukset toimivat paljon paremmin, kun tekijät ovat tiedostaneet kohtauksensa ja päätyneet leikkimäänkin kuvakerronnalla.
 |
|
Tuomas Karvonen
|
Kokemattomien tekijöiden soimaaminen on tässä tilanteessa turhaa, kun yhteistyö on keskittynyt enemmän käsikirjoituksen luontiin kuin visuaalisen ilmeen tasapainottamiseen. Toimituksellisesti käsikirjoitukseen panostaminen on hyvä yhdistävä tekijä, mutta taiteellisen ohjauksen jääminen taka-alalle on hyvin kummallinen veto visuaalisuutta ammentavasta kerrontamuodosta. Sen sijaan, että estettäisiin joitakin kukkia kukkimasta, voisiko kaikki kukat kukkia järjestyksessä? Myös yhteistyön hyödyntäminen kokonaisvaltaisemmin olisi selkeä voimavara. Kirjan mukana on osaavia tekijöitä eri aihepiireistä, mutta jokainen selkeästi pysyttelee omalla tilkullaan. Etenkin yhteistyö värien hallinnan (color script) ja värityksen kanssa auttaisi yhtenäistämään ilmettä.
Isolla ryhmällä tekeminen on aina oma haasteensa, mutta konseptina tällainen projekti on toimivampi lukijalle kuin perinteinen antologia. Vielä kun tähän onnistuisi luomaan omat vaiheensa visuaalisen ilmeen sovittamiselle ja kerronnan järjestelylle, olisi siinä ainekset hyvin mielenkiintoiselle sarjakuvakokemukselle.