Kissojen hirttämät hiiret riipaisevat syvältä
Suuret kirjakustantajat julkaisevat sarjakuvaa vain harvoin, mutta silloin sitten sitäkin parempaa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa alkujaan Raw-lehdessä julkaistu Art Spiegelmanin Maus, jonka molemmat osat WSOY on kääntänyt suomeksi. Maus kertoo Puolan juutalaisten kohtalosta viisikymmentä vuotta sitten. Art Spiegelmanin isä oli yksi harvoista Auschwitzin eloonjääneistä. Mutta samalla kun Spiegelman haastattelee isänsä tarinaa sarjakuvaksi, hän tutkii myös selviytyjän ja hänen poikansa suhdetta.
Metasarjakuva, jossa piirtäjä pohtii työn alla olevaa sarjakuvaa, on vaikea taiteenlaji. Moni on sitä yrittänyt ja epäonnistunut, mutta Spiegelman pystyy lomittamaan nykyaikaan ja Natsi-Saksaan sijoittuvat kohtaukset kokonaisuudeksi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Lukija oivaltaa, että myös henkiinjääneet ovat polttouhreja, samoin heidän läheisensä. Jokainen selviytyjä kantaa Auschwitzin uuneja sielussaan, joka uhkaa polttaa jokaisen liian lähelle eksyvän.
Art Spiegelmanin symboliikka on suoraviivaista mutta purevaa: juutalaiset ovat hiiriä, natsit kissoja. Puolalaiset on piirretty sioiksi ja esimerkiksi ruotsalaiset poroiksi. Mutta miten piirtää Spiegelmanin isän mieliksi juutalaiseksi kääntynyt vaimo?
Mausin symboliikka puree alitajuntaan. Siinä missä television ja lehtien pyörittämä dance macabre on kyllästänyt meidät poltetuilla ruumiilla ja silvotuilla lapsilla, kissojen hirttämät hiiret kirpaisevat syvältä.
Toisessa osassa Spiegelman pohtii myös ensimmäisen osan mukanaan tuomaa menestystä. Hän tuntee nousseensa miljoonien hiirenkasvoisten ruumiiden muodostamalle vuorelle, jonka päällä hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä, vain kärpäset ja haastattelua kärttävät lehtimiehet seuranaan.
Nykysarjakuvaa entuudestaan tuntemattomalle lukijalle Spiegelmanin tyyli voi olla yllätys. Ruudut ovat hyvin pieniä ja viiva karun yksinkertaista. Mutta se viiva elää. Dialogi on Mausissa keskeisessä asemassa. Sivuista noin kolmannes on pienellä präntillä tekstattujen puhekuplien peitossa. Onneksi Tammi on valinnut sekä kääntäjänsä että tekstaajansa huolella, vaikkei ole katsonut tekstaajan nimeä mainitsemisen arvoiseksi.
Joku voi tietysti ajatella saaneensa tarpeekseen toisen maailmansodan kauheuksien muistelemisesta. “Nykyaikana sellaista ei voi enää tapahtua.”
Eikö?
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 2/1993.