Me vanhat pierut muistamme Mauri Kunnaksen Suosikin Nyrok Cityn kaduilta, ja hieman nuoremmat kansalaiset imevät ensikunnaksensa miehen raapustamista kuvakirjoista. Sitten Nyrokin vuosien Kunnas ei pahemmin ole siunannut maailmaa sarjakuvatuksillaan, paitsi nyt. Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus ei edes jääne viimeiseksi laatuaan, sillä kannen oikeassa ylänurkassa komeilee numero ykkönen elikkä tiedossa lienee ainakin kakkonen ellei peräti kolmonenkin.
Entinen poliisi, nykyinen dekkarikirjailija Mac Moose ei itse asiassa ole mikään uusi tuttavuus Kunnaksen tuotannossa. Mac Moose on yksi Kunnaksen vanhimpia hahmoja, jonka hän on vuosien jälkeen kierrättänyt uudeksi sarjakuvaksi, jonka myös Nyrok Cityn ystävät tuntevat omakseen. Sillä Jagge Migreeni ole ole tietenkään kukaan muu kuin megabändi Rolling Gallstonesin (pyörivät sappikivet) töröhuuli laulu(?) solisti.
Sappikivet on kiinnitetty historian suurimman live aid -konsertin pääesiintyjäksi. 30 miljardiin kotiin suorana lähetyksenä välitettävän konsertin tarkoituksena on pakottaa Eedenin kansantasavallan diktaattori Aadam I suostumaan rauhaan naapurinsa Kiwi-El-Karunian kanssa – vaikka sitten miljardin mekavatin yrinpommilla. Tästä Aadam ei ymmärrettävästi tykkää, vaan kaappaa koko sappikivet aivopesuun, apunaan mm. marsalkka Moolokin mikroprosessoriohjatut supertegarit (loppututkinto Oxfordista). Mutta mikä osa ja merkitys Mac Moosella on tässä kaikessa, vai onko hänellä märkä moppi päässään albumin loppuun asti?
Eli Kunnas on entisensä, eivätkä lastenkirjoja raapustaessa vietetyt vuodet ole ruostuttaneet miehen puppugeneraattoria. Myös piirrostyyli on säilynyt entisellään. Oikeastaan värit ovat ainoa asia, mitä jäin Mac Moosen seikkailuissa kaipaamaan. Semminkin kun älppärin takakannessa saa ihailla, miltä tarina näyttäisi väreissä mustan, valkoisen ja harmaan asemesta. Mukavana yksityiskohtana mainittakoon älppärin San Franciscoon sijoittuvat loppusivut. Sen pannahisen kyläpahasen tosiaan tunnistaa Kunnaksen piirroksista.
Kunnasta itseään lainatakseni: “Kerta kaikkiaan kauhia tarina.”
Mauri Kunnas, Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus, Otava.
Ai niin, vuoden sarjakuva
Meinasin vallan unohtaa kyselleeni taannoin, mitkä sarjakuvat viime vuonna kolahtivat. Postia tuli kiitettävästi, mutta se otti ja hautautui kirjoituspöytäni joulukuun kerrostumaan, johon arkeologiset kaivaukseni ylsivät vasta helmikuussa. Pahoittelen viivästystä.
Yksikään sarjakuva ei noussut selvästi ylitse muiden, mutta useampaan kertaan kirjeissänne ja korteissanne mainittiin Frank Millerin Sin City, Neil Gaimanin ja kumppaneiden Sandman, Pinien Elfquest, ja yllätys yllätys, Veitchin ja Kennedyn Star Wars, Dark Empire. Kotimaisista ainoa mainittu oli Kramppeja ja nyrjähdyksiä.
Sarjakuvapalkinnot lähtevät kohti Jari Uullia, Jutta Halosta sekä Jukka Nisulaa. Myös Loboa ehdottanut kouvolalainen lukija olisi saanut palkinnon, jos olisi laittanut korttiinsa nimensä ja osoitteensa. Kiitokset myös Mikko Kautolle Appleseed-arvostelusta. Masamune Shirow on(!) juta kamaa. Toivottavasti joskus myös suomeksi.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 4/1995.